Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 5, 1944

              Sivu 4
LAUANTi^INA, HELMIKUUiN 5 PÄIVÄNÄ
Kirj. DELFIINI.
Jatkoa,
Teffi alkoi jo pitää itseään liian
vänliäna seurustelemaan tuon serk­kutytön
kanssa, n Ä a nuoremmat
pojat temmelsivät täydellä nautin­nolla
Astan karissa. Heillä ei ollut­kaan
siskoa ja oli hiin hauskaa saada
sellainen joukkoonsa. Mutta Teffi
menisi jo ensi syksynä noutamaan
"lusikkansa pappilan pankon alta"
ja hänestä tulisi aikuinen, näin se­littivät
he asian Astalle. Hän saisi
mennä sitten "ehtbolliselle" niinkuin
muiitkih aikuiset, kun vaan tunnus­taa
syntinsä.
jr •
"Mutta minä en mene tunnusta­maan
syntiäni kenellekään papille,
vaikka en Ikänä pääsisi sellaiselle "eh-tooiiisfelIe'V
päätteK Asta. Ja pojat
olivat samaa mieltä.
Siuinuntäiaamunäsitten täytyi pes­tä
kaSvöt, vaikka Viljo kyllä vakuutti
että hän oli pesSjrf juuri saunassa ei-lenillalla
eikä hänen kasvonsa olleet
liassa. Sitten** puettiin *'pyhävaat-teet"
ylle ja lähdettiin kirkkoon.
Ensin lapset olivat jännittyneitä ja
katselivat ynipäri kirkkoa suu ammol­laan,
nähdäkseen jos mitään muutos­ta
olisi tapaJitiinut sen sisustuksessa.
Mutta kun kaikki oli niinkuin ennen-km.
Pöntössään saariiaavali papiii
äänen kuunteleminen kävi kovin vä­syttäväksi.
Serkkupojat alkolvatkiö katsella,
eikö löytyisi jotain huvitusta 'ajanku­luksi.
Viljo löyisikih kultakuoriaisen
virsikirjan takaa ja alkqifsitä käriiiel-lä
taskustaan löytämällä tulitikulla.
Mutta kyllästyen siihen hibmmaaii äh^
toi hän sille ainio luiinapin, että se
lensi edessä istiivah rovastinhan nis­kaan;
Toiset lapset, Asta niiden mu­kana,
purskiahtivat riäuräniäari. He
saivat vihaisia icatseitä äidieltääh ja
syiriiinen koetti olla •totiheh, miittä
viimein hänkin purskahti nauruun.'
Rovastinna näytti "olevan 'ainoa joka
ei tiehhyt^ tuosta lästett ilbsto hiitää:^
sillä hän nulä:ur väin ede^^
tihm tep^aitöäf niidJiMis^
helvetin kiitasiulfesta jä; sen sammu­mattomasta
kuumuudesta. .
Paluumatkalla saivat lapset aika
ripityksen siitä, että olivat nauraneet
saaman aikana. Mutta Elyiira täti ei
tullut koskaan tietäniääh että juuri
hänen nuorimpansa oli saanut sen ai­kaan.
• * *
Iltapäivällä mentiin sitten onki­maan.
Teffi näytti Astalle kuinka
mato laitettiin onkeen ja siima hei­tettiin
järveen.
Sitten alkoi odotus, koska kala näp­päisi.
Asta alkoi jo ikävystyä odotta­miseen,
kunnes koho painui veden al­le.
"Nyt vedäl" kuului kolmesta suus­ta
kuorona. Asta vetikin suuren ah­venen
maalle. ' Serkut kilvalla liyök-käsivät
päästämään sitä ongesta, Viljo^
unohtaen vapansa' veteen, jota kala
vähän myöhenimin veti ulapalle. Hou­sut
siinä kastui sitä pelastaissa, mut­ta
ne kuivivat-pian lämpimässä aiu-ringonpaisteessa,^
Oli jo ilta triyöhä kun serkukset pa­lasivat
järveltä;-pieni kori melkein
täynnä: ahvenia, joukossa joku puna-silmäineh
särkikln- joka oli vahin­gossa
tarttuhutonk^n.
