Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 18, 1936

              fARCHY HICKS tunsi elokuvat.
Sentähden, milloin hän vain näki
nuoren, kauniin naisen itkevän sydän­täsärkevästi,
tiesi hän miehen olevan
kaiken takana. Ja milloin tahansa
hän näki naiselliset kyyneleet, vetosi­vat
ne heti hänen miehiseen ritallisuu-teensa.
Warchy, ajatelkaa, hän oli
vasta yhdeksän vuotias ja yleisesti
naisten ylenkatsoma, mutta vaisto­maisesti
hän kuitenkin tunsi tuollai­sen
näyn vaativan itseltänsä jotakin,
— Sitäpaitsi neiti Harley oli kerran
sitonut hänen koiransa jalan, kun se
oli haavoittunut koiran tapellessa Rit-terin
koiran kanssa.
Mitä tehdä? Hän ihmetteli mitä
toiset pojat, koulussa, voisivat tehdä,
jos he olisivat tulleet takaisin nouta­maan
unohdettua kivenheittolinkoa ja
olisivat löytäneet neiti Harleyn itke­mässä.
Äkkiä eräs aate tuli hänen mieleen­sä
ja hän hiipi pois kouluhuoneesta,
mennen takaisin sille tielle, mitä hän
oli tullut. Hän kulki tietä siihen
saakka, kunnel tuli LohgwigBiri puu­tarhan
aidan viereen. Tässä häntä
hetkisen peloitti. Hän epäili, kuului­siko
tuo ruusu, mikä pilkisti puutar­han
aidan raosta, kenellekään ohikul­kijalle
vai kuuluisiko se mahdollisesti
sille, joka omisti tuon ruusupensaan,
joka oli aitauksen sisäpuolella ja jos­ta
tuo oksa oli lähtöisin? Ei kukaan
voisi milloinkaan ratkaista tämän
luontoista kysymystä. Warchy tuu-mi:
"Jos ruusu lyö sinua suoraan sil­mille,
niin ei LongWellilla ole mitään
sanomista, jos sen siitä otankin. Ja
Warchy otti. Sitten hän kiiruhti tar
kaisin koululle j a asetti ruusun hiljaa
neiti Harleyn eteen, Harle)^ ollessa
juuri kokoamassa papereitaan, silmien
ollessa hyvin punaiset.
"Miksi, VVarchy, mistä sinä olet tu­lossa?"
kysyi hän ja hänen äänensä
värisi.
"Minä olen juuri tulossa..vastasi
"Warchy, katsellen hänen silmiinsä
ujosti hymyillen, "ja ajattelin, että
te olette mielistynyt kukkiin." Sitten
äkkiä, ilman mitään syytä hän kysyi:
"Voitteko hyvin nyt?"
Neiti Harley pisti nopeasti sivuun
ruusun, jonka poika oli hänelle tuo­nut.
Hänen huulensa värisivät ja
AVarchy näki, että hän oli purskahta-maisillaan
itkuun. Sitten, aivan odot­tamatta,
hän veti pojan itseään vas­ten
ja piiloitti kasvonsa hänen olka-paahansa.
Warchy seisoi ai\'an hiljaa sillä ai­kaa,
kun neiti Hsileyitkrijänen olka­päätään
vasten. Eräs elokuvissa kuu­lemansa
lause pälkähti hänen päähän­sä:
"Sinä et milloinkaan saa selvää
naisesta." — Mutta hän ei sitä koet­tanutkaan.
Hän ainoastaan seisoi.
Vihdoin neiti Harley lakkasi itke­mästä.
Hän suoristi itsensä ja näytti
olevan taas entisellään, paitsi että hä­nen
silmänsä olivat punaiset ja hän
iiengitti silloin tällöin hullunkurisesti.
"Warchy", hän sanoi, antaen po­jalle
todella tiukan syleilyn, "tiedät­kö
mikä on rakastettavin koko tässä
maailmassa?'^
AVarchy oli vastaamaisillaan: Elo­kuvien
valokuvauskone. Hän ajatteli
myöskin makeisia^ekä polkupyörää
ja tununanruskeaa kanoottia; Mutta
-jokin hänen tunnossaan sanoi häneUe,
että neiti Harley ei tarkoittanut mi­tään
näistä joka^Kiiväisistä asioista.
