Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 16, 1940

              Sivu 4 LAU-^XTAIXA, M.V^ISKUL'X 16 PÄIVÄNÄ 1940
soitti. Ei hän huomannut ajan ku­lua,
ei illan hiljaista hämäty>'ttäv
joka hänet >Tnpäröi, hän vaan soitti.
Viimein äiti hiljaa tuli istumaan po­jan
viereen ja koskettaen varovasti
pojan kättä pyysi häntä nukkumaan.
Silloin vasta Knuutti huomasi, miten
kauan hän oli istunut j'a soittanut.
Hän lopettti katseli hellästi viuluaan
ja sitten meni äidin kanssa tupaan.
Nukkumaan mennessään hän asetti
viulun viereensä^ pitäen toisella kä­dellään
siitä kiinni.
Nyt alkoi Knuutti tuntea riemu-kasta
onnea. Aina sitä mukaa, miten
hän sai i viulusta ajatuksensa ilmoille,
kasvoi hänen halunsa oppia uutta
ja uutta: Kylässä oleva^ jo vanha
pelimanni, oli opettanut Knuutin vi­rittämään
viulunsa vanhaan tapaan,
ja tämä auttoi Knuuttia. Hän ha­lusi
oppia aina uutta. Suvisin hän
soitollaan matki kuulemiaan lintu­jen
liverryksiä, talvisin hän istui
uunin päällä ja soitteli sirkkojen
kanssa kilpaa. Näin kului vuosia
muutamia.
Vanhempainsa kuollessa oli Knuut­ti
kuudentoista vuoden ikäinen. Hän
ei menestynyt yksinään kotimökis­sään,
vaan lähti maailmalle \nulu
kainalossa. Pian ruvettiin puhumaan
Pelimanni Knuutista, joka tuli jos­tain,
mistä, ei kukaan tiennyt, sillä
hän ei tehnyt itsestään selvää. Ky­lään
saavuttuaan hänen aina piti
soittaa tanssit, tai kun hyvin sattui,
olla haäsoittajana. Sillöih sai Knuuti
ti mielinmäärin helky teliä viulunsa
kieliä ja hän oli onnellinen. Kuinka
iloisesti hänen viulustaan tulivatkaan
ulos polskat, polkat jä valssit. Kuin­ka
viettelevältä kuulostikaan purppu-ri
kun hän häissä soitti. Kaikki
^se tempasi mukaansa, kaikista se
poisti väsymyksen. Mutta itse
Knuutti tunsi suurinta nautintoa.
Hän unohti itsensä ja koko ympä­ristönsä.
Hänen poskensa painautui
lämpimästi viulua vasten ja hänen
ajatuksensa sulautui%^t yhteen viu­lun
kanssa.
Näin vietti "Pelimanni Knuutti"
elämänsä, kulkien kylästä kylään ja
soittaen. Jokaisessa kylässä hänet
otettiin iloiten vastaan, sillä peli­manneja
ei siihen aikaan ollut kuin
muutamia harvoja. Nuotteja ei kylä­pelimannien
keskuudessa tunnettu;
he soittivat vain kuulemiaan, ja omia
tunteitaan, mutta ero oli siinä, kehen
viulun äänet soivat käuniimminj ke­nen
polkan säveleet olivat houkutte-levimmat,
ja siinä oli ero, joka rat­kaisi
soittajien arvon kylissä.
Tavatessani "Pelimanni Knuutin''
ensi kerran olin pieni poika, hän oli
jo silloin ikämies. Häh saapui ko­tiini
ja pyy^i yösijaa. Sen hän sai.
Hän otti viulunsa ja rupesi soitta­maan.
Sita ei oltu kuultu kotini
nurkissa vielä koskaan. Hänen soit­tonsa
antoi uutta ajattelemisen ai­hetta
meille lapsille, joita olikin mon­ta.
