Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 15, 1947

              Sivu 6 III i i i i i i i f i i i i i i i i w i i i i i i i i i M i i w i r m i i i i n n n i t i i U l l i i n i I I i m i " ' "'
T 1 I - 4 \ T \ I N " \ HELMIKUUN 15 PXIVÄXÄ mmitnniiiiiiiimiuH
- 1947
li^iitimuniitnmiiinuuiiinHHiuitM
>e kirottu kissan ronkelo sähisi kuin
paholainen pääni päällä.'
Ukko ei antanut minun puhua edes
loppuun ennen kuin huusi minulle
vasten naamaa, että laputtaisin kotii­ni
soittamaan huiluani ja että jos mi­nulla
olisi muka niin kiire naittaa poi­kani,
niin oli parasta mennä etsimään
sille morsian höyrymyllärien t3^tä-rien
joukosta. . . Vmmärrättehän,
että veri hulmahti päähäni, kun kuu­lin
nuo ilkeät sanat. Mutta kuiten­kin
olin kyllin järkevä hillitäkseni it­seni:
minä jätin vanhan narrin myl­lyynsä
ja palasin ilmoittamaan nuo­rille,
miten huonosti oli asiani onnis­tunut.
Xuo lapsiraukat eivät otta­neet
sitä uskoakseen; he rukoilivat
minulta, kauniisti lupaa saada mennä
yhdessä myllylle puhuttelemaan iso­isää.
. . En hennonnut sitä heillä kiel-tp,
ja heti olivat rakastavaiset mat­kalla
sinne.
Juuri kun he pääsivät mäelle, oli
mestari Cornille lähtenyt ulos. Ovi
oli väännetty lujasti lukkoon, mutta
ukkoparta oli unohtanut lähtiessään
tikapuut ulkopuolelle, ja heti pälkäh­ti
lasten päähän kiivetä ikkunasta si­sään
vilkaisemaan, mi'.ä tuossa kuu-
Iuis:issa myllyssä oikeastaan oli.
Ihmettä ja kummaa I Myllyaiita
oli tyix) tyhjä. . . Ei yhtään säkkiä,
ei yhtään vehnän jyviiä, ei ollen­kaan
jauhontomua seinillä eikä hä­mähäkinverkoissa
. . . Ei tuntunut
edes tuota jauhetun viljan hyvää,
lämmintä hajua, joka tavallisesti tun­tuu
myllyynasiuessa. . . Pääakseli oli
pöl>m peitossa ja suuri, laiha kissa
kyyrötti sen päällä. . .
Ab-aita oU kurjan ja aution nä­köinen
— kehno vuode, muutamia
vaaterepaleita, palanen leTpää porras-laudalla
ja eräässä nurkassa kolme
neljä hajallista säkkiä, joista vuoti
soraa ja kalkkijauhelta.
Siinä nyt oli mestari Cornille'in
sahiisuus.Tuota kalkkisoraa hän oli
siis sälyttänyt aasin selkään kulkies­saan
iltasella pitkin tietä pelastaak­seen
mylKmsä maineen ja uskotellak­seen
ihmisille, että siinä jauhettiin
jauhoja . . . Mylly parkaI Cornille
parka! . . . Jo aikoja sitten oli
höyrymylly vienyt hiineltä viimeiset­kin
jauhattajat. Siivet pyörivät yhä.
mutta kivet jauhoivat tyhjää.
Nuoret palasivat kyyneleet silmis­sä
kertomaan minulle, mitä olivat
nähneet. Sydämeni oli haljeta, kun
kuulin sen . , Hetkeäkään viivyt-
Uienuitiä riensin naapuriensi luokse,
kerroin heille parilla sanalla, miten
asiat olivat ja me päätimme heti
\k<iniielisesti kantaa kaiken viljan,
mitä n^eillä oli käsillä. Cornilie^in
•nyllyyn . . . Tuumasta toimeen.
Jatkoa.
Liisasta tuntui vaikealta, kun täy­tyi
aina olla vuoteessa, hänen, joka
oli ollut-vilkas ja aina liikkeessä. Ja
koti-ikäväkin vaivasi kovasti. Usein
iltaisin itki hän" orpouttaan, kunnes
viimein nukahti levottomaan uneen.
\'ain Emilien ja kotiväen kirjeet oli­vat
ilontuojina tässä yksinäisyj'des-sä.
Hiljaiselta ja yksitoikkoiselta tun­tui
myös kotonaolijoista, etenkin äi­distä,
kun yksi oli pois joukosta.
