Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 19, 1942

              1942 LAUANT.\INA, SYYSKUUN 19 PÄIV.ivNX Sivu f
jjjjyj jos nukut tai olet A-alveUIa^',
uaaroi öin "Valmista vaan itsesi-"
Vitkastellen Celestines laittoi itsen­sä
kuntoon. L>iikäinen vaalean rus­kea
villaleninki, jonka iiätt«<ili; jo ai-fcoja
sitten ostanut Hbwär<fiainiiellyt-tääbeen,
sopi hänelle erinomaiseni hj^
^•jj ja tummemmat kotistuksel nös-jgttivat
ruskeitten silinien-kiiltöai
Vaan ei edes poski- ja bnuliinaalikaan
vt)inut peittää kalpeutta Ä ö i . k a s ^
voillaan ja — mielessääiii Häif iiiaisi
i teli viime kohtaustaan^ Ragnarin
^nssa eikä ollut h^ukasajattde-v
maan niitä kuulusteltija ja: prsimyk-sia
joita hän oli na^tirin pojalle
tuottanut.
\li5\Tieesti h\Tnyillen hän' kuiten­kin
seurasi Elinia ja Ragnarin veljeä
sen lyhyen matkan, mikä oli haalille,
sillä nuori pari asui suomalaisessa
keskuksessa haalin lähellä. Huone oli
sullottu täneen, silla n ä j t t d i j ä t oli­vat
vieraalta paikkakunnalta ja veti­vät
yleisöä. Ragnar oli kuitenkin
säästänyt kaksi istuinta heille; Näh-t\-
ään Celestinen, täytti pojan sellai­nen
lämpö, että Celestine aivan häm­mästyi.
Elin ja Celestine ottivat tyh­jät
istuimet ja Walter lupasi itselleen
etsiä paikan muualta: Ragnar silitti
Celestinen kättä ja Celestine tarkaste­li
ripsiensä alta poikaa, joka oli tullut
komeammaksi merellä ollessaan.
• ""Hmtuu kum sata vuotta olisin e- '
läriyt siitä kun sinnt viimeksi näin",
kniskasi poika:
"Rags, näytöskappale alkaa, ole­han
hiljaa", pyysi Elin.
Oudot sanat ja timtentaton fcidK ei-vätmericinneet
mitään erityistä Celes-tinelle.
Hfin katsäi vain'näytteKjäin
liikkeitä. Viimein hän muisti että tä­mä
jirari oli kieltä, jota hänen äitinsä
ali pöhanut. Hän pyysi että Ragnar'
selittäisi hänelle kappaleen sisältöä,
vaan poika itsekin oli vähän vajavai­nen
suomenkielessä, joten" hänen se­lityksensä
oli hyvin haparoivaa. Yht­äkkiä
Celestine vavahti. Lavalle oli
ilmestynyt nainen, vanhan eukon o-sassa,
jonka S3rvässä,' sydäntäsärke-vässä
äänessä oli jotakin niin ymmär­rettävää,
vaikka sanat olivatkin vie­raalla
kielellä puhuttuja.
"Hän on Mrs. Jalava, yksi parhain
näyttelijätär suomalaisten keskuudes­sa",
huomautti E l i n ihailevalla äänel­lä.
'•^likä on hänen etunimensä?'' ky­syi
Celestine. sillä jonkunlainen aa­vistus
hänet täytti. Elin haparoi kä­silaukussaan
ja viimein löysi sa­nomalehdestä
leikatun ilmoituksen
näytöskappaleen henkilöistä. Sor-n^
ellaan hän osoitti n i m e ä— "Impi"
Jalava".
Cele5tine irroiiti kätensä hämmäs-ty-
neeltä Ragnarilta ja piti kiinni is­tuimensa
laidasta.
'Minun täytyy hänelle puhua —
tiedän että tunnen hänet. Vietkö mi­nut
hänen luoksensa, Elin.>''
"Todellakin", ujosteli Elin. " E n ol­lenkaan
häntä tunne — ja kuinka
voisin mennä noin tärkeälle henkilöl­le
puhumaani'•
"Minun täytyy hänet nähdä"\ väit-
Celestine.