Hänen siinä istuessaan jä soit­taessaan,
joskus^ kyj-nel A-ierähti hä­nen
poskilleen, kun viulusta tulivat
surulliset, valitta\«at säveleet. Han
unohti aina slUöiii ymf^ristöiisä,
mutta ei soittoansa. Hupnaenna le^
visi tieto, että kyjään oli tullut "Peli­manni
Knuutti*^ jä silloin kylän nuo­riso
alkoi hommata tansseja. Ja il­lalla
ne sitten oliv^atkin^ vaikken
minä, joka olin niustalaisppjan kokoi­nen,
niihin päässjn. Mutta kun tans-
^t oli tans^ttu^ niin Knuutti tuli
taasen kotiini ja vietti siiälä monta
yötä, ja soitti. En nähnyt häntä
sitten moneen vuoteen. En silloin
ymmärtänyty että hän \ielä kerran
kertoisi minulle elämänsä ja rakkau^
tensa viuluun.-
Paennut nuoruus
- Kirj. Ester Kaustinen
(Jatkoa)
Aamutunnit kuluivat. Aiti^ lähti
jonnekin kyläilemään. Sally pesi as*-
tiat, järjesti huoneeir, todella odot­taen
kuin jotakin saapuv-aksi. Veti
päälleen kukallisen yksinkertaisen
kesäleningin. Järjesti hiuksensaj hi­paisi
hyvin pikkuisen väriä kalpeisiin
kasvoihinsa. TDummat renkaat sil­mien
ympärillä juorusivat- huonosti
nukutusta yostä^ mutta Sally ei mi­tenkään
olisi peilikuvalleen tunnus­tanut,
että se oli jattähyt jo 37 ikä­vuottaan
taakse käsin, niin tyött&-
mäisen nuorekkaalta hätt vielä näyt­ti.
Ulkoa kuuluiijjrkevät; mi^n aS'
keleet. — Se on^häitl; kuhahti Sal­lyn
povessa. Nyt^ se lähestyy» Jo
nousee portaita) ylSs; jo naputtaa
oveen- Sally pairroi sydäntään. Se
takoi kuin vasara,
'Sisään, olkaa hyvä!"
Veri tulvahti voimakkaan itsepäi­sesti
hänen kasvoilleen- Pikainen
vilkaisu peiliin ja .sitten hän seisoi
ovella.
"Werner — te ^ ankeeksi — sinä
pidit sanasi ja tulit. ]Muistit vielä
matkakumppanisL Miksi?"
"Sally, olen aina ollut sanani mit­tainen.
Enkö sitten olisikaan saa­nut
tulla? Tämä viikko on ollut pit­kä
kuin iankaikkisuus. Sano sinä­kin,
palan aivan uteliaisuudesta,
miten sinä olet saanut viikkosi ku­lumaan?"
He katsoivat kauan toisiaan. Oli­ko
se rakentunut jo heidän välilleen,
joka niin monen muunkin naisen ja
miehen iästä ja olosuhteista huoli­matta
yhteen on^liittänyt. Sally tun­si
itsensä kuin aseista riisutuksi mie­hen
teräsharmaitten silmien lävistä­mänä.
Miksei hän nyt näyttänyt
miehelle ovea tai paennut ulos huo­neesta?
Missä oli nyt se hänelle
itselleen omistettu moraalisaarna ja
suuri kylmä järki: olla yksin, elää
vain omiin nimiinsä? Kaikki ne oli­vat
tipotiessään. -Tuossa oli mies,
toveri^ tarjoamassa jälleen itseään
rinnalle kulkemaan, ajatuksia vaih­tamaan.
Hetkeksiki) \^i ainiaaksi,
kuolemaan asti? . . .
"Miksi et puhele, Sally, kuten en­nen.
Sano edes, oliko tuloni epä-
K^äydessäni Suomessa v. 1925 tal­vella
tapasin "Pelimanni Knuutin".
Hän oli silloin jo liki kahdeksan­kymmentä,
xrapiseva mies. Kysyin
häneltä^ vieläkö hän soittaa. Silloin
sain kuulla hänen tarinansa. Kyynel
vier^li nytkin hänen silmääni, kun
häh muisteli viuluaan, jota eiyenää
voiniit käyttää. Hänen olinpaikkan­sa
oli kotipitäjäni köyhäihkoti. Siel­lä
häh vietti loppuvuotensa unohdet­tuna.
