Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 5, 1944

              1944 LAUANTAINA, HELMIKUUN 5 PÄIVÄNÄ
timaiitti R A I V Ä H U U U T I S MM i
npoNY ADAMS heitti rumpu^ali-
J 1 kat käsistään ja k ^
maan yli nyt jo tyhjentyneen ''Tanssi-klubi
44"-:ri lattian, Phil vRutman,
nuori tunnettu huikentelija, istui yk­sinään
enää salissa ja ^3^tt|y^
ovea, josta vapautuneet balettitytÖt
virtasivat ulos. Ton^r ymmärsi, ^ttä
[tuo huikenteli ja oli sopinut'kohtauk­sesta
Diksi^ Lynjiin" kanssa.'"'
Tony koetti ottaa asian kylniasli.
Hän ja Dicksie oliVat keskiifefelleeV
asiasta. < .
— Rakas Tony, oli Dicfcsie kuis­ta
hän mahdollisesti vdi' antaa mi'-
nulle osan siellä: / , , ' ;
Jokäineii' koko tänssikluBissa tiesi
että rikas huikfent6lija'Thif R^^^^^
oli räkastuhut DicksieeÄf Mnttaf väin
' harvat arvasivat;'etfö^biclcSie'todelli­suudessa
rakaki Tonj^'.
Tony kiirehti ko^btes^^nsoitto^-
Hneitään päiasfäkg'6en.pi2m läht/emäan,
sUlä hän ei tahtonut hahdäBlcksietä
poistumassa Rutnianin katissa. Mutta
sittenkin haii pii liian hidas.-Mustaan
jniettuna, sulbiseha ja rakastei^va-no
riensi Dicksie'saliiii.' Tjrttö hei­lautti
iloisesti' kättaänVRutmanillci,,
kääntyi'sitteö^Tonyyn' pain -ja hy­myili.
^
— Aiotkb lähteä kotiin sanomatta
hyvää yötä; sanoi Dicksie Tonylle.
— Minä olen väsynyt, vastasf To­ny
vihaisesti. Ajattele vähän mai­nettasi
Ija lähde heti menemään.
Dicksie kosketti hellästi Tonyn kä­sivartta.
— Me aiömtne mennä'Sateenkaa­reen.
Mutta-Jds"s^^
minä •hän<eri^täriota^^^
»kahvia itseli^i lähiiiimässä '^^^^
riassä^'/-'.-; ':
Tony pudisti pS^tääm _
-—Tiistääkö^h&P että"^
meni? kysyi hän sitten uteljaäna.; ;
— Olen kyllä piAunut h^fe^^^^
tä, vastaisi picksie^fcttaises^
ti .'Ik>n3ra^käsi\wre^
Aikaisin Wutaa^^nä'"aäm^
Tony kantaiaviiMä^
aamiaisen. Mutta ihiiie^c^eö i?^^^
huomasi, ^ett€H[; hänellä oHutvyhtäan
ruokahalua. A/jatukset ki^yJvätf:ai^'
na vaiin Dicksieen ja häh päätti läh­teä
kotiin.- Käveltyään noin p ^ ka-;
dunkulmaa huomasi hän yhfäkkiä
katukäytävällä tinianttisormufeen.
Hän otti sen ylös, loi siihen nöpeain
katseen ja painoi sen sitten kuin' yl­lättyneettä
taäkiiiinsa.^
Viikon ajan kahlasi hän läpi kak- '
ki sanomalehidet, tutkien niideri kado­tettujen
tavarain ilmoitusosastot,
Ien vanhaa ystäväänsä, pyytäen saa­da
tulla tervehtimään tätä uudessa
kodissaan.
Oli kulutiUt kolme kuukautta sii­tä
kun Miss Swansson muutti pieneen
kotiinsa metsäjärveh rannalle,, johon
hän vähän myöhemmin oli tuonut
pienen hoidokkinsa. Tohtori 'Mur-dock
ei olisi tuntenut tuota miehen
alkua enää samaksi lapseksi, joka tuo­na
kohtalokkaana yqnä oli tuUUt maa­ilmaan,
kolme kuukautta sitten. Nyt
se oli niin h3rvlnvoivan> ja terveen
näköinen. Ainoastaan nuo sieliikkäat
tummat silmät, jotka tämä oli perinyt
äidiltään, toivat hänen mieleensä tuon
sinervän pienen olennon, Jonkalais^
na tämä oli alkanut elämänsä aivan
yksin tässä suuressa maailmassa.
mutta tuloksetta. Eräänä iltana hän
painoi sormuksen Dicksien sormeen.
