Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 21, 1936

              Sivu 6 LAUANTAINA MAALISKUUN 21 P:NX
Kirj. M. O.
(Kilpakiryditus) •
IE olivat molemmat ääneti omissa
raskaissa mietteissään,
Mummo, jonka hiukset olivat har­maantuneet
ja selkä käynyt köyryyn
taistelussa ainaista tunkeilevaa vie­rasta
nälkää vastaan, istui lieden äär
ressä. Hän huojutteli hiljaa ruumis­taan,
pyyhkäisi silloin tällöin ryppyi­sille
poskille vierähtäneitä kyyneleitä.
Nuori tyttö, neljä-viisitbista vuo-?
tias, seisoi ikkunan pieleen nojaten,
katse suunnattuna kiinteästi ulos hä^
märään iltaan, ikäänkuin tahtoen saa-;
<Ja sieltä vastauksen aivoissa myller^
taville kysymyksille.
Äkkiä, hän kääntyy ja kysyy kiihr
keästi, miltei rajusti: "Mummo, us­kotko
sinä, että isä ja veljet palaa­vat?"
Odottamatta' vastausta hän
jatkaa: "Minä en usko sitä enää. ~
He eivät tule takaisin. He ovat siellä
missä niin monet toisetkin. Minä tie^
dän sen, —minä tunnen .,°
Samassa riuhtaistiin tuvan ovi auki.
Sisään työntyy kolme miestä. Kaksi
harmaapukuista on tuvassa olijoille
tuntemattomia. Kolmas on eräs kylän
isännistä, joka varmaankin toimi op­paana.
Sisään tunkeutuneet miehet vilkuin
kuivat ensin kiireisesti ympäri huo­netta
ja alkoivat sitten kääntää kaik­ki
sekaisin. Mummo seuraa ihmetel­len
heidän puuhiaan, kunnes viimein
tokaisee: "Mitä vieraat oikeastaan
etsivät?"
"Me etsimme aseita", oli karski ja
lyhyt vastaus.
"Voi hyvänen aika! päivitteli mum­mo,
— "meillä ei ole ollut koskaan
muuta asetta kuin kirves ja sen me
tarvitsemme puita pilkkoessa."
"Tuki suusi, eukko!" karjui van-
-hempi harmaatakkisista, "taikka mi­nä.
. . " ja sanojensa vahvistukseksi
huiskautti kädessään olevaa piiskaa
ilmassa.
Eila, se oli tytön nimi, oli seuran­nut
miesten hommia pelokkaana. Hart
pani merkille, miten sillä toisella oli
ilkeät silmät ja julmapiirteinen suu.
Miehet olivat penkoneet jokaisen
paikan, ainoastaan mökin ruokakaap­pi
oli enää tarkastamatta. Älies jolla
oli ruoska kädessä astui sen luo ja
kiljaisi Eilalle: "Aukaise ovi!" Tyt­tö
ei hievahtanut, nosti vain päänsä
hieman pystympään ja katsoi uhma­ten
mieheen.
vSilloin vingahti piiska ilmassa ja
sattui polttavana viiruna tytön kas­voille.—
Tuskan voihkaisua ei kui­tenkaan
kuulunut, niin kuin mies oli
pdottanut. Yhteen puristettujen huu­lien
välistä tuli vain lyhyt mutta sel-v
§: "Kiitosi"
"Kyllä minä opetan sinut kiittär
mään", raivosi mies ja punainen juo­va
toistamiseen Eilan kasvoille.
Silloin riensi mununo väliin. Hän
riuhtaisi kaapin oven auki.ja tois-kasi:
"Lyö minua jos talidot, mutta
iltatyttö rauhaan!"
Miehet tarkastivat hätäisesti kaa­pin
ja alkoivat sitten tehdä Jähtöä,
kiehuen raivosta! .kun heidän röyh­keytensä
ei tuottanut tällä kerralla
toivottua tulosta.
Miesten mentyä heittäytyi Eila
mummoii syliin, katkerasti itkien.
Kasvoilla kirveli ruoskan jäljet ja sy­däntä
kouristi osaksqasa tullut vää-
'lyys.'
tunut entisestään. Sama ryhdikäs
asento ja sama suora kirkas katse
kuin ennenkin. Elämä ei kylläkään
ole pidellyt häntä hellien, mutta roh­keasti
ja pystyssäpäin on hän ottanut
vastaan jokaisen päivän.. ,;
Mummon kuoltua hän tunsi itsen­sä
yksinäiseksi. Olihan mummo hä­nelle
kaikki kaikessa. — Mutta sit­ten
hän tutustui Reinoon, eikä elämä
ollut enää niin yksinäistä. He pitivät
paljon toisistaan ja olivat päättäneet
yhdistää elämänsä.
Eila ei paljoakaan tiennyt Reinon
kotielämästä. Sen hän vain tiesi, että
he ennen olivat olleet varakkaita,
mutta myöhemmin köyhtyneet.