Veljet kaipasivat iloista siskoaan, jo­ka
oli aina valmis heitä auttamaan.
Ei helkkynyt enää huoneissa valla­ton
nauru, eikä heilahdellut keitain
]ien palmikko. Kodin päivänpaiste
oli poissa. Jokainen koetti salata-kaipauksensa
toiseltaan, siinä kui­tenkaan
onnistumatta. Mutta toi­vottiin,
että hän on taas pian ta­kaisin.
Kolmatta vuotta oli Liisa sairaa­lassa,
sitten sammui nuori elämä.
'"Olisin tahtonut elää", hän puheli
äidille ja veljille, jotka olivat tulleet
häntä katsomaan, '"'mutta tunnen et­tä
en jaksa. .\lkää surko. Olen tot­tunut
ajattelemaan kuolemaa rauhan
tuojana, sillä tämän pitkän sairaute-
:n aikana on minulla ollut aikaa aja­tella
kaikkea."
Taas putoili lumihiutaleita, kun
saattojoukko kulki kylän hautaus­maalle.
Äiti seisoi kahden poikan-kaikki
huutaa kovalla äänellä niin­kuin
tuulimyllyjen vanhaan, hyvään
aikaan:
— Hei mylljyn! . . . Hei, mes­tari
Cornille! Ja säkit kannettiin
yhteen kasaan oven eteen ja. kau­niita,
punaisifenruskeita v€hnänjy\nä
juoksi kaikkialla maahan . . .
Mestari Cornillekin silmät repesivät
auki. Hän oli ottanut jyviä vanhaan
kouraansa ja hoki itkien ja nauraen
yhtaikaa:
— Se on vnljaa! . . . Herralle kii­tosi
. . .Oikeata viljaa! . . . Anta-kaahan
miilun katsoa sitä.
Sitten hän kääntyi meihin päin:
—^ Oo, liesinhän minä, että le vielä
tulette minun luokseni takaisin . . .
Kaikki nuo höjnrymyllyjen isännät
ovat pelkkiä varkaita.
Tahdoimm.e viedä hänet riemu­saatossa
läpi kylän:
— Ei, ei lapsukaiseni, kaikkein en­simmäiseksi
minun pitää mennä
ruokkimaan myllyäni . . . Ajatel-kaahan,
ettei sen hampaissa ole ollut
Koko k)-län väki läksi liikkeelle jiu moneen aikaan mitään purtavaa! Ja
kaikkien meidän silmät kyyneltyivät
nähdessäiume vanhuksen häärivän
toimessaan oikealle ja vasemmalle,
tyhjentäen säk\ejä ja valvoen kivien
pyörimisiä, sillä aikaa kun siemenet
musertuivat jauhoiksi ja hienoa veh-.
räntomua tuprusi laipioon.
Kunniaksemme tulee minun mai­nita,
että n>e emme sen koommin jät­täneet
vanhaa mylläriä koskaan työn
j)uulteeseen. Multa sitten eräänä
a<^uma me.>tari Cornille kuoli, ja
viimei--Mi tuuHmyllymme siivet lak­kasi
v.it halkomasta ilmaa, tällä ker­taa
jkipälviksi. Cornille'in kuoltua
(• kukaan jukanut hänen toinlan.-^a.
M inkapa sille mahtaa? Kaikella
• •n aikar.sa tä>sä maailmassa, ja luul-t:
uas:i tuulimyllyjen aika ohitse
r.!"nku:n vanhojen rahtilaivojen
Rhone-vijtalli, säätyeduskunnan ja
-uurikiikkai^ton kansallispukujen.
me saavuimme kukkulalle, :nuka-namme
pitkä jvo aaseja. ji)tka kan­toivat
i>-\äkuormia — oikeita jyvä-kuormia,
tällä kertaa.
Myllyn ovi selko selälUiän . . .
Oven txkssä istui mestari Cornille
kalkkisäkiilä ja itki. kädet silmillä.
Hän oli vastikään kotiin tultuaan
huomannut, että hänen poissa olles­saan
oli joku tunkeutunut hänen a-suntoonsa
ja saanut tiedon hänen
surulliselta .NalaisuudcsJaan.
Voi minua poloi-ta! vaikiToi
hän. Xyt ei minulla i>le <Miää muuta
tekeiiiivtä kuin kuolia . . . Myllyni
on häväisty.