Oli ihahä Winäkuun aamu, kun
setä ilmoitti etta tähäah alkaisi hei-nänttii£
tö; Astasta tuntui niin- ih­meelliseltä
' tuo '^yön vaihtelu aina
vuoden ajan mukaan. Niittäminen
näytti hänestä niin helpolta, kun hän
katseli sitä sivusta, mutta kun Teffi
antoi häheh k o e t ^ omalla viikat­teellaan,
väsyi häh pian.
noUinen. Sen omituisia yksityiskoh­tia
— ympyraifiäihen, melova liike,
niinkuin mestari tarmokkaasti sekoit­taisi
putinkia ja kummallinen tapa
kohottaa peukalonsa pystysuoraan y-lös'vasi^
masta kämihenestadin — on
morii niioH ohjaaja matkinut apina­maisella
tarkkuudella. Nämä tavat
ovat tietysti vain satunnaisia itse
tahdin'merkitykseen nähden. TodeU
lisuudessa tahti on ilmaisevia, iäsrnäl-
Hiiri ja selvin valikeinoihuHkadlisen
ajatukseen iulkintäati. Ilman määrät­tyä
mitotöa se liikkuu, pehmittää ja
muovailee ilmapiirin mestarin'jänte­vän
ruumiin yllä soitettavaan musiik­kiin
soveltuvaksii odottamaan yksi­tyiskohtia,
jotka muuten jäisivät vail­le
arvoaan, vetäen ja pjaen, milloin
tempo näyttää löyktyvän;varoittd-
I vasti pidättäen, milloin crescento
' näyttää joutuvan pois kontrollista,^
leikaten kuin veitsellä, ollakseen var­ma
hyökkäyksen onnistufhisesta. Sc
ei juuri koskaan sisällä epävarmaa täi
tarpeetonta liikettä, eikä'myöskään
edeltäpäin suunniteltua.' Virallinen
pikkusormen viimeiseen koukistuk­seen
asti se välittää hetkelliset sekun-tienosatakin,
ei tuoden esille ainoas­taan
äänen kovuuden ja pehmeyden,
vaan loputtoman ketjun varoituksia
ja rohkaisuja, kosketellen musiikin
kulkua.
Joskus Toscanini, haluten hienoa,
tunteellista sävellajia, nostaa vasem­man
kätensä kolmannen sormen rin­taansa
vasten ja värisyttää sitä, kuten
soittaja sellonkieltä. Vaistomainen
tapa ajalta, jolloin hän itse oli sellis­ti,
se on hänen ainoa pysyväinen, o-dotettavissa
oieva liikkeensä.
Toscanin* ei koskaan saavit har­joituksiin
kokeilevassa mielessä —
kuten useat johtajat — toivoen saa­vuttavansa
lopullisen tulkintämuo-don
ajatuksista, joita hänen mieleen­sä
tulee harjoitusta jatkuessa. Bän
tietää mitä hdtuäa jo ennenkuin hän
ottaa käteensä tahtipuikon. Hän ha­luaa
— ja se on kartoitettuna hänen
mieleensä (arkkitehdin kaavamaisella
selvyydellä^^ läydellisen esttyksek.
'Aina hän ei onnistu. Joskus siksi,
että hänen käsityksensä täydellisyy­destä
on niin täydellinen, ettei se ole
ihmiselle mahdollista^ mutta hän el
vMoif^dii lakkaa yrttiämästäl Vä­hän
kerrallaan hän koettaa saada or­kesterin
harrnbntieeradtnm
sa kanssa. Pisietten jd houktitellen
vuorjonperään, hän ajaa ja kirkastaa
säveliä lähemmäksi täydellisyyUäl
Kun ne i:sepäisesti kieltiäytyT^ät tot­telemalta,
antaa hän hallan hirifealle
vihalleen^ Syyttää kaikkea ja kmkfäa
läsnäolevia: - soittdjta ("Impiäsfi!
"ff^Ukiiä! Yminäfrys hoi!"),itse-äänt^
Io sönostupidb! "Tyhniyri/"}-
vieläpä hentoja, valkea tahtipuikko^
jakin.