Nyt sinä olet todella mmun kih­lattuni,
sanoi hän.
Timanttisormus vaikutti taikämai-sesti
Dicksieen. Sen jälkeen hän ei
enää' tahtonut kertaakaan kohdata
Rutmania, vaikka tämä joka ilta istui
klubUIa. Tony oli onnelUnen.
Era^ä päivänä muutamia viikkoja
edellisen jälkeen sai Tony yllättävän
sähkösanoman: Muuan hänen suku­laisensa
oli kuollut ja testamentissaan
määrännyt farminsa Tonylle. Tonyn
oli siis matkustettava'pois. Sämänä
iltana Dicksie ja.Tony keskustelivat
asiasta kauan;
—Suiä et voi kuvitellakaan'miten
kaunista siellä on, selitti Ton}^ unel­moiva
katse silmissään. Metsiä; pu­ro
ja, laaksojäj ' hevosia, ^ lehimiä, ome­napuita!
Minä, toihä-olen aiiia ra­kastanut
maidaiseläinaä:.
Dicksie^ käänsi katseensa pois.ja
kuiskasi surullisena: .
— Mmä, minä rakastan Brö?ädway-ta.
, \
Niin matkusti Tony. Kjrmmeneen
päivään ei Dicksie saanut kuulla^hä- ^
nestä mitään. Vihdoin tuli kirie.;Sen
luettuaan Dicksie tunsi sydämensä
surulliseksi. Tony kirjoitti, ettei hän
koskaan enää palaisi. BroädwaylIe.
Hän oli päättänyt jjäädä farmille-ja
hankkia elatuksensa siellä. Hän'ra-kasti
maaseutua. Lopuksi oli kirjees­sä
kysymys: "Tahdotko* tulla tänne
miriiin puolisokseni?" ,
• Dicksie puhui kirjeestä^ Ru tmahin
kanssa esityksen jälkeen "samana yö-na.
- / ..
—^ Älä tee sitä, sanoi Rutmän. M i ­nä
hankin sinulle osan baletissa, mil-
V Join vain haluat. Minkätahden ^if^^
sit loistavan tulevaisuut^i m^
lä naimisiin farmarin kai^^
mies ön suorastaan yähajaurkinj^^^^^^^^ No
minähän: en' ole pitähy^Hän : h ^ i ^
täi^n normaalina. Jää tärinelT^^
läbn tulevaisuutesi. ; ^
Menestys ei il^dutat:minualj^
minulla ei ole Tbnya,^ \astasi t ^ ^
^ Älä^ anna'ifennin 4^
seäsi^ puhUi Riit^naö^^ Jsa^
massa Dicksien- sormiessafvälkky^n^
sorittuföen^ Hän katseli sormustansa^:
laa ja sanoi sitten: . \ '
—Tuo hänen antamansa soreus
on väärennetty. Häuron pettänyt si-nuauT"^'
y,- . ^
—^ Se on hienoin timantti, sanoi
Dicl^sie tauhallisesti.
—O. K., vastasi Rutman häijy
välke silinisäään. Menkäämme huo-menaarnulla
jalokivikai^paan ja tar­kastuttakaamme,
mitä arvoa sormuk­sella
on. Jos se on arvokas, sinä mat^
kustat Tonyn luo farmilfe-ja menet
naimisiin hänen kanssaan.'Mutta jos
se on arvoton tai väärennetty, niin
sinä 'jäät tänne ja olet minun kiltti
tyttöni.
— Olkoon niinj vastasi tyttö var­mana
siifä, että timantti oli oikea.
Tuli sitten seuraava aamu- Heti
ylös noustuaan kiirehti Dicksie jalo-kivikauppaan,
joka sifjaitsi viidennel­lä
kadulla. Liikkeen kauppa-apulai-^
nen oli parhaillaan lajittelemassa ja­lokiviä
asettaakseen ne näytteille.
Di(ksie pysähtyi myymäläpöydän
taakse ja hänen mieleensä iski ajatus:
"Jos Rutman sittenkin oli oikeassa."
— Miten voin palvella ^oisaa
neitiä? kysyi kauppa-apulaii^n hy­myillen.
Dicksie hätkähti. Sitten hän päät­täväisesti
tarttui sonnukseen ja ojeni-si
sen kauppa-apulaiselle.