Outo levottomuus mielessään meni
Eila ensi kerran 'tapaamaan Reinon
vanhempia. Hänestä tuntui miltei
vastenmieliseltä mennä, mutta hän ei
voinut millään puolustaa poissaolo-aankaan.
Reinon äiti, miellyttävän näköinen
nainen, toivotti hänet sydämellisesti
tervetulleeksi ja esitti miehellensä:
"Kas tässä on tyttömme, pappa!"
Eila tarttui miehen ojennettuun
käteen, mutta samassa hetkessä oli
hän sen riuhtaissut pois, katsottuaan
miestä silmiin.
Nuo silmät! Ah! Mitä ne palaut-tivatkaan^
fiänen mieleensä. — Ei, se
ei voi olla totta . . . ! Ja kuitenkin —
siinä oli hänen ruoskijansa.
Tuntui kuin lattia olisi keinunut
hänen aliansa. Ainoa selvä ajatus, jo­hon
hän pystyi tarttumaan oli, pois,
pois...
"Mitä se hyödyttäisi, kun en kui­tenkaan
voi sitä koskaan unohtaa",
vastasi Eila ja jatkoi: **Sitäpaitsi vas­tenmielisyyteni
isääsi kohtaan on niin
voimakas, että hänen suhteensa ei rin­nassani
ole sijaa millekään muulle
tunteelle." l^äih puhuen hän otti hi­taasti
sormuksen sormestaan, laskien
sen pöydälle, silitti miehen alaspainu-nutta
päätä ja sanoi: "Ystäväni, näin
on paras! Me emme koskaan tulisi
onnellisiksi, sillä meidän välillämme
ön ruoskan jäljet."
Kirj. MAIJA f
(Kilpakirjoitus)
[EI tytöt,^ se pää pystyyn. jossa
silmät on! Eikö kahvini tuoksu
ala jo sieraimissa kutittaa?" Maijaii
vuoro oli ollut keittää aamukahvi, ja
herättää toiset ylös.
Aino hypähti vuoteelta.
"Pianhan nämä valmiit vaatteet
päälleen viskaa. — Sylvia vaan ei
tiedä tämän maailman menosta miT
tään." Samassa nykäisee Maija peit­teen
Sylvian päältä puhuen 'iloisesti;
"Ei tarvitse hirsiä, anna olla vaan ve­tämättä."
"Mene hiiteen Maija, kun .et anna
katsoa edes unta loppuun asti."
Piain oli kolmikko matkalla tehtaa­seen,
missä työt aloitettiin hilpein
mielin. Kun sitten mestari lähtee aa^
mupäiväkahville,^anoo Sylvia:
"Ötappas Aino kortit kätköstä ja
povaa niinulle päivän tapahtumat, äi­jä
lähti juuri kahville."
"Saanhan kuunnella? Kyllä kat-.
son koska pilvi nousee ja sanon en­nenkuin
myrsky muhkeaa", laverteli
Maija.
OKEUDESSA
Tuomari selittää valan merkitystä
syytetylle, joka on kutsuttu todistamaan
omassa jutussaan:
— Painakaa mieleenne, että te nyt
vannotte puhuvanne totta — ainoas­taan
totta. '
— Ymmärrän, herra tuomari!
— Tiedättekö mitä seuraa, jos valeh­telette?
— Kyllä, herra tuomari, ikuinen kidu­tus
helvetissä.
— Ja jos puhutte totta, mikä on oleva
seuraus?
— Häviän juttuni.
Kolmikon päät ovat yhdessä, eikä
kukaan heistä huomaa, vaikka mestar
ri seisoo aivan povarin takana. Mesr
tari ärjäisee: "S—nan flikkal Mitä
sine teke?" Samassa hän veti kortit
lattialle.
Povari hyppäsi pystyyn niin äk­kiä,
että oli päällään puhkaista mes­tarin
rasvaisen mahan. Jokainen ty­töistä
oli kuiri puusta pudonnut. Riit­ti
siitä iloa vielä päivällisaikanakin,
niin että ei tahtonut syömisestä mi­tään
tulla. Kukaan ei ollut huoman­nut
pilven nousua ennenkuin ukko­nen
räjähti aivan selän takana;
"Mene sinä Maija ostamaan korp­puja
kaupasta, että saamme soikein
korppukahvit sen asian päälle", sanoi
Sylvia.
Maija oli juuri saauut korput ja
oli aikeissa lähteä, kun kauppaan tuli
eräs Maijan koulutoveri.
"Päivää Ida! Mitä sinne kotikyläl­le
kuuluu?"
"Ikäviä kuuluu", vastaa Ida. "Nur­mela
on kuollut tai ainakin saanut
halvauksen."
"Kuka Nurmela?" kysyy^Maija
säikähtäen.
"I^si", sanoo Ida.
Maija oli vähällä kaatua, sillä kaik-ki
musteni hetkeksi hänen silmissään.
MV A onnen lapseksi ain sanotaan,
ett* auringon mä puolla kasvaa sain.