"En, madam", vastasi hän.
" No niin, kaikkem parasta mitä
milloinkaan on luotu on pieni poika",
sanoi neiti Harley, pitäen Warchya
tiukasti kädestä kiinni, kävellessään
hänen kanssaan ovelle. '
VVarchy oli iloinen ulos tullessaan,
kun kukaan ei ollut kuulemassa, mitä
neiti Harley puhtii hänelle tällaisista
asioista. Kuinka lörpötteleväksi he
olisivat häntä luuUeetkaan! Kaikki­han
tiesivät, että pikkupojat eivät ol­leet
läheskään kaikkein parhaimpia,
mitä on luotu maan päälle. —- "Pik-kupaholaiset"
oli musta^Rosa kutsu­nut
häntä ja joitain toisia hänen ys­täviään
ja vain sentähden, että muu­tamat
tortut olivat kadonneet akku-nanlaudalta.
"Nuoret lurjukset", oli
hänen isänsä sanonut, vaikka oli tien­nyt,
että he .eivät olleet sallineet
kämppätuliensa mennä aivan auto­talliin
asti. "Vihattavat nulikat", oli
hullunkurisen näköinen rouva Holmes
sanonut, eikä ollut sen isompaa ai­hetta,
kuin että he olivat yllyttäneet
Warchyn ..koiran -lappjelema_an. hänen
pienen villakoiransa kanssa, kun se
oli kerran päässyt ulos ja juoksi tiellä.
Jokatapauksessa, kuka voisi olla
viisaampi ? VVarchy ei voisi ainakaan
sanoa. Hän toivoi, että hänen käten­sä
olisivat olleet vähän puhtaammat
silloin kun neiti Harley piteli niitä
omissaan. Mutta "niiden kanssa oli
myöhäistä tehdä mitään nyt enää.
Neiti Harley tuoksui hyvälle.
Äkkiä hän muisti, että ei ollut otta­nut
linkoansa, mutta hän ei nyt siitä
kuitenkaan paljoa välittänyt. Hän ei
voinut eroittaa ajatuksiaan neiti Har-leysta.—
Elokuvissa, jos joku mies
tapaa kauniin naisen itkemässä, niin
hän aina silloin tekee jotakin. Hän
oli kulkemassa kohti pientä puroa ja
jokin sanoi hänelle, että hän oli kul­kemassa
oikeaan suuntaan. Sangen
usein itkevät naiset, joita miehet oli­vat
pahasti loukanneet, etsivät jon­kun
joen lopettaakseen kaiken. Tääl­lä
Hammontonissa ei ollut mitään jo­kea,
ainoastaan pieni puro ja VVarchy
meni katsomaan, olisiko se kyllin käy­tännöllinen
tuollaiseen tarkoitukseen.
Kun hän saapui puron lähelle, näki
hän erään miehen istuvan matkalauk­kunsa
päällä, juuri sähköraitotien vie­rellä,
jota myöten vaunut kulkivat
kaupunkiin. V\^archy alensi hieman
itseänsä ja eräs voimakas muisto val­tasi
hänet.
Hän muisti dokuvissa nähneensä,
että milloin joku nainen oli pahasti
petetty...jonkun miehen- taholtar-uiiu--
aina silloin tuli joku toinen mies ja
auttoi häntä unohtamaan senV Tämä
oli sellainen sääntö, joka ei milloin­kaan
pettänyt. VV'archy mietti ja
siinäpä se selkeni. Hän tähjrsteli nuor­ta
miestä suunnitelmallisesti ja päätti
viivytellä hiukan äkkinäistä ehdotus­taan.
Puro oli h3rvasti näkjrvissä ja hän
voisi helposti pitää varalta, jos neiti
Harley tulisi purolle, ^ n e n kokenut
elokuvasilmänsä huomioi miehessä
monta sellaista puolta, jotka kuivaa­vat
kyyneleet sankarittaren silmistä.
Tässä tuumi VVarchy, on yksi sellai­nen
mies jota voisi^käyttaS.
Mutta kuinka lähestyä häntä?