"Kuule, rakas, .en minäkään häntä
J«nne \ huomautti Ragnar, "vaan o-
^ valmis viemään sinut lavan taakse
•^.vöskappaleen jälkeen. Mutta kun
^ ^ a on vasta ensimmäinen näytös —
""Ȋ on kolme ~ nim Mrs. Jalava
J!''^" '^^^^ mostua taikka unohtaa roo-
^^y- jos nyt sinne menisit. Odota
^j^'- kyllä minä teidät toisillenne esi­tän,"
. K^appaleen väliajoilla Ragnar, Elin
J3 VVaher nauroivat, kun Celestine
. (Jatkoa)
ME J O U B U M ME
EPÄTOIVOO!^
Me Nietimihe kamalan yön;
Hitaasti kuin etana rtiatelival tun­nit
etfeenpäiri pikiniustassa pimeydes-s&
i j < ^ meitä ympäröi.
Hiljaisöus oli kammottava.
Väsytieet olimme, kauhean väsy­net
j ja huolimatta kuolemanajatuk-sista,
jotka aivoissamme kummitteli-
\'at, sulkeutuivat silmämme silloin
tällöin, ja me uinahdimme hetkeksi.
Mutta hiljaisuus oli liian sy\ii. Sa­nomaton
tyhjyys, joka meitä ympä­röi,
painoi raskaana rintaamme ja
herätti meidät joka silmänräpä3's.
Puhutaan hiljaisuudesta, joka on niin
.suuri, ettei äännähdystäkään kuulu,
useimmiten ovat tällaiset sanat liioi­teltuja,
mutta täällä — kuningas Sa­lomon
aartehistossa — täällä olivat
ne täyttä totta. Ajatelkaa, mehän o-limme
suunnattoman suuren vuoren
sisässä, ja usean kyynärän paksuinen
kallioseinä erotti meidät muista kal­lioluolista.
Meidän kammiossamme
oli vielä hiljaisempaa kuin kuolleitten
kukualaiskuninkaitten salissa.
Korkealla, korkealla päämme pääl­lä
kiiti nyt tuuli lumipeittoisia kallio­rinteitä
kohti — mutta meidän luok­semme
ei ainoakaan tuulenhenki
päässyt, ei vienoinkaan suhina. Niin,
vaikkapa koko nfiaailman kanuunat
olisivat ampuneet vankilamme ulko­puolella,
täi ukkonen pannut taivaan
joi suuret kupit mustaa kahvia. " K y l ­läpäs
Mi-s. Jalavan näytöksessä taitaa
olla jotakin erinomaista tenhoa, kun
aivan vieraskielinenkin tulee niin lu­motuksi",
huomautti Walter.
"Minkätähden sinä oMcein halaat
häntä tavata?" uteli Ragnar, katsel­len
tyttöä ihaillen.
"Kerron smuUe sen sitten, kun olen
hänelle puhunut. Ehkä olen erehty­nyt.
Vaan eikö olisi omituista' jos
täältä, näin läheltä kotoani, löytäisin
sen, jota olen satoja maileja käynyt
etsimässä."
Jatkuu.
OIK.AISU. — Tästä kertomukses­ta
edellisessä numerossa, viidennen
sivun, ensi palstan keskivaiheilta,
kappaleen edeltä joka alkoi "Celestine
teki työtä käskettyä", oli erehdykses­sä
jäänyt pois seuraava pala, joka ai­heutti
asiain kulussa oudon hyijpäyk-sen:
Aamulla, raskain mielin ja väsymein
jaloin aloitti hän työnsä. Hän mai­nitsi
GalleUeille, että koska tahansa
härfc voisi jättää kaupungin, sillä hän
ei enää voinut sitä sietää. Mitä
kauemmaksi hän täältä menisi, sitä
parempi. Tuntui aivan kuin hän oli­si
uudestaan nähnyt kohtauksen ih­raisen
isänsä ja laihan tyttöletukan
kesken, kun hän muisteli Howardin
käytöstä tuon oudon naisen kanssa.
Oli jo yli puolen päivän, kun jotakin
opiituista tapahtui.
Ravintolaan astui kiireesti kaksi
rautatieraiestä, Haley ja Mike Duane.
Heidän keskellään oli neekeripoika,
Sheldon Thorpe, joka värisi pelosta.