Kuka voi sanoa, minkälainen tai­teili
ja olisi Knuutti ollut, jos hä­nellä
olia ollut mahdollisuiK saada
opetusta. Hänestä olisi voinut tulla
aikansa kuuluisimpia ifö-nen
luonteensa edellytti sitä^ sillä
hän oli opinhaluinen, ja hiljainen,
sopi kaikkien kanssa. Ja hänen tai­tonsa
kyläpelimannina oli arvossaan,
johon on vaan muutama Suomessa­kaan
pääss>t. Oppia eix^ät siihen
aikaan monet saaneet. Se oli kuin
synti, jos joku koj^iän mökkiläisen
poika sellaista ajattelikaan. Niin on
unholaan joutunut monta.kykyä, kun
ei ole ollut rahamahti heitä nosta­massa.
mieluinen. Olemmeko vain Suomi-matkatoverit
eikä muuta. Lähden,
jos haltiat, mutta: jäänkin mie­luummin
jäisin. Et suinkaan lähet-^
täne minua näin pois
Ääni tuli pyytä>^n lämphnänä -
Naapurin lapsi sönäh takana alkoi
parkua täyttä kurkkua^ Se^ havafe
dutti Sallyn tilanteen tasalle. . :
';Ofeff-pahoillani-että asun näin
yksinkertaisestiy.missä alitu
jokii huutaa.': En halunmit hiötelTiin-kaan
meniiä asumaa» .— äidlh'
vuoksi.'' _
'Enhänv rakas- ystä^m^ ole ensi-;
kertaa täällä; kävinhäh' jo «Jrnenr-kin.
Ja olen; nälmyt jo tähän ikääi*'
mitä vaan, Enka tullirt- asunt^st^
arastelemaan — simra itseäsi var­tenaan
niinä; täällä olen." •
Sally oH jotenkin hermostunut. Sil­mä
kdt^ pöydäre kulmalla Tlgdäy^^
kirjeenkin. Kuinka-lie siihen jäänyt;
Häh otti sen nopeasti, ettei miehen
silmä huomaisi sen ulkomaalaista
postimerJUciä, mutta myöhään. Wer­ner
oli sen jo ennättänyt nähdä.
" •Tahoja~iiutisiako sieltä kaukaa?
Olet niin hiljainen, etkä ole oma
itsesi. Sano. enhän ole muuta kuin
ihminen, voinko jotenkin olla avuksi;
puhuminen keventää."
"En voi nyt, \Verner. Joskus lois­te.
Lähdemmekö ulos? Aurinko kut­suu.
Katso, koko luonto on elämää
tulvillaan, ottakaamme siitä osamme
mekin, ennenkuin syksy ja halla jää­dyttää
tunteet ja kesän kukat..."
Laitakaupungin tnukulakivikadut
aivan hehkuivat heinäkuun kuumuu­desta.
Rehevät vaahterat kadun var­ressa
varjostivat niukasti käveli joit­ten
tietä.
"Otammeko auton? Ajetaan jon­nekin
ulkoravintolaan :—tai — min­ne
oikeastaan haluat?" kysäsi Wer­ner.
"Saankö sanoa, ja tuletko sinne?
Haluaisin hyvin rauhalliseen paik­kaan.
Mennään hautuumaalle, kat­somaan
kaupunkimme kaunista Kuo-lemankangasta.
Omistakaamme pie­ni
hetki kotikamaralla tuolle vaina­jien
leposijalle. Kenties en saa näin
sopivaa tilaisuutta, miiina sunnun­taina
sinne mennä. Olen muutenkin
vähän hautajaistunnelman vallassa,
kuten näet."
"Sanoinhan jo — minne vaan, sa­man
tekevä. Täytyyhän muistaa
kiihkeimmän elämän keskellä sen
lyhyyttäkin ja löppUa — —
Pirssiauto vei heidät aivan hau-tausrnaan
portille. Kalmis A-an-hat
saksankuuset ja lehmukset seisoi­vat
mykkinä ja vakavina entisillä
paikoillaan, missä Sally jo lapsena
ne oli nähnyt, Samat vanhat, kym­meniä
vuosia sitten kuolleitten vai­najien
haudat olivat omaistensa ku­kittamina
njt niinkuin monen mo­nena
edellisenäkin kesänä. Tuolla
tien pääs^ kohosi korkea, valkoises-^
ta kivestä veistetty patsas Imatra
dokuyateatterinpalaneitten muistoa;
le. Tuolla Näsijärven murhenäytel­män.
Kuru-laivassa hukkuneitten
patsas. iTuosta kaartui tie loivasti
kappelin taitse luokkasodassa pari
\niosikvmmentä sitten kaatuneitten'
kummulle.
"Wemer, et usko, kuinka onnelli­nen
olen, kun tulit tänne. Tunnen,
että olet toveri, joka ymnrartää kysy­mättäkin
paljon. Mennäänkö fetu-maan
tuonne punakukilla koristetun
haudan vierelle?" ^
"Mennään", sanoi mies, tarttuen
Salhii käsipuoleen ja hellästi talut­taen,
kiiin jotain ikimuistoista tietä
kulkien.
