Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 2, 1946

              •id.
Sivu 4 LAUANTAINA,H'EKVMKUITN 2 PÄIVÄNÄ 1946
Vi ör teissä
pj^a^a^apo o o o o o Q o o 0^^ Q QPP aO P P g P g P O <ff Q O QP oTfrft WyiUUUU? 9:0 P1> O g 9 9 OJUUUUAÄiUl^.^^
Yalkoisisaan on tyttö, sen Saara maan isännän ja Annikin menoa,
alta kulmainsa vilkaisten näkee. Ja Minkä sille tekee, kun menevät niin
eikös vain ole se pieni hopearistikin menevät. .Siellä kaartaa komea
kaulassa, joka näfhin asti on ollut
—isännärr'-kamarissa— lip.-ston päällä
sievässä laatikossa. Emäntä-vaina­jan
koru, suvusta sukuun vuosikym- •
meniä emännältä emännälle kulke­nut.
Joko sekin nyt piti työntää
tuolle kakaralle! — Mitäpäs minä
Iässä, ynähtää Saara ääneen. — Pa­nenpa
kokoon tavarani, jos tästä pian
vaikka tielle joutaa.
— Saara, älä ole minulle vihainen,
pyytää Annikki nöyrästi. — Ei si­nun
minun tähteni tarvitse Matti­lasta
lähteä. Emännöi vain niinkuin
ennenkin, minähän olen nuori ja ko­kematon.
— Jaa.
Saaran ikädet aukoavat sullomasta
vaatteita koriin. Eihän ;hänellä ollut
, aikomustakaan iähteä- mutta pitihän
^ki osata hiukan näytellä. Ennen-l
i n hän ehtii sanoa 'fhit3:än, tulee
VIä'tti]a kamaristaan tupaan. Mus­ta,
paras puku on mieibtn yllä ja val­kea
kaulus kaulassa. Aivan nuorel­ta
näyttää pyhävaatteissaan Matti­lan
isäntä: Vaikka eihän Ihan niin
vanha vielä olekaan, tuskin neljissä-kymmenissä
ja säännöllisesti elänyt.
Vaikka Annfkki on niiöri, niin' mil­teipä
surkealta siinä isännän vieressä
näyttää.
— Huomenta! sanoo ^MattJla ja
Ihellä silmäys viivähtää -\nnikin hoi­kassa
valkopukuisessa olemuksessa.-
— Höömenta, nyöklkäävät: molem­mat
naiset. Annikki heraJitaa punai­seksi
eikä voi-katsoa miestä silmiin.
Omassatunnossa tuntuu syyttävä pis­tos.
Mutta Ahniki lohduttautuu sil­lä
taaskin, että ktfkaan ei tiedä.
— Annikki tuossa pyytää, että jäi-juoksija
portista tieHe. Uudet kie­sit
keinahtavat somasti^kääinteessäi.
istujat horjahtavat tuon johdosta toi­siaan
vasten, Mattila nauraa ja.kier­tää
sitten käsivartensa Annikin selän
taakse. Saara nyrpistää huuliaan.
Se on jiyt sitten olevinaan raikkautta
tuo. Pyh! No, menkööt ja rakasta­koot
nyt sitten vain. Hän kääntyy
askareilleen, hiukan lohdutettuna sii­tä,
öttä häntä pyydettiin jäämään
taloon, ettei Annikki sentään ylpeil­lyt,
vaan tunnusti, ettei itse osaa, et­tä
hyvä on Saara olemassa. Räkas-taneeko
Annikki Jaakkoa? Jos räkas^
taa, niin ei sitä sitten ihiriistä osaa
ymmärtää. Rakasti se Sauliakin ke­sällä,
senhän näki selvästi. No, jaa.
Saara nyökkäilee vasikalle juotavaa
laittaessaan. Kunflian ei vain An­nikki
tehnyt tuota silmien peitteeksi.
NoV no, aikapa näyttää, ailkapa hy­vinkin
nä3rttää.