J^i hän nyvhkyti sydäntä kärke­västi,
mainiten myllyänsä kaik-nlai-s-
Ila hyväilynimillä ja puhutellen ki­ta
kuin eläv.iä olentoa.
Snmass.i aasit .^^aapuivat mylivn
eteen pengermälle, ja mc aloimme
sa välissä, kuunnellen kun multa pu­tosi
arkulle. Kyyneleet vierivät vel-jienkin
poskille.
"Äiti, älä sure, olemmehan me si­nulla
vielä", sanoi Erik;
Poikiensa tukemana hän astui
ulos hautausmaan portista. Taaskhi
hän jätti sinne yhden rakkaimpansa
lepäämään. Sydämen - täytti mur­he
ja tuska. Vaikka koetti sitä sa­lata
pojiltaan, niin sitä ankarammin
se raastoi povessa silloin kun ei ku­kaan
nähnyt.
Mutta aika ei pysähdy kulussaan
ja se toi myös lieyitystä suruun, jos­kaan
ei voinut kokonaan parantaa,
sillä äiti ei voi koskaan unhoittaa
lasiaan. Muu voi maailmassa muut­tua,
mutta ei äidin suru eikä äidin
rakkaus.
Pojat olivat, jo niolemnTat työssä
ja äiti hoit! taloutta. Ei hänen tar­vinnut
enää pestä pyykkiä vierafl-selle
äidilleen", niinkuinahan Rauhaa
nimitti. ; Matti 0^^^
pÖ3rdän k^uiitöcmi ja koostanut sen
kukilla Ja niin be. kolmisiii istutyat
nauttimaan. kahvia. ,
. Emilia avasi .käärönsä ja asetti
pöydälle suurennetun valokuvan kol­mesta
sisaruksestäy" jonka Ihan oH eri
valokuvista yalniistanut. - Simä oli
Erik lentäjän puvussa Jä Matti, jos­ta
oli kuva otettu, juuri tälä^ varten.
Kuva oli niin onnistunut että kaikki
näyttivät aiväii luonnollisilta. Kyy­nelsilmin
äiti-kiitti molempia nuoria
ja kuva ripustettiin äidin makuuhuo­neeseen.
^
"•Tahdon iltaisin luoda siihen vii­me
katseeni ja taas aamulla näen hei­dät
ensimrpäisenä avatessa silmäni",
sanoi äiti./ .
Erikillä tuli kirje vasta seuraava­na
päivänä, vaikka se oli tarkoitettu
saapuvaksi.aikanaan. Siinä hän kir­joitti:
"•Rakas kallis äitiniI Toivon että
tämä kirje ehtii perille äitien päiväk­si.
Toivotan sinulle niin paljon on-le.
Nuorempi työskenteli kaivan- nea ja siunausta kuin rakastava po-nossa
ja vanhempi samassa kaupassa
jossa oli aloittanutkin.
Syttyi toinen maailmansota, johon
Canadakin yhtyi. Erik oli ensim­mäisiä
vapaaehtoisia. Hän pyrki
lentoväkeen ja pääsikin. Äiti ei oli­si
laskenut poikaansa, vaan ei voi­nut
kieltääkään, sillä hän ymmärsi
asian tärkeyden.
Vuoden sai Erik olla kotimaassa.
jan sydän voi. Suokoon kohtalo et­tä
taas pian olemme yhdessä siellä
rakkaassa pikku kodissamme, josta
täällä aina uneksin; se on parhain
paikka maailmassa ja sinä olet kul­taisin
äiti äitien joukosta. Tuli ko­mennus
.että pitää" olla valmiit läh­töön.
Siis hyvästi äiti. Rakkaudel­la
poikasi Erik."
Se oli viimeinen, kirje, jonka äiti
Aina kaikki lOma-ajat hän vietti ko- - sai pojaltaan. Ei kuulunut mitään
lona, ^din.ja veljen luona. Ne oli-
\^t jnhlahetkiä heille kaikille. Vii­meisellä
lomallaan hän puhui äidille:
Ymmärrän hyvin miltä sinusta
tuntuu kun minä lähden, mutta koe­ta
jTumärtää että se on omatunto, jo­ka
kehoittaa minua lähtemään. Läh­den
vakaumuksesta enkä mistääh
hetken innostuksesta. Tiedän, että
nyt on iskettävä ja iskettävä lujasti,
tahi muuten meidät perii orjuus vielä
pahempi kuin ennen."^
Kaunis oli tämä solakka nuorukai-'
viikkoihin. Sitten tuli tieto: -Kuol­lut
taistelussa vihollista vastaan.