Jatkoa.
Jakov Lukitshin kädestä lämmen­neen
saarnipuuvartisen kirveen hän
pisti housun kauluksen alle, peittäen
sen puoliturMcinsa liepeellä, ja nosti
kauluksen pystyyn.
Poikkikatua pitkin he kulkivat mi­tään
puhumatta. Ison, .'tanakan .'Po-loytsevin
rumalla Timofei näytö
poikaselta. Hän kulki •nq)easa^
televan kasakkakapteenin^ sivulla,
katsahddlen hänen kasvoihihsä^yMut--
ta pimeys ija nostettu kaulus estivät
näkemästä . . .
: Risuaidan yli kiipesivät riihen pi­haan.
— Astukaa samoihin jälkiin, —
käski Polovtsevkuiskaten.;
He kulkivat koskem lunjta
pitkin kuin sudet samoihin Jälkiin
astuen.- Hoprbvin taion |K>rtilia Ja­kov.
Lukitsh puristi kämmeneliä va­senta
kylkeään ja kuiskasi tuskaises­ti:
-TT J u m a l a n i .
Polovtscv osoitti övea;-
—: kolkiital'— Timöf^i pikeihmin
arvasi huulien liiklceestä: kuin kuuli
seii.' Hän kolaVtti hiljäa^^^oven ripaa
ja samassa kuiili miteii • viniinatuSti
raapivat, reipivät" irti turkih hatäsiä
oven luona'oikealla seisovan "valkea-
Izdd^iseii vieraan' ihmisen' sormet. T i -
mofei kolkutti Vielä kerran: Jakov
Lukitsh katsoi' kauhistuneena pientä
koiraa^'joka oli tullut esiin taloh luo­na
taivasalla olevan auran alta. Mut­ta
palettuntt koiranpentu vain ker­ran
: voimattomasti haukahdettuäail
lähti' vikisten kaisloilla katetun kella­rin
"suunnalle.
Hoprov- saapui vkotiin 'ajatustensa
pahiämana>>mal^^
' t(inöeha.^^i Vainii» k Ä ) i ' h ä i ^ ^
lisfK>ydan. - ^
' H i i ^ s ^ häluttbmasti jä syötyään
A sahcd Isunnriiyise^r
Mielöai^^teliefe suöld^
j-^JBch^ hjönyili
: jupfiiik^Mätter
; ka^;" huonieiöia' mihäjihnoitah esival-
;lalIe;Ää^oliuat
jaksat enfeinpää-e
/;-i:Kyllä|>^^^^
oleit^^tänäkn i u p ^ S i Jpyprän^?
KätsiÄ^a ihmetfele^
Nikita hymyili tuuheita viiksiään
sivdfen jä jb nukkumaan'käyd^äsa^
sanoi taas vakavasti:
—- Varusta minulle korppuja tai
paista ruisletttfjä matkalle. Menen
istumaan. . .
Ja sitten vaimonsa suostutteluja
• ' '- " •'Il •-T. T IIII!
— Olkaa niin ystävällinen ja sano­kaa,
mikä arvo tällä timantilla on.
Mies asetti sormuksen suutehrius-
• lasin väliinj käänteli^ tutki sitä tai>
kasti. Sen jälkeen sanoi hän hymyil­len:
— Perin hieno timantti. Hieno ja
arvokas, .perin arvokas.
Dicksie otti sormuksen, painoi sen
sormeensa 'ja hilifaa. kiittäen kiinihti
ulos iloisin sydäriiin. Nyt häh tiesi,
mitä hän tekee. .
; Myyittälaapulainen hymähti pilkal­lisesti
Dicfesien painettua oven kiin­ni.
— Lasinpalanen, sanoi hän halvek­sivasti!
Pelkkää lasia.
— O. K.v tiesin, että se oli lasiä.
