1955-02-05-04 |
Previous | 4 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
(Panovan teokseen nähden, kiistelemään
siitä, feenenpuotesta kirjailija esiintyy.
Se on tyyli sinänsä, mutta selvää on,
lettä jos kirjailija taivuttaa lukijan myötätunnon
vanhan ja hyljättäiyäin, yhteis-jkunnaliisessa
mielessä kapitalismin puo-
Ilelle, Neuvostoliitossa sanotaaai, että
se on taaatumuksellinen teos silloin-
Ikin, kun kirjailija on vain tyyliä et-"
siessään päässyt sellaiseen tulokseen.
Onko Vera Panoyalle «käynyt näin, sii-
' tä^ edustajakokouksessa eatettim eriäviä
(käsityksiä; Esimerkiksi /Mariettä
Shäginjan, täättäikin kierailiut vanha
Ikifjailijaveteraani, oli sitä mieltä, että
.Vera Panovä on maksanut objektivis-mille
veroa kaikissa aikaisemmissa
teoksissaajn '^utta ei "Vuodenajoissa".
'Arvostelu ei aikaisemmin huomannut
itätä Panovan teoksen vikaa, vasta nyt-
Ikun häii oh vapautumassa siitä, kaikki
«noittivat hänen parasta teostaan viasta,
jota siinä ei ole!
EHRENBURGlN VASTAUS
ARVOSTELIJOILLE
Suomen porvarillisessa lehdistössä on
3 ulkaistu iLontoosta UP: n kautta saapuneita
"uutisia", joiden mukaan Eh-reöburg
"tunnusti virheensä" ja lupasi
> kirjoittaa vastaisuudessa paremmin.
Sävy näissä "uutisissa" oli valheelli-men.
Töttä kyllä, että Ehrenburg lupasi
»uudessa teoksessa, jos hän sen vielä
ehtii kirjoittaa^ ottaa askeleen eteeh-päiö',
mutta ei siinä mielessä kuin arvostelijat
Simonov ja Sholhov olivat aja