— Mihin isäntä sellaisella kyydil­lä
.\iinikkia lennätti? utelee muona-miehen
Eva-Liisa -aamulypsyllä ol­taessa
Saaralta. Eva-Liisa on kerto­nut
Maijalle näkemänsä ijo ennen
Saaran navettaan tuloa, että niin ne
menivät Annikki ja isäntä. Nyt o-vat
haTjetä uteliaisuudesta molem­mat
naiset. Veiköhän isäntä Anni­kin
Mattilasta? Sillä tavalla sala­peräisesti
se lähti Saulikin. Kunihan
ei vam tyttöä sen -miehen perään nyt
isäntä lennättänyt. Mutta Saara'on
Evä-Liisan ja Maijan harmiksi 2i-
•meen vaitelias. Vältellen puhuu, et­tä
mistäpä hän tässä kaikki nyt niin
tarkalleen tietäisi, kylläpä kuulette,
jos kuultavaa tulee.
Ja tuleehan sitä kuultavaa. Ilta­sin
Mattilaan edelleenkin emännöi­päivällä
palaavat matkalaiset. An-mään,
niinkuin minua nyt enää tääl- nikilla on kääröjä jos minkälaisia,
lä tarvittaisiin, sanoo Saara jo hy- Ja uuden uutukaiset sormukset kiil-myillen
pingoitetusti. televät kummankin sormissa. On An-
— Aiotko sinä sitten lähteä pois? "^^^"^ kellokin, sellainen siro, kul-kysyy
MattHa hyvillään siitä, että Ei ole säästellyt Mattila ki(h-
Saara senkään taas jo hymyilee, loja ostaessaan.
Tuntui äsken miltei nololta tulla tu- Väki kutsutaan kahville. Ei las-paan
sen öisen tapahtuman \^ioksi. ^eta nyt Maijaakaan lypsyltä kotiin-
Kyliä Mattila ymmärtää, että Saa- sa. Tupaan nyt pitää tulla. Eihän nii-ra
on katkera, ymmärtää hyvinkin. tä; tulijoita monta ole. Elijas tulee
.\ioinhan minä, vastaa miehel- karkeana, kömpelönä ja ihmettelevä-le
Saara. Sillä äändlä sanoo kuin nä, ja Eva-Liisa tulee, tönäisten mies-
"luuletko minun sen tähden kuole- tään tuvan oven suussa kylkeen, että
N-an, kun sinä toisen otit. E-hei! Ei älälhän nyt siihen pysähdy, tollo, me-
Saara niin vähistä kuole". ne vain istumaan, sillä nyt tapahtuu
— Älä hupsuttele! sanoo Mattila. ^lattiUm tuvassa sellaista, että istua-
— Ei Anniki näin suuresta tuvasta kannattaa. Ehättääpä Eva-Liisa
niin suurta tilaa vie, ettet sinäkin so- vilkuttamaan perässä saapuvalle
pisi olemaan. Emännöi sinä vain, ^laijallekin vielä silmää ennenkuin
kun Annikkikin niin tahtoo. a Ehjäksensä viereen tärkeän näköise-
Aimrkki^ Annikiki, Annikki! Saa- nä istuu. He tietävät asian nyt, Eva-ra
mutkistaa suutaan isännän men­nessä
ovelle.
— Menen valjastamaan he\-05en ja
sitten me heti lähdemmekin, Annrk-ki,
sanoo mies ovella. Tyynesti as­tuu
hiin ulos. Ei näy värähdystä-
Liisa ja Maija. Navetan ikkunasta
ovat nähneet Annikin ja isännän pa­luun.
— Selvä on! ovat he sanoneet. —
^^orsian sieltä tuli. Ja sitten he ovat
va'hingoniloisina nauraa pyrskähdel-kään
päälle päin siitä autuaasta rie- ^^^t, että jäi se nyt tyhjin suin Saa-musta,
mikä täyttää sydämen. An- ra- Ilmankos hänellä ei ollut aa-nikki
on tänään hänen morsiamen- • muUa halua haastaa. ^
sa! Tänä iltana saa hän suudella Kovin ovat hiljaisia vaattmatto-tytlöä
ja pitää sylissään. Tallissa mat vieraat. Kihlaus on sentään ai-pitää
hänen nojata hetkisen soimen kamoinen yllätys jokaiselle, sillä ei
reunaa vasten ennenkuin voi irroittaa ole osattu edes aavistaa, että m-t An-hevosen.
