Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 1, 1938

              Sivu 10
LAUANTAINA, TAMMIKUUlSr 1 PÄIVÄNÄ 1938
Niin kuluivat tunnit ja aurinko ko­hosi
sinisen taivaan levenevän vyön
keskelle. Pitkä ja loiva keltainen rin­ne
johti salviapensaita kasvavalle ta­sangolle,
jonka poikki kulkiessaan
. Hare iloissaan ihmetteli kukkivien
kaktuksien viheriöitä solakoita var­sia,
jotka- olivat täynnä kuUanväri-siä
kukkia. Sitten laskeutui hän
erääseen kuiluun, joka muuttui vä­hitellen
hyvin jyrkäksi. Hänen kul­kunsa
kävi nyt kovin hitaaksi. Kun
hän pääsi sen pohjalle, huomasi hän
olevansa melkein tasaisella kentällä,
jonka poikki kiemurteli pajupensai-den
varjostama joki. Wolf läksi lauk­kaamaan
samaan suuntain kuin vesi
virtasi, Haren jokainen ajatus
kiintyi nyt ^lescaliin, hänen toivonsa
alkoivat enentya ja hänen sydämen­sä
alkoi sykkiä kiivaasti.
Hare tuijotti eteenpäin ponnistaen
näköään. Äkkiä ei ympäröivissä
vuorten seinämissä näkynyt yhtään
• aukkoa. Putoavan veden kumea ko­hina
kantautui Haren korviin tuoden
hänen mieleensä keitaan, Coloradon
jylisevän pauhun ja iVIescalin.
,, Hänen väsähtänyt tarmonsa vir­kistyi;
kun canoni nopeasti laajeni va­loisaksi
kauniiksi laaksoksi, jonka yl­lä
kaartui sininen taivas. Se oli täyn­nä
valkoisia ja"keltaisia kukkia, ruo­ho
väiheriöitsi ja jumpulipuut hei­luivat
tuulessa. Kukilta tuoksuvan
tuulen mukana kantautui Haren kor­viin
jälleen tuo kumea kohina, joka
oli aivan kuin kaukaisen ukkosen jy­rinää;
.
Wolf hyökkäsi pumpulipuumetsik-köön.
Hopeaharja hirnui tyytyväi­sesti
siepaten silloin tällöin kimpun
pitkään ruohoa suuhunsa.
Karesta oli tässä ihanassa valoisas­sa
laaksossa jotain muutakin kuin
kauneutta, ja tuulessa jotakin muuta
kuin kukkien ja veden suloista-tuob^
sua. Ne olivat molemmat täynnä
tarkoitusta ja jännitettyä odotusta.
Wolf ilmestyi aukeamalle hypel­len
erään ruskeapukuisen solakan
olennon ympärillä.
''Mescall" huusi Hare.
Huudahtaen juoksi tyttö häntä
kohti ojennetuin käsivarsin, tukka
hulmuten tuulessa Ja tummat sil­mät
loistaen ilosta.
XVI
PAUHAAVA JOKI
Hetkisen tunsi Hare päätänsä
pyörryttävän ja Mescalin katkonaiset
kuiskaukset olivat tarkoituksettomat^
, Mutta sitten voi Hare jälleen_ajatelia
selvästi ja hän puristi tytön syliinsä
niin lujasti kuin ei ikinä aikoisi pääs-lää
häntä irti jälleen. Mescal pai­nautui
häneen niin kiihkeästi, että
Kare pelkäsi hänen menettäneen,
järkensä. Tytön käsivarsien otteessa
ja sokeassa Haren kasvojen hyx^äile-misessä
oli jotakin melkein hurjaa.
"Mescal, Jack on saapunut luok­sesi
terveenä ja täysissä voimissa'',
sanoi hän. ".\nna minun katsella
sinua."
Hänen äänensä vaikutuksesta
muuttui tytön ruumh*n jäykkyj^s mu­kautuvaksi
heikkoudeksi, hän nojau­tui
taaksepäin, Haren käsivarren pi­täessä
häntä pystyssä, ja katsoi
täväänsa. Harea värisytti silmäilles­sään
jälleen-noihin tummiin vilpittö- >
miin silmiin, jotka hän muisti niin hy­vin,
ja kun kyyneleet alkoivat vuotaa
painoi hän.tytön pään olkapäätään
.vasten. Hän oli unhottanut valmis­tautua
muuttuneen Mescalin varalta.