Elätti ei olisi halunnut tätä tie­toa
äidille antaa, mutta äiti ymmär-s*
jo hänen ulkomuodostaan, et.tä jo-takin
on tapahtunut' Tieto koski
Mattiinkin niin ettei hän voinut it­seään
hillitä. Hän oli pitänyt vel­jestään
erikoisesti, sillä olihan hän
vanhempana oUut tavallaan isän ase­massa,
neuvonut ja auttanut'
Äiti valitti äänensä kyynelien vie­riessä;
paperille, jota, hän yhä lar-nen
lentäjän puvussa, kun hän sy- kasti ,aivan kuin ec uskoisi lukemaan-leili
asemalla äitiään hyvästiksi ja sa. '
puristi veljensä kättä sanoen: ^*Äiti, ehkä he ovat erehtyneet',
''Tiedän c?ttä sinä pidät huolen äi- sanoi Matti kiertäen kätensä äidin
distämme ja siksi niinun onkin hel­pompi
lähteä."
Äiti koetti h3rmyillä niin kauan
kuin juna ja .§en rapulla seisova nuo­rukainen
näkyi. Sitten vaipui hän
nyyhk\-ttäen poikansa rjntaa vas­ten.
>
**.Äiti, älä itke, hän tulee takai­sin.
Eikö häh ollutkin komea pu­vussaan,
saamme olla vipellä hänes­tä!"
Usein kirjoitti Erik kotiin Eng­lannista.
Äiti oli kiitollinen että oli
oiDettanut lapsensa kirjoittamaan ja
lukemaan suomea. Kuinka olisikaan
ollut ikävää jos ei olisi voinut lukea
rakkaimpansa kirjettä eikä vastata
siihen.
Hän^säilytti jokaisen kirjeen, ku­ten
ennen Liisaltakin saamansa, ja
kun ikävä oikein vaivasi, otti hän ne
esille ja luki uudelleen. Sillom tun­tui
että rakkaat ovat taas lähellä
häniä.
Kauppiaan Emilie kävi myös usein
heillä. Äiti oli ollut huomaavinaan
hänen ja Erikin välillä- suurempa,-i
kiiniymystä. kuin tavallinen lulla-vuui.
He olivat paljon lukeneet ja
keskustelleet yhdessä, sillä Erik oli
erikoisen ahkera itscopiskelija. Äiti
ynmiärs:. että Emilie käy ikäväänsä
h:^ihdut:amas<i täällä, missä kaikki
muistuttaa Erikkiä. Nyt äitien päi­vän
aamuna tuli hän taas^paketti
kainalossa toivottamaan onnea '"toi-
. kaulaan. Sattuuhan jsiellä monas­ti
niinkin." Hän silitti hellästi äi­din
harm?,antunu'.ta tukkaa.
Mutta se oli sittenkin tosi. Paik­kakuntalaiset
järjestivät surujuhlan
Erikin jnuistolle' työväentalolle ja
äidistä tuntui entistä raskaammalle,
kun ei edes tietänyt poikansa hau­taa.
Emilie kävi joka ilta heitä katso-
-massa, haihduttaakseen omaa suru­aan
ja lohduttamassa äitiä ja vel­jeä.
Vaikka hän ei koskaan puhu­nut,
huomasivat he, että Erik oli
merkinyt paljon, ehkä kaikkea hä­nelle.
Ei enää helkkynyt \-allaton
nauru ja silmissä kimahteli estelyt
ky3meleet
Usein hän pyysi äitiä kertomaan
siitä ajasta kun lapset/olivat pieniä,
mitä he tekivät ja touhusivat. Näin
he k)hduttivat toisiaan. Matti kuun­teli
j l katseli noita kahta, jotka mer­kitsivät
niin paljon hänelle, äitiä, jo­ta
hän rakasti niin' sanomattomasti,
ja veljensä lemmittyä, joka oli kuin
ssar. hyvä ja ymmärtäväinen. Kuin­ka
hän olikaan tälle kiitollinen. cHä
hän kävi laihduttamass.i äitiä, joii^i
kohtalo noin riistää kalleimplaan.
yhden toisensii jälkeen.
Äidin kasvot olivat käyneet en­tistä
ryppyiscmmiksi ja tukka oli ai­van
valkoinen. Monet, monet yöt
oli hän miettinyt lämiin elämän kul­kua.
Usein aamulla, kun oli nousta-