"Nopeasti, neiti", pyysi Haley,
"pulottakaa tämä poika kyökin puo­lelle
siksi aikaa kunnes nuo meluavat
nuoret miehet, jotka tuolta tulevat,
ovat menneet matkoihinsa. Tämä
poika on hengenvaarassa."
ja maan jyrisemään ja tärisemään —
meidän luonaiimie olisi kuitenkin hau­dan
hiljaisuus ja äänettömyys x^al-linnut.
Ja oikeastaan me jo olimme­kin
kuolleet. Kukapa olisi voinut
saattaa meidät takaisin aurinkoon ja
elämään?
Kuinka kamalata oli kaikki? Ym-t^
ärillämme oli aarteita, niin suunnat­tomia,
ettei niiden vertaisia ollut ai­noankaan
maan valtiokassassa koko
maailmassa, ja kaikki nämä rikkau­det
olisimme me kolme ilolla anta­neet
pois, jos pieninkään pelastuksen
ma hdollisuus olisi meille auennu t.
Ei kukaan meistä virkkanut sanaa­kaan.
Istuimme tai makasimme ää­neti.
Xiin kuluivat yön hetket hi­taasti.
Viimein ei Henry Curtis enää-Jces*
tänyt. "God", sanoi hän — ja x^aik-ka
hän puhui aivan hiljaa, kaikui hä­nen
äänensä kamalalta synkässä luo­lassa
— **God, montako tulitikkua
vielä on laatikossa?"
*'"Kahdeksan", vastasi God. "olen
juuri laskenut ne".
"Uhraammeko yhden nähdäksemr
me mitä kello on?"
Rits — pieni liekki oikein häikäisi
silmiämme, jotka jo oKvat tottuneet
pimejrteen. Tuskin saatoin erottaa
kellon viisareita, niin huikaistu olin.
'V^iimein näin, e t t ä kello oli viisi. Nyt
paistoi siis aamu-aiffinko lumipeittei­sille
vuOTille, ja viileä aamutuuli pu-lialsi
laaksoissa. Mutta me istuimme
.sisääflsuljettuina pimeässä kolkossa
vankilassamme . . .
"Luulenpa, että on viisainta syödä
vähän; jotta pysyasimme voimissa",
sanoin miöä.
God arvdi, että se oli jotenkin hyö­dytöntä,
mutta Curtis virkkoi. *'Niin
kauan kuin oh elämää, gn toivoa!"
Söimme siis ja joimme kulauksen
vettä. Ja sitt6n — sitten istuimme
taas toimettomina kuten ennenkin.
Vähän ajan perästä juolahti mieleem­me,
ettei ehkä olisi hullumpaa, jos
joku meistä asettuisi laskuoven luo
ja huutaisi, kukaties — ehkä se voisi
kuulua ulkopuolelle. — God oli heti
valmis. Kuten useimmilla merimie-hillä
niin hänelläkin oli kova kimak­ka
ääni, ja nyt hän päästi muutamia
niin huikeita huutoja, etten eläissäni
ole moista kirkunaa kuullut. Mutta
voi! Seinä oli liian paksu, eivätkä
Jiuudot tehneet syvempää vaikutus­ta
kuin jos kärpänen olisi istunut jos­sain
kallioseinällä surisemassa. God
tuli vaan hirveän janoiseksi moko­masta
ulvomisesta, ja meidän täytyi
jättää yrityksemme siihen,, muuten
olisi sekin vesitilkka, joka vielä oli jä-lellä,
haihtunut kuin kaste auringos­sa.
Kävimme yhä alakuloiseramiksi.
.\setuimme vieretysten istumaan ja
nojauduinrHne onnettomiin timantti-arkkuihin.
Minä painoin pääni Cur-tisin
leveään rintaan ja itkin; niin,
tunnustan sen rehellisesti, itkin, niin­kuin
en koskaan vidä ole itkenyrt.
Curtis — kelpo, hyvä feankari! —
Ja kun eivät hiinen lohduttax^at sa«
nansa tehneet sen suurempaa vaiku­tusta
minuun, k u x ^ l i hän miehekkäin
ja rohkein sanoin, kuinka kaikkien ih­misten
kerran täytyy kuolla — kuo­lema
kenties \Tiin säästää meidät mo­nesta
onnettomuudesta, jotka vielä
voisivat kohdata meitä elä mässii ~-
ja häi\ koetti uskotella meitä, ettei*
nälkään kuoleminen ole niinkään vai­keata:
me vaipuisimme kyllä pian
tainnoksiin ja siten ikäänkuin nukkui^
sirarae kuolemaan. — Mutta minii tie­sin
paremmin, kuinka turha sellainerv
toivo oli; tiesin, että nälkäkuolema
on kauheinta kaikesta!