Huolimatta \'ärisevästä onnen hy­mystä
olivat hänen silmänsä täynnä
tuskaa. Hänen kukoistavien kasvo­jensa
soikea pyöreä muoto oli hä­vinnyt,
ne olivat kyllä vielä suloi­set,
mutta kauneus oli vain vanhan
kauneuden varjoa.
Hän vastasi suukkosella.
Mescal livahti hänen sylistään
hengästyneenä ja punastuen. "Ker­ro
minulle kaikki
"Minulla on paljon kerrottavaa,
mutta en tee sitä ennenkuin olet suu­dellut
minua. Siitähän ön" jp kulu­nut
vuosi, kun—"
"Vuosi va.in? Qlenkö ollut täällä
ainoastaan vuoden?"
"Olet, mutta se on nyt kärsitty.
Suutele minua, Mescal. Yksi suuk-konen
korvaa tuon vuoden tuskat,
vaikka se sähkisikin sydämeni."
Tyttö laski ujosti kätensä Jackin
olkapäille painaen huulensa hänen
huuliinsa. "Niin, olet löytänyt nai­nut,
Jack; ja Jumalalle kiitos, juuri
ajoissa!" ^
"Mescal, mikä on hätänä? Etkö
ole terve?"
"Olen täydellisesti. Mutta ellet
olisi tullut, olisin pian kuollut näl­kään."
"Nälkäänkö'? Odotahan, niin haen
satulapussini. Minulla on mukanani
leipää ja lihaa."
"Älähän hätäile. En ole niin na-lissäni-
nyt. Tarkoitan vain, että sel­lainen
aika ei enää ollut kaukana,
jolloin minulla ei enää olisi ollut mi­tään
syötävää."
"Mutta sinun palvelijasi, tuq. myk­kä
intiaani? Varmasti olisi hän voi­nut
hankkia jotain syötävää. Mikä
-häntä vaivaa? Missä hän on?"
"Palvelijani on kuollut. Hän ön
ollut kuolleena jo kuukausia, en tie­däkään
kuinka monta."
"Kuollutko? Mikä tauti tappoi
hänet?"
"En riedä. Löysin hänet kuollee­na
eräänä aamuna ja hautasin hänet
hiekkaan."
Mescal vei Haren pumpulipuiden
varjoon ja näytti hänelle intiaanin
haudan, joka nyt oli vihreän ruohon
peitossa. Kauempana eräässä pui­den
muodostamassa ympyrässä oli
puiden oksista taitavasti kyhätty pie­ni
maja, jonka oviaukosta näkyi pu­naisen
huopapeitteen laita. Sen edus­talla
olevalla kivisellä tulisijalla savu­si
muutamia loppuunpalaneita kekä­leitä,
ja^mustuneita puuastioita oli sii­nä
läheisyydessä. Pumpulipuiden
valkoiset haituvat leijailivat keveästi
kuin höyhenet, luumupuut olivat vaa-leanpuneiset
kukista, viiniköynnökset
kiemurtelivat kaikkialla ja lehvien
välitse siintivät sininen taivas ja pu­naiset
vuoret. Siellä täällä oli kaunii­ta
kukkakumpuja, jotka loistivat au­ringon
, kullanhohtavassa valossa.
Lintujen viserr)rs ja mehiläisten suri­na
hukkuivat melkein veden kumeaan
kohinaan.
"Onko tuo Coloradon kohinaa?"
kysyi Hare.
"Ei, vaan Pauhaavan joen. Colo­rado
on. vielä kauempana Suuressa
Canonissa."
"Kauempanako? Mescal, olen var­maankin
kulkenut peninkulmittain
sen partaalta. ;Missäöikeastaan olem­me?"
,. ^ - , ' -
"Emme ole kaukanakaan Colora­dosta
ja Cocpnina on hyviii lähellä.
Tuonne alemmaksi laaksoon näkyy
Miori selvästi."
"Tule istumaan viereeni tuonne
puun juurelle. No niin. Kerro nyt
minulle tarkasti, miten löysitte tä­män
syrjäisen kolkan."