Vaan todeksi ett tuota uskoa mä saata,
kun karvoin nähnyt oon mä onnen maata, —
onnea, ntiss* viihtyis* sydämein.
Vain harvoin astua oon saanut sisään,
tuonne onnen kukkatarhaan viihtyisään.
Miss* kukat kauniit hurmaa tuoksullaan
ja linnut kauniit kiehtoo laulullaan, —
miss* uinua saan sylis armahain.
LH. H
On kulunut kymmenisen vuotta
Pellisestä. Eila ei ole paljoa muut>
Horjuen kuin juopunut lähti haa
asuntoonsa. Korppupussin hän heitti
ovesta, sanoen samalla: "Minä me.
nen kotiin. — J s ä on kuollut.» Avo-päin,
ilman päällysvaatteita lähUhän
kylmässä' ' syysilmassa juofeemaan^.
kahdeksan kilometrin matkaa. '
; "Maija, älä Jätä! Minä tulen myös.
Mitä sinä sanoit isästä?"
Maija ei muistanut edes sitä, että
3ylyi?i oU l Ä sillä kaikm
g.jatukset öfeat vain kotona. Niin he
juoksivat sitten yhdessä, itkien ja
vaivotellen, "se ei ole totta". Tiell^
kohtaamansa työmiehet kyselivät mi-kä
heitä vaivaa, mutta saamatta v^.
tausta jäivät he suu auki katselemaan
juoksevien tyttöjen jälkeen.
Kotona olevat nuorimmat siskot
näkivät ikkuna^sta heidän tulonsa ja
riensivät yastaanr huutaen: ^^Maija
ja Sylvia, isään on sattunut, äiti meni
isää katsomaan 1: Isä meni aamulla
taloon muuraamaan."
"Menkää nyt lapset tupaan, Maija
menee äitiä, hakemaan." Mutta sa­massa
tuleekin äiti, talon palvelus­tytön
tukemana. Nähdessään kaikki
lapsensa ja heidän kysyvät katseen­sa^
ponnisti hän voimiaan ja sai vai­voin
sanotuksi: "Ei teillä ole enää
isää!"
Nähdessään äidin surun murtama­na,
koetti Maija tehdä kaikkensa löh-duttaakseen
häntä. Syleillen äitiään
hän sanoi: "Meidän lastesi tähden
koeta kestää. Katso Helgaa ja Pau­lia,
kuinka he ovat vielä pieniä."
Sanat äidillä tahtoivat väkisinkin
takertua kurkkuun, kun hän kuiskasi
Maijalle: • "Odotan kymmenettä las­tani,
eikä meille jää kattoa päämme
päälle. Kaikki omaisuutemme menee
veloista, sillä tämän viiden vuoden
aikana emme ole voineet niitä paljon­kaan
maksaa, kun nämä uutisasuk-kaan
tulot ovat niin pienet."
"Älä sure äiti! Onhan sinulla JQ.
kaksi tyttöä työssä. Me koetamme
tulla toimeen niin vähällä kuin suin­kin
mahdollista ja tuomme palkkam­me
kotiin. Äiti, kö^ta olla nyt rauhal-.
. linen, he tuovat isän kotiin."
Kun paarit laskeittiin maahan, oli
äiti ensimäinen paarien luona, hyväil­len
miehensä kylmettyneitä kasvoja
hän nyyhkien kuiskasi: "Aamulla olit
vielä terve ja iloinen, nyt olet kyl­mänä.
Voi kohtalon kovuutta!"
Kaikki lapset riensivät myöskin
katsomaan isää, jonka kantajat nos­tivat
vuoteelle ja itkien he valitteli­vat:
*'Isä, rakas isä!" Helga, joka
oli säikäht3meenä juossut nurkkaan,
kun isä tuotiin sisälle, kuultuaan isää
mainittavan, uskalsi lähteä piilopai­kastaan
ja tuolia edellään tyrkäten
tulin isän luo. Häh työnsi toisia syr­jään,
kiipesi tuolille ja nähdessgn
isän sanoi: ^'Isä nukkuu." Nostaen
äitiäänylös sanoi Maija: "Äiti rakas,
tule pois, isän on hyvä olla."
"Niin, kaikkien meidän pitää ker­ran
kuolla, se oh jumalan tahto, hän
katsoi sen parhaaksi^*, lisäsi yksi kan­tajista.
Kantajan sanat kuultuaan ponnahU
äiti seisaalleen k um iskiin saaneena
ja sanoi:
"Jumalan tahto! Rauhan ja rak­kauden
jumalan; Missäs^
ainakaan isästä huolehtinut, koska
hänen täytyi yleimm
dakseen huolditia: perheiestään ^
ylenmääräisen raadannan tähden me­nettää
ennenaikaisesti ieläinänsä. Ei
tässä ole jumalalla mitään osuutta,
enempää kUHi sodissakaan
murhataan ihtniMä. joukottain.''
Näin suniUisesa päättyi iloisesti
alkanut päivä.