Joka harjoituksissa näkee ukossa
nousevan ja laskevan tuhannen mieli­alaa
ja tuhannen keimä, m
saa satämiehisestä orkesterista irti
mitä haluaa. Täyäellisesti syventy­neenä
tehtäväänsä hän näyttää yhtä
itsetiedpttomalta kuin nelivuotias lap^
sileipoessaan savileipiä^-Kun hän oh­jaa,
laulaa hän jatkuvasti — tai pi­kemminkin
ulisee kuin siivottu peikko
nähtävästi kokqnim^^
että hänen vihlova, särkyneeltä kuu­lostava
äänensä saatetaan kuulla mu-^
siikin yli ensinnnäiSille tuoliriveille
yleisön joukkoon. Joskus häh, kuin
hullu derveshi, turvautuu kirouksiin
ja. rukouksiin, tai yrittää Huloksia
loitsusänoillä. Usein toistettu virhe
saa hänet ilkeän ivalliseksi: "lo cre­do
. . hän aloittaa tarkoittavasti,
"uskon, että siinä on painostus F:n
päällä, mutta .. ."hän jatkaa purais­ten
joka sanallaan onnetonta syyllis­tä,
"minä vien vain Toscanini ja olen
mahdollisesti väärässä. Verdiamot"
Pyytäen kopiota sävellyksestä, hän
kääntelee kärsimättömästi sivuja, pi­täen
niitä kolmen' neljän tuuman etäi­syydessä
- likinäköisistä silmistään.
Löydettyään sitten etsimänsä kohdan,
näyttelee hän hämmästystä: "Ah, ei
Signon! Ajatelkaa! Minä olen oike­assa
f Mozardon todellakin asettanut
painostuksen siihen," K^simättö-mällä
tahtipuikon sivalluksella ja
murhaavalta kuulostavalla mörähdyk-sellä
kohtaus loppuu. Ja syyllinen,
joka on koko ajan tuijottanut painos­tukseen,
kiittää onneaan, että hänen
hetkensä ramppivalossa on ohitse.
Kissamainen tarkkaavaisuudessaan^
jokainen ääni vaikuttaa fyysillisesti
ToscaninUn, sdäden hänet melkein
kehräänfään^ y vastäanottd^äisiMdes^
^ sään ja UiintiStanta^
ta, ntitäsäaitadta^äMu. Hätistä^
kee' siltnUnsä pareUMn kiiidldkseefi
jonkirt^enen^etätsen^irheiett. Jotain
ori vin65sa,inuftdhäri H dlerlaysih
selvilla,Msä.Wätivavahtääk^^
si häntä ^iHtetty:vMdk^
jetut sihhäi
kokdonrotsdry^pistyy.^Sittehfyhl;äf^
kiä, kaikki^kdsvbnpiifieet^^^f^
happoMUdja ö^vÄ>«ö/a
häHenlävitsien:'Tdmpiäk^^
kiukkuisesUMdttijaiu^ katke^
aa, Jlihi'heittää sen luotaan vihasta
vapisten ja ottaa toisen varastosta';
jokdon^ina^kdttiiJm
ntättömänä, Jtän^^i^^^
toisen pmkonkästssääti/h^^^ pd^
lasetölkamao^i,l^ätt^ nuotit
nurkkaan ja potkaisee' jalustan ku­moon:
Nyt sdaHadtdpdhtud mitd
f^fvänsä^ Ha^^
Tai spitiajieif monien py^ ja
ankdrati itsehiUitää^rtiykseti jälkeen
kolmas tahtipitikko otetaan esiin ja
harjoitus jatkiiu. Eivät Tocaninin
puuskat aina sentään ole tämän laa­tuisia.
On totta, että Toscanini harvoin
selittää mitään loogiUisesti, mutta
joskus esittää hän toiveensa nopein
kynänvedoin ja liikkein. Joku aika
sitten mestari valmisteli Debussyn
"Jberiaa" esityskuntoon. Eräs kol­men
trombonen vienosti laulava osa
kuulosti hänestä.mdn karkealta, vaik­ka
se esitettiinkin tavalla, minkä kuka
muu johtaja tahansa olisi hyväksy-
^^''^k^et eivät auttaneet vä­hääkään,
eivätkä'rukoukset. Torvet
kuulostjvat liian torvimaisilta ja tai-pumattomUta,
eivätkä taiväallisUta.
Viimein ukkd tapetti huudahtelunsa
ja vaipui ajatuksiinsa. Sitten otti
ffän suuren silkkisen nenäliinan tas­kustaan,
antoi sen leijaiUa Umossa a-las
ottaen'sen toisella kädellään kiin­ni.
Sitä hän halusi. Torvien piti lei­jaiUa
osansd musiikissa kuin hieno
silkkipalanen iimassa. ^ Soittajat kä-sUtivät
osansa: Heidän puhalluksen­sa
muuttui niin vienoksi ja pehmeäk­si
kuin sellotaiteilijan näppäily.
(JatfcuuX
Seuraavana päivänä sai hänkin k^
veän haravan ja sai seurata toisia^
niitylle haravoimaan luokoa.