Käytännöllisyydessä a War€hy ol­lut
kärsmyt tappiota poikatoveriensa
parissa. Mutta mies hänen edessään
ei vetänjrt puoleensa; osaksi sentäh­den,
että hänellä oU, amakin tällä
kertaa, karsas ja epäystävällmen kat­se
ja osaksi siksi, että hän ei ollut
näkevinäänkään VVarchyn kiertele-mistä
ympärillään.
Jokatapauksessa, tietäen, että tässä
on mahdollisesti elämän ja kuoleman
asia, mitä olisi muutama julmistus
enemmän tai vähemmän. VVarchy
nousi muutaman jalan ylemmäksi ja
alkoi keskustelun:
"Hei!" hän alkoi muitta mutkitta.
"Matkalaukku" heitti häneen pa-hanlaisen
silmäyksen, mutta lei liikah­tanutkaan.
"Mene pois äläkä häirit­se
minua", napsautti se viimein.
VVarchy huomasi, että tässä el nyt ole­kaan
aikaa turhiin teeskentelyihin ja
niin hän päättikin panna parastaan.
"Joku nainen voi hypätä tähän jo­keen
vaikka tällä minuutilla", sanoi
hän.
"Sepä hienoa", tuli "matkalaukus­ta".
•••• , •. • ,•;
VVarchy oli tehty aseettomaksi.
Hän tuumi, että hän ei ollut tehnyt
it^SäSSylliii ymmärrä "Haff
jnrittää tappaa itsensä", yritti hän se­littää
toivottomana.
"Mitä pikemmin, sitä parempi",
kuului vastaukseksi.
"Aw!" protesteerasi VVarchy, kos­ka
ei osannut muutakaan sanoa. Sit­ten
nousi matkalaukun päällä istuva
mies ylös, ja VVarchy pani merkille,
että mies näytti hyvin elokuvanäytte-lijältä.
' ^
"Ja se voisi olla parempi meille kai­kille,
jos hänen kaikki ihailijansa seu­raisi
hänen ihastuttavaa esimerkki­ään,
rakas, pikku Lacphinvar".
"Aw", sanoi VVarchy taaskin. Sit­ten
hän ajatteli, että mies oli pahin
peto, niitä hän oli* koskaan nähnj^
elokuvissa naisia itkettämässä.
"Hänen miehensä piiskaa häntä",
sanoi VVarchy.
"Hyvä! Se on suuri asia ettei pu-naverinien
miessuku ole \5iela koko­naan
sammunut."
VV^^archy ei ottanut huomioon mie­hen
erikoista leikinlaskua, vaan ky­syi:
"Onko sinulla mielitiettyä?"
"Ha, ha, haa! Onko minulla mieli­tiettyä?
Ho, ho, hoo!" nauroi mies.
"Onko" sinulla?" tiukkasi VVarchy.
"Matkalaukku" lopetti naunmsa.
" E i " , sanoi hän ja hänen äänessään
oli surumielinen sävy. "Tästä tiedon­annosta
jonka olen sinulta saanut,
voin ilmoittaa sinulle, että mmuUa ei
ole tyttöä."
_-j£Haluatk0^-5*den?" ~ tuH -War---
chylta toivovasti.
"Ha, ha, haa!" nauroi mies, vaik­ka
oikeastaan se ei ollut naurua ollen­kaan.
"Haluanko minä yhden?!
Tämäpä hyvää!» Äkkiä hän heitti
syyttävän silmäyksen VVarchjryn:
"Jos mmulla ei olisi sinun sanaasi sii­tä,
että tämä lady omistaa sangen ky­kenevän
miehen^ niin mmä otaksuism,
että su|ä olet valmnut minut jonkin­laiselle
lohduttajan osalle tälle ladyl­le,
joka on nim onnistuneesti valin­nut
juuri tämän hetken hypätäkseen
jokeen."
"Puroon", oikaisi VVarchy.
"No puroon sitten", yhtyi mifes.
"Mutta vaikka mmulla olisi kunnia
hänet tunteakin, niin tuntiessani hä­nen
miehensä menettelytavat, ei mi­nulla
ole halua tavata häntä."