Miten ihana onkaan tämä nikki ja isäntäl Mutta totta se vain
päivä! on. Isäntä sen itse pöydiin päässä
Saara jää tuvan akkunaan katso- seisoen julistaa, ja niin ihmeen kir­kas
6n katse isännällä. Eikä i!hme-kään,
Annikkihan on nuori ja tuore
kuin vastapuhjennut lehti, ja olisi oi­kein
kauniskin, jos hivenen verran
pyöreämpi olisi.
Onniteliaän siinä sittefr" i ^ i h k u -
tuneita, juodaan kaihvla ja luodaan
salaisia syrjäsilmäyksiä Saaraan. Y l ­peänä
istuu Saara joukossa eikä näy­tä
olevan millänsäkään.
— Tulisit hetkeksi nyt juttele­maan
kanssani kamariin, sanoo Mat­tila
AnniJkille sitten kun paivelijat
ovat menneet teilleen.
Kuumuus valahtaa yli Annikin
ruumiin. Kauhu tulevista päivistä
syöksyy sydänkammioihin. — -ajat­telin
mennä jo'nukkumaan. Emme­kö
voisi jutella huomenna, vastaa
hän pakottautuen hiukan hymyile­mään.
— No, samapa tuo. ' Pettymys vi­lahtaa
varjona midhen kasvoilla,
mutta ne kirkastuvat taas. — Tietys­ti
sinä olet väsynyt, sanoo hän. —
Saattelenkij^ sinut aittaasi.
Hetki jota Annikki sydämessään
kaihtaa ja pakenee, tulee kuitenkin.
Aitan pimennossa Mattilan isäntä
hänet sydämelleen painaa ja !huulia
suutelee. Ei kiihke^ti ja peloitta-vasti,
vaan varoen kuin ei säikyttää
tateoisi.
V L U KU
Ei kulu- kihlauksesta täyttä kol­mea
viikkoaj kun Mattilassa viete­tään
häitä<
— Kylläpä, niillä oli kiire, naure­taan
kylässä; — Niinkuin ei tuota
nyt vähemmällä kiireellä olisi toi­siaan
saanut, kun käden ulottuvilla
ollaan joka hetki.
Mutta ei välitä Mattilan isäntä
kyläpuheista. Hän on malttamaton
saamaan itselleen Annikin, aivan
kuin pelkäisisi että jokin ihmeellinen
tapaus saattaisi tulla_ väliin erotta­maan,
ellei kiirettä pidä. .
Ja suostuvainen pikaiseen vihki­miseen
on Annikkikin, vaikka hä­nellä
on siihen omat salaiset syynsä.
Ei tiedä kukaan Mattilassa nuoren
morsiamen öisistä sieluntaisteluista.
Ne saavat hänet vääntelehtimään
vuoteellaan kuin korren myrskyn
kuorissa. On kuin tuhannen paho­laista
häntä takaa ajaisi. Toinen
ääni hänessä käskee, toinen kieltää.
— Voitko sinä pettää tällä tavalla
hyvän miehen rakkauden ja luotta­muksen,
vetoaa omatunto. Eihän
Jaakko tiedä mitään, kuiskuttaa pa­holainen
ylivoimaisena. — Kun
kaikki käy näin nopeaan, ei Jaakko
tule tietämään rkinä mitään. Ajat­tele
sentään, kaikelta kurjuudelta
säästyt. Kukaan ei koskaan sinua
sormellaan osoita.
Niin vaientaa Annikki omantun­non
äänen ja on . valmis astumaan
syyskesän sunnuntaina vihille Jaakko
Mattilan kanssa. Annikki ofl kaunis
morsian valkoisissaan, kiihtymyksen
punan poskilla palaessa. On.myrtti-kruunukin
päässä ja kukkia sylissä,
sulhanen on tahtonut siten. Annikin
pitää olla kaunein morsian mitä on
koskaan ollut. Mattila itse on mus­tissaan,
nuorekkaan ja muhkean nä­köinen.
Itse hän Annikkinsa altta­rille
taluttaa.
Ihmiset kirkonpenkissä supisevat
morsiusparin astellessa ohi. Urut
soittavat, vanha kirkkoherra odottaa
• aittarilla. -Aimikki-astuu sulhasensa
rinnalla kuin :unwsa läpi kirkon
Hetki vain ja kaikki-on ohitse, hokee
sisimmässä jokin pelottavalle tun­teelle.