Ja Mescal kertoi hänelle, miten in­tiaani
pii opastanut hänet pitkää tie­tä
Katkeralta lähteeltä, kuinka he oli­vat
viettäneet yönsä erämaan lähtein
iä ja kuinka he neljäntenä päivänä
olivat laskeutuneet Pauhaavalle joel­le.
"Olin hyvin onnellinen alussa.
Täällä on aina kesä. Kaniitieja,
lintuja, majavia ja hedelmiä oli niin
paljouj että meillä oli aina tarpeeksi
ruokaa. Kuljeskelin laaksossa W^öl-fin
kanssa tahi ratsastin Noddlella
edestakaisin Canonissa. Sitten kuoli
palvelijani ja minun oli pidettävä
huolta itsestäni. Vihdoin koitti päi­vä,
jolloin majavat poistuivat laak­sosta,
ja Wolf in ja miriun oli elettevä
yhden ainoan kaniinin lihalla monta
päivää. Ymmärsin silloin, että mi­nun
oli joko lähdettävä erämaan
poikki navajo-intiaanien luo tahi
kuoltava nälkään. Epäröin kum-'
minkin lähteä kiipeämään, sillä en
muistanut varmasti noita lähteitä.
Sitten poistui Noddle Canoniin tule­matta
milloinkaan enää takaisin. Sen
lähdettyä ja ymmärrettyäni, etten
enää voinutkaan poistua täältä, rupe­sin
ikävöimään kotiin. Päivät eivät
olleet niin ikäviä senvuoksi> että sil­loin
etsin aina jotakin syötävää, mut­ta
yöt olivat* kauheat. En voinut nuk­kua.
Makasin valveillani kuunnellen
veden kohinaa ja lopulta aloin erot­taa
kuiskauksia, laulua ja soittoa,
omituisia ääniä ja matalaa jyrinää,
joka ei milloinkaan muuttunut. En
ollut oikeastaan pelpissanikaan, vaan
ainoastaan niin äärettömästi yksinäni,
canoni oli niin synkkä ja sieltä kuului
aina niin kummallista muminaa. Jos­kus
uneksin, että olin kanssasi ylä-tasangolla
jälleen. Siellä olivat myös
lampaat ja musta Bollykin. Kun
sitten heräsin yksinäisjrydessäni, huu­sin
todella ikävissäni."
"Mescaly kuulin nuo huudot", sa­noi
Hare.
"Tunteeni olivat niin omituiset.
Luulen, että jollen olisi tuntenut ja
rakastanut sinua, olisin unhottanut
kodin. Kun olin ollut täällä jonkun
aikaa, olin kuin ajelehtiva lastu lai­neilla.
Minusta tuntui, että olin elä­nyt
täällä Canonissa joskus ennen, ja
koetin kuin muistella tuota aikaa.
Tunne oli kummallinen, mutta muis-tellessani
sinua ja ajatellessani muuta
^maailmaa palasin aina hykyis3^een,
sen yksinäisyyteen ja nälkäkuoleman
pelkoon. Silloin ikävöin sinua niin,
että huusin. Tiesin, että minun oli
pakko lähettää Wolf kotiin. Eroami­nen
siitä oli sanomattoman vaikea.
Lopulta se kumminkin läksi katsoen
taakseen, ja minä jäin yksin."
Hän nojautui Hareen. Käsi, joka
oli silitellyt Haren käsivartta, laskeu­tui
alemmas hänen sormiinsa kiertyen
niiden ympärille. Hare kuuli hänen
kertomuksestaa, miten tämän pitkän
vuoden vaarat ja puutteet olivat ah­distaneet
tyttöä. Ikävän alkaessa
vaivata häntä olihan lähettänyt R o l ­fin
hakemaan apua, jääden odotta­maan.
Kaikki sisältyi noihin sanoi­hin.
Mutta enemmän kuin mikään
puhe,Hoskivat Haren sydämeen tytön
kasvojen ilme ja hänen pienten rus­keiden
käsiensä puristus. Hänen saa­pumisestaan
asti ei Mescal ollut het­keksikään
irroittanut kokonaan kä­siään
hänen käsivarrestaan eikä nu­tustaan.