Mutta min oliparasJ Kiitoksia teil-;
le, sanoi Phil Riitman 'ja poistui ta?
kahtibneesta, jossa hän oli koko koh­tauksen-
ajan ollut. •
kuuntelematta han kauan loikoi avo-silmin,
ajatellen: "Ilmiannan itseni
ja Ostrovnovin, siepatkoot heidät­kin,
paholaiset! * Ja initä minulla «tu-leei*
Eiväthän toki amimi? Istun
kolmisen vuotta, hakkaan metsaaXT-ralillä
jatuleh-pois puHtaanainäe^^
nä.^^ Sillain ei kiikäah voi vihjata
mexmelsyyteenr. ^)i-tarvitse kenefle^
kaantehdä työtä syntini faSia; Sa­non'rehellisesti,
miten jouduin ALSII-tyim<
»vin joi&kOrbsastoöh.J Niöi'sa­nonkin:*
"Vältyin rintamille jouttf-mista,
s»Mä eihän* kenen^kaaii t<le mie­li
paniiä päätään kuiililiealttii^^^
Tuomitkoöt,''asia on vanha'ja'saan
huojennuksen. (Kaikki kerron!'Ih­misiä'ehit
§e'ble aii)|punut,mvitt^ mi­tä
tuie^-pamp^iiiin V . . -Mitäiiä sii­tä,
pamppua annoin sekä kafkulais^
kasakoUle että eräillä loisille bolshe­vismin'takia
. . . Olm silloin yötä
pini^^pi enkä tietänyt mikä ftii-hinkiii
kalli^tuii." ' ^
Häii nukahti. Mutta' hänet herät­ti
kol£uti!is. H ^ loiko! vielä vä^än
aikaa. «Kuk^aft siellä nyt?» Kot
kutus toisin!.^ Nikita ärähti' vihai-sesti
ja ryhtyi nousemäin,; aikoen sy­tyttää
lam^uti; miittä Marja heräsi
myös ja kuiskasi:^
— Taaskohan mahtavat kokouk^
seeh kutsua:? Älä sytytä. Ei yäiväÄ
rauhaa; ei yön lepoa'. . . Hulluiksi
ovat tulleet kirotut!
Kuka siellä?
Nikita' astui avojaloin porstuaan.
~ Se olen minä, setä Nikita; neu­vostosta!
Nikita tunsi jotain levottomuuden
tapaista ja kysyi: ;
— Kukasinä? Mikä asia?
— Minä, Ku^enkov Nikolai.* Si-
'mille;onpäfiMpUhfeenjbHtajaltä- käs-
*'ki heti tulirinäan neuwstoo'n: i
---Piistä se oven ^Ut^^
. . . Sekunnin hiljaisuus öveh toi­sella
Tiuöten - V ; . Ankara,' käsket
katse valkoisen, vuonannaiikat^n
karvalakin kita, ja hetkeksi' ^Neuvot­tomaksi
joutiiritit-Tinibfei 4öysi tdbs
päädyn:^ - " - -
— PapCTistav on-saatava liiiittaiii^,
• aukaisev • - •
BRÖi^kuiilee,-im^n topföV^karsi-mältomahä-
kidiisuttaai^^ ^iviä^
iafe ovi» SaipS^ ÖveÄ neUöonfinu^
taUfr kustallö - i l m ^ ^ H ^ vial-kea
haamu! Samassa TolovtseV n^^^
taat vasemman jalkiäpnsa' kyhriyksellfe
ja kiivöstä' heiläut^ttuään iskiee Höji-rovia
hamaralla ötsaaä.' •
Niinkuin teurastettavaksi tubtu',
moukarin' iskii huumaama härkä" ly­sähti
Ntkita jpolViileen ja kaatUi siitä
pehmeästi selälleen.
— Sisääh!^ Ovi salpaani —rkb-mentaa
• Polövtsev kuuliiniattoihastl.
Häh ilöytää' oven riVan ja päästättiät-tä
kirvestä kädelstään, aukaisee tu­van
oveni Nurkassa olevasta' sän­gystä
kuuluu vaips^n kahihaa jä levo­ton
naisen ääni:
— Sinä^kakddit siellä jotain? . . \
Kiika siellä oli, Nikitushtät?' - -
PoIoVtSfeV pudottaa kiiveenjä s^^
see kädet ojossa sänkyä kohti; -
— - V o i , hyVät ihniisetl ! . . Kuka
sinä . . . Aut . . .
Tiniofei juoksee tupaan, lyöden
päänsä kipeästi oveA kamaraan. Hän
kuulee nurkasta korahduksia ja nahi­naa.
- Polövtsev on kaatunut naisen
päälle, painanut hänen kasvoilleen
tyynyn ja 3rrittää p3ryheliinalla'sitoa
hänen käsiään. Hänen kyynärpäänsa
liukuvat naisen hyllyviä^ pehmeitä
rintoja pitkin, hänen ällään taipuu
'PM
i4"
m.
+