Pappi ön aloittanut toimituksen,
mutta: Ännildci ei^k^^ sanaakaan.
Vielä vaatii omatunto peräytymään,
yhä k u i ^ i i kiusaaja Jäämään. Pap­pi
korottaa ääntään ja Annikin sili
mät sattuvat häneen. Miten katso­vatkaan
nuo silmät, ne aivankuin lä­vistävät,
polttavat kuin hehkuvi,
rauta. Ne ovat kuin- Ju^malan silniätr
jotka tietävät kaiken.
"Jumalan edessä ja tämän seura­kunnan
läsnäollessa kysyn minä si­nulta
Anniki Syrjänen . . kuuluu
papin ääni.
Annikin silmissä pimenee." Pappi
katoaa näkyvistä hetkeksi, mutta nä­kyy
taas. Pappi odottaa. Seura­kunta
kuuntelee kuin henikeä pidät­täisi.
Annikki tuntee kädessään pu­ristuksen.
Se on Jaakko. *Hän pon­nistaa
tahtonsa, voidakseen sanoiT
ratkaisevan sanan. Taas puristaa
Jaakko,-kuuntelee ihmeissään seura­kunta,
eikö Annikki Syrjänen sano
mitään?
'—Tahdon! henkäisee kuin ahdis­tettuna
lopultai Annikki laueten jän-nityksestääii.'
Nyt se on sanottu!
Ratkaisu on tulut! Eivät ne nyr.
ihmiset häntä sormellaan osoita.
Nyt rukoilee pappi. Käsi on ojen­nettu
siunaten vihittyjen yli. A'nni-kista
tuntuu kuin hän ei enää seisoisi
omilla jaloillaan» Äkkiä pimenee
kaikki oudosti' ja tulee äärettömän
hiljaista.
— Mitä? Kuka siinä on? Pi­meydestä
selkenevät näkyviin kasvot.
Ensin ne ovat epäselvät, mutta-kir
kastuvat sitten.
— Minähän tässä olen, Annikki.
Ääni on Jaakon ja Jaakon ovat kas­votkin.
— Missä me olemme? kuiskaa An­nikki.
— Olemme sa'kastissa. Pyörryit ja
minä kannoin sinut tänne. Onneksi
oli toimitus jo lopussa, selittää Mat­tila
ja hyväilee vaimonsa hiuksia.
—• No, johan se pikkuvaimo sel­viää.
Kirkkolherran ystävälliset ikas-vot
ilmestyvät Mattilan viereen.
— Ko\'in hennon vaimon te saitte;
Mattila, sanoo kh-kkoherra sitten
puoliksi leikillään, mutta, enemmän
kuitenkin tosissaan. -— Pitäkää ny^;
häntä varoen kuin kukkaa.
— Kyllä pidän, kirkkoherra, va­kuuttaa
Mattila onnellisin .•filmin.
Nyt on Annikki hänen vaimonsa.
^Mikään ei tule sitä estämään enää.
Kun Annikki on toipunut, kaniai
Mattila hänet kirkon edessä odotta
viin kieseihin. Kirkkoväki parveile::
uteliaana lähtijäin ympärillä.
— Noin heikko! supatetaan. — h
taloon emännäksi viedään. Olisi ot­tanut
Mattila vain sen emäntäpii-kansa.
Eivätpä olisi jalat sen alta
pettäneet. Mutta mene niitä ym­märtämään
miehiä, ja tottapa tekon­sa
tietävät. .Aikapa sitten näyttäi:.
onko tehdyssä katumista.
Sinne jää 'kirkkoväki supatuLv-neen
tielje. Pian ?jää viimeinenki-
Mattilan hyvän judksijan kintereiltä.
Kahdenkesken ajavat vihityt. Ei
Saara tullut kifkkoon eikä ole mu:-
takaan läheisiä tuttuja. Ei ole lai­tettu
suuria häitä. Annikki on tat-tönut
kaiken tapahtuvan mahdoll:-
simman hiljaisesti.
Hevonen hölkkää. Syyskesän kir­java
metsä tien molemmin puolin su­hahtelee
tuulessa. Aurinko on ve­täytynyt
pilveen ja ilmassa on myr-"