Sekin päivä kului umpeen. Me sy­tytimme
uuden tulitikun. 'Kello olt
seitsemän.
Söimme nyt vähän ja joimme jon­kun
pisiiran vettä.
Äkkiä juolahti jotain mieleeni.
"Kuulkaa!" huudahdin — ja ää­neni,
soi niin reippaalta, että sekä
Curtis että God hätkähtivät. "Olet­teko
ajatelleet mistä se johtuu, että
täällä ilma pvsvv raittiina?"
koetti lohduttaa ja rohkaista minua
ja sitäpaitsi Godia,joka hänkin oli
epätoivoissaan ja nyyhkytti kilpaa
minun kanssani.
Mieleeni muistui äitini. Curtis oli
yhtä- hellä j ä lempeä minua kohtaan
kuin äiti oli silloin, kun vielä olin
pikku poika; Väsymättä hän kertoi
meille ihmisistä ^ jotk^i olivat olleet
yhtä torvottomassa asemassa kuin me
ja kuitenkin olivat pelastuneet . . .
'Tuhat tulimmaista!" huudahti
God hypähtäen pystyym. "Olette oi­keassa,
.\llan! Tänne täytyy siis tul­la
ilmaa ta\Tilla tai toisella. Mutta
mistä? Ki\iovesta sitä ei \t>i tulla;
se on niin nsusti suljettu kuin ori'
ikinä voi olla. Mutta katsokaam-me!"
Toivon kipinä, joka äkkiä leimahti
meissä, herätti meihin ihmeellistä e-loa.
Miehuuttomuus oli kuinpois^-
pyyhkäisty, ja yks kaks ryhdjriname
kaikki yhtenä niiehehä \ielä ^kerrat)
tutkimaan kammion lattiaa ja seiniä
niin tarkkaan kuin mahdollista.
Kokonaisen tunnin ryömimme siten,
ympäri luolaa ja iskimme senkin seit­semän
kertaa otsamme kuhntuille ark*'-
kuja ja lippaita, norsunhantpaita jä'
muuta rojua vastaan — mutta emme'
rhitään keksineet. Curtis ja minä a-loimme
jo v^syä leikkiin, mutta Goff:'
jatkoi työtään: hän oli nyt kuten ai­na
rautaa, kun kerran oli päässyt*^
vauhtiin.
Mit'äkkiä hän huudahti. Mitä^
nyt?
>*Missä olette?" huusi hän. "Tul­kaa
tänne!"
Me haparoimme hänen luoksensa,
niin nopeaan kuin sääremme kantoi­vat.
'\Antakaa minulle kätenne, Allani
Koettakaa tuossa — mitä se on? Huo­maatteko
mitään?"
"Kyllä", sanoin minä. "eikö tunnu
siltä, kuin tulisi ilmaa ylöspäin?"
".Aivan niin! Ja kuunndkaa nyt
tarkoin!" God polkaisi kaikin voimia-lattiaa
. . .
- Se kajahti ontosti.
En voi kidtää, että käteni vapis'.
aika lailla, kun nyt taas raapaiiia
tulta tarkemmin tutkiakseni lattiaa
siltä kohdalta.
Me olimme aarrekammion äärim­mäisessä
sopukassa. Tulitikun vaIo.<r-sa
keksimme vaon kivilattiassa, ja oi
riemua! huomasimme myös kiviren.^
kaan, joka oli vajotettu erääseen ka*
loon, niin että sen kehä oli yhtä ta­saa
lattian kanssa. Hyväinen aika,
kuinka meidän sydämemme sykki sen
kcksiessämme. Jospa nyt vaan sai­simme
renkaan lattiasta irti, niin että
siihen saattoi tarttua. God tempasi
veitsensä ja alkoi kaappia renkaan
yTnpärystä/ Ja hyvin kävi! Rengas
irrottui vähitellen. Se oli, Jumalaa
kiitos, ki\inen; jos se olisi ollut rau*
tarengas, olisi se jo monta vuosisataa
sitten ruostunut. Heti kun rengas o l i
pystyssä, tarttui God siihen ja veti