Sally värähti. Täällä oli jotain
korvaamatonta, ikuisuutta, outoa,
laällä" oli jotain, joka tuntui heiiä
lähtemättömästi-sitov-an-jonkih;
raviMölän tai tanssin
renkutus:
Joitäkinp työlälsisiä jä -äitejä oli
sieHä istuskelemassajoHvat- ottaneet
jö kaifcti' p e i l i t • haudan ympärillä.
Jc>ku • teki tilaa vast&tuleville. Jo­kaisen
kasvoina lufci • kuiw syvän ta­rinan,
joka eittämättä < liittyi tuohon
kukkien alla liejpSä^äii multaan.
Nuö^ ihnriset? ol!v«v sinä.
kaaifa: vu0teha?i olleet" n u ^ uhku­neet
usliPöä;-;^^^ taistduun ja
Nettoon, hehkuneet' raklcäuttä Tuo-iMMiXmölt^
ÄA oll^^m hau­dat
ttr; moni rakitattssrffOTtu^^ mur-heenmultäaivkätkettyv--
"Sanö,vSal% oliko sinulfe^^ joku,
joka- lepää tiiölla?"
•'Oli; ensi'rakMuteni^ Jo koulun
pehMlta^kuljmBha*^ oli
kolme vUottä mihtra'^vanhiempi. Olin
silloin seitsemäntoista. Siksi pake-nin
pois, kauas, nuoruuteni ihaninta
aikaa pakoon. Olihan joiitä sen jäl­keen
saattelijoita jos jonkinlaisia,
iloinen ja villi kun olin, mutta hän
oli ainoa, jota lapsena jö olin ihail­lut
sydämessäni."
"Sally, sinulla on suuria, pyhiä
muistoja, kadehdin sinua ja sitä on­nellista,
vaikkakin edesmennyttä,
jonka hautaa vieläkin käynnilläsi
ktmnioitat;"
"Rakkaus, sanotaan, on ikuista,
mutta suuri uhri on vieläkin ikui-sempaa."
'
.•_f*Uskph.sen.".:s.\r •,.
"Kiitos, Werner, myötämielisjy-destäsi.
Totuudesta emme pääse, sa­notaanhan,
ettei se pala tulessakaan.'
Hetkessä oli jotain pyhää ja mie­leenpainuvaa.
Werner oli ottanut
hatun päästään. Lämmin tuuli ley­hytteli
miehen jo ohimoilta hiukan
harmahtavia hiuksia. Sallyn silmään
P5a-ki kyjmel. Hän tunsi, ettei voi­nut
paeta hetken tunnelmaa". Rakas­tiko
hän todella Werneriä? Rakasti.
Hän tunsi sen selvemmin nyt kuin
koskaan. Hehän eivät olleet enää
nuoria; elämän kova koura oli "luo-
A^illut heidät mukaisikseen ja kaikki
tehty ja luuloteltu järkeily sai nyt
vaieta. He olivat kuin äänettömästi
vannoutuneet elämän ja kuoleman
keskellä. Sataat käsitteet elämän
menosta, sen ankarista laeista ja to­tuudesta
öli (»kottanut heidät löy-tämääö
tien toistensa sydämiin.
Jossakin lähettyvillä toirtiitettiin
tavanmttkaistä. sunmintai-iltäpäivän
hautausta, ympärillä sureva, musta­pukuinen
saattojoukko — kukkia —
seppeleitä — tänään tuoksuvia vere­viä
ruusuja, huomenna nuutuneita
aivan kuin elämä itse. "Maasta
olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun
jälleoi tuleman", kuului papin tuo-marinpxnainen
ääiii ja multa kolahti
kolmasti arkulle.
Sally ja \Vemer kulkivat takaisin
hiekoitettua käytävää, takaisin suu­ren-
tehdaskaupunginkuohux^aan ili-raismereen;
Järvensivulla käänt\"\'än
tien kulmauksessa oli pieni juoma-kioski.
Siihen he poikkesi\'at ^-ir-
> kistymään, ^
"Sally, oletko koskaan katunut
että tutustuimme toisiimme? Sivn,
enmiehän ole mitään^lispäivän lap­sia,
vaan melkein supirikoiksi lentä­neitä,
joiden matkan varrella on ol­lut
kokemuksia, kai^yksiäj p5^^>^
nrvksiä — voitko tällaisena pitää