Ennen päivällisaikaa oli Astan kä.
sissä jo kipeät rakot, mutta hän ei il^
maissut sitä kenellekään. PäiväHfe^
aikana täti epäili sentään tuota aaaa
ja katsoi tytön käsiä. Nähdessään
niisiä öfevaf rakot sanoi hän:
"On parasta että jäät iltapäiväka
kotiin. ; Voit jWedä iltapäiväkahvit ii^
tylle ja rayöliemmällä voit h^ealek
mät kotiinj'
Asta oli kiitbllihen tuohon työjäc.'
jestelniääh; sillä hänen kätensä olivat
niin kipeät; etta niillä olisi ollut ai:
van mahdoton haravoida. TätibliKiii'
niin'huomaavainen, josta Asta oli hä­nelle
kiitollineh.'
Tuskin' oli saatu heinä tehdi^i;
kun alkoi • (elonkorjuu. Lapset ölivä!
aina mukana/ yksihpä kymmehvuc-tias
Viljokin, jolla oli oikein oma siip:
pinsä. ,
Ja sittbn pidettiin elonkorjuutätkbi:
ta. SiiloinyästaolihauskaanMorilla;
Suuresta pirtistä vietiin ulos liiat ft."'
jut, jätettiin'^in seinävierillä olevat
- penkit paikbtlteeifj että nuoriso sai
tanssia' Juhtu--jfaaköri haitarin soi­tolla.
Nuotaiköötkulkivat talostafeloöa
monen viikon ajan ja vilja nousi ku­hilaille
kuin taikavoimasta, Täöäan*
vielä--Iaineim^-^keltaiheri viljäpfife,
nauita^seui^äl^äriaJ ä
kija setf kämiö
Ainfe^täiöäsa^iii oli dlut^y^^
set^talfeö^^^; As* koettänut-oM
valVeiHatahäsitt loppuu^ muttk Ä
oli' vbittah#Mnet enhemmiri.
tusidnVsai^^idrij^k^^
koniptitÖidiiMaÄ ti^^^ kamärlipf
J a l ä i M i ^ t f i ä h ^ k u u l^
rin sbitcW;
^ ' -* ••••^•.••,.* :* •;. • - [•^'••i
leiriä Ä
m j ^ ^ f o n i ^ l i ^ i a , joista v a ^
p i ^ v ä k i ^ ö l i y Ä t ^ Niinpä^r•
hä # a ^ S p ä i^AM kuulemäarij lui^
naajÄim^irÄ
kans^f-tejiäBi^^ jostakf •
• äsiastäi * V:V,.'
Ia, missä-yarfia-jä äreä rovisti:Kr
västinnansä kanssa- asui. Mutta hep
täytyi -blla myös palvelusväkeä, pan
piikaa ja.renki.;
lÄsti>itoista; taina, oli sievä, puns-poskinentyttö;
Lamaan oli Juuso NA^
re, ästor mainitsemamme renkipollri
miei
Mutta vanha rovasti e\ sietäfl}^'
nuorteft'seurustelua» Hän oli är^.
mies. öid«i valvominen teki tytöt vel­toiksi
tehtävissään. Siksipä hän aina
jättikin suuren mustan koiransa tylv
töjen- aitan portaalle vahtiin yök&
Tuo vanha palvelija oli tosin melken
sokea, mutta; Sen kuulo oli sitä tar­kempi,
jonka; tähden ei sitä viisafa*.
kaan yökulkija voirtut sivuuttaa il­man,
ettei seSlisi herättänyt koko
talonväkeä. .
Mutta vanhalla Mustilla oli i^^
heikko puoli. Se oli halukas jahtaa­maan
vasikoita, sillä joskus nuoni^i-dessaan
sitä oHi pidetty vasikkapaims-nena.
Asta oli utelias ja halusi tulla tie­tämään,
mitä tänä iltana olisi tekeil­lä.
Hän päätti dlla myös valmis kus
Viljo lähtisi tuolla saläretkelleen. .
Kuh talonväki nukkui sikeää Uta-untaan,
hiipi Viljo ulos aitasta, j ^
pojat nukkuivat ^e^isui. Mutta ViJ-jo
ei tiennyt että pitkin polkua £|-
van härieh perässään hiipi Asta.
tö oli nähnyt Viljon panevan taskuna-sa
lankakeräh j a kaksi pientä vasi-,
kankelloä, jotka Juuso oli tälle ah­tanut.
.