Hän oli oleskellut niin kauan
yksinään tässä hiljaisuuden, liikku=_
vien varjojen ja lorisevan veden omi­tuisessä
maailmassa, että hänen oli
oikein pakko käsin tunnustella toivo­jenpa
esinettä voidakseen varmistua
rakastamansa miehen todellisesta läs-näalosta.
,
"Entä mustangini, ^Bolly? Kerro
minulle siitä", sanoi Mescal.
"Bolly on mainiossa kunnossa —
kiiltävä,,lihava ja laiska. Se pn ollut
laitumella aina lähdöstäsi asti. Sillä
ei ole sen jälkeen kertaakaan ratsas­tettu.
Monta kertaa olen sen nähnyt
työntävän mustan turpansa aidan
raosta ja katselevan kujalle. Se ei
ole voinut unhottaa sinua, .Mescal."
"Ah miten ikävöinkään sitä! Kerro
minulle kaikki."
"Odotahan hieman. Sidon ensin
Hopeaharjan liekaan, sitten sytytän
tulen ja valmistan illallisen. Vasta--"
"Kerro minulle nyt."
"No niin, Mescal, ne on pian ker­rottu."
Sitten hän jutteli tytön paon
aiheuttamat tapaukset. Kun hän ker­toi
ampumisesta Hopeakulhon luona,
nousi Mescal kohoilevin rinnoin ja
säihkyvin silmin.
"Ei se ollut niin vaarallista, haa­voituin
vain lievästi. Tarkoitus vain
oli paha. Emme' ole senjälkeen ta­vanneet
Snapia emmekä Holdernessia.
Pahinta kaikista oli kumminkin, että
Snapin vaimo kuoli."
"Ah, olen niin kovin pahoillani. Isä
Naab-raukka! Kuinka hän mahtaa
vihatakaan minua, kaiken tuon ai­heuttajaa!
Mutta en voinut jäädä
sinne, sillä en voinut mitenkään men­nä
Snapin kanssa naimisiin."
"Älä syytä ollenkaan itseäsi, Mes­cal.
On helppo arvata, mitä Snap
olisi tehnj^, jos hän olisi saanut sinut.
Hän olisi ollut ehkä juomatta vielä
jonkun aikaa. Mutta hän oH jo ko­konaan
hunningolla. Dave kertoi mi­nulle
sen. Snap olisi liittynyt Holder-nessiin
ennemmin tahi myöhemmin.
Ja nyt hän on rosvo, ellei vielä jotakin
pahempaakin."
"Silloin kai nuo miehet luulevat
Snapin ampuneen sinut?"
"Niin kai."
"Mitä tulee tapahtumaan, jos koh­taat
Snapin tahi jonkun heistä?"
* 'Luultavasti hämmästyy silloin
jompikurhpi", vastasi Hare naurah­taen.
"Jack, mikään naurunasia ei se
ole." Tyttö tarttui Jackin rinta­pieliin
molemmin käsin jä hänen sil­miinsä
tuli surullinen ilme. "Et voi
milloiiikaan enää lähteä pyssyttä mi­hinkään."
"En kyllä, mutta ehkä voin pysy-
"tellä syrjässä heidän tieltään, erit­täinkin
Snapin. Mescal, olet unhot­tanut
Hopeaharjan ja sen juoksutai-don."
•
"Enkä ole. Se osaa kyllä juosta,
mutta Bollya ei se kumminkaan voi­ta."
Hän sanoi tämän melkein yhtä
uhmaavasti kuiti ennenkin. "Jack,
haluat varmaankin viedä minut ko­tiin?"
"Tietysti. Mitä toivoit silloin kun
lähetit Wolfin?"
"En tiedä pikein. Halusin vain ta­vata
sinut tahi jonkun muun, ja ajat­telinpa
hieman navajo-intiaanejakin,
voisinko elää heidän luonaan. Em­mekö
voi jäädä tänne tahi 'jonnekin
Coloradon toisella puolellar olevaan ca-.
noniin,»jossa on paljon"riistaa?"
"Vien sinut kotiin ja isä Naab vih­kii
meidät."
Hämmästyneenä painautui Mescal
hänen olkapäätään vasten liikahta­matta
ja puhumatta sanaakaan pit­kään
aikaan. "Kerroitko hänelle?"
• (JaKik.)
'm
r 'in
''.-•-li
mw
- -^Ä
id
> 4
'f