"Aw", vetosi VVarchy, tuntiessaan,
Kifj. Mmy Clara Datm
III II IMIWWWIIM^ ^^J]^
Englanninko Suom
TOIVO NIEMI'
että hän ei ollut päässyt mihinkäai
" M i l l o i n tuollaiset pienet asiat, kii.
ten esim. viaton korttipeli — vaikka
ajat^taisimkm, että mies on hiukan
rikkonut lupaustaan — voi katkaista
••Väfit
"Hänen miehensä pelaa myös. Nai-set
aiöä itkevät sentähden", ilmoitti
VVarchy, saaden siihen aiheen eloku-vissa
näkemistään "Pelaajan vaimos-
•.ta";.v
"Sinä näytät noin nuoreksi paljon
kokomusta saaneelta", sanoi "matka-laukkii"
väsyneesti. Sitten hän lopetti
ja hänen kasvonsa näyttivät taas kar­vailta
ja hän näytti unohtaneen War-chyn
kokonaan, joka muutteli itsrään
_ jalalta toiselle, tuntien samalla lisään­tyvän
arvottoniuutensa. Hän el ollut
telm3rt vielä mitään hyvää neiti Har-leylle
ja ennenkuin hän ehti ajatella
mitään uutta menettelytapaa mieheen
nähden, tuli katuvaunu, joka oH mat­kalla
katipunkiin ja "matkalaukku"
nousi siihen — ja purjehti pois.
Warchy tunsi, että hän oli menet-
"t^syt^ - hyvänä tilaisuudella- ^'^MaöäJ-laukkua"
pidätti enimmän se, että
neiti Harley oli jo naimisissa. Ensi
kerralla hänen pitää jättää aviomies
pois laskuista.
Sillä aikaa kun hän aprikoitsi, mitä
tulisi nyt ensiksi tehdä, eräs auto tuli
tietä pitkin ja sitä ohjasi hänen se­tänsä
Ross.
VVarchy teki päätöksensä nopeasti
, Vasta eilen illalla hän oli kuullut
isänsä ja äitmsä keskustelevan setä
Rossista. — "Joku suojelushenki",
oli hänen äitinsä sanonut ja lisännyt,
ettei hän ole yhtään ihmeissään, vaik­ka
hän yllättäisikin maailmassa jolla­kin
aikaansaannoksellaan. Toinenkin
hänen äitinsä huomautus setä Rossis­ta
välähti hänen mieleensä, kirkas­taen
hänen toivottomuuteen vaipu­nutta
mieltänsä: " . . . Se on huvit­tavaa,
ettei hän milloinkaan vaivaan­nu
tyttöjen seurassa." Hänen isänsä
^ l i saanut moittivan katseen hänen
äidiltään vastatessaan: "Näyttää et­tei
hän ole niin saamarin hupsu, kun
ne luulevat."
"Tahdotko kyytiä, VVarchy?"-
Setä Ross pysähdytti ja VVarchy hyp­päsi
nopeasti vaunuun. Ehkäpä hän
saisi sedän pysähdyttämään koulun
kohdalla ja antamaan kyytiä myös­kin
neiti Harleylle kotiin. Kun hän
olisi kerran kotona, niin ehkäpä hän
lopettaisi itkemisen ja unohtaisi pu­ron
ja koko asian. Ehkäpä — ja Jo5
, se pnnisluttt^
ka saattoi neiti Harleyn unohtainaaD.
"Sanoppa" — alkoi hän mutkitta
lemalla ^ "onko sinuUa raiUoinkaan
—oUut tyttöä?"
"Mi^nitä?" änkytti setä Ross.
"Minä tiedän erään naisen, joka on
katselemassa miestä... Se on, se *Jfl
— miestä joka saattaisi hänet unoh-tamaan..
"Oho, oho! Sinä tiedät, sinä tie­dät",
hymyiU setä Ross.
Hyvä, aimkaan hän ei oUut me­nossa
karkuun, kuten "Matkalaa^'.
ku». "Niin", sanoi Warchy, luujf
löytäneeni hyvän tilaisuuden, "mo­nella
bn sydän särkynyt ja
kee", lisäsi han vakavana. ^
«Tämähän on hyvin pahaa"
ta Ross oli aivan .nmuttunut,
on tapahtunut?"
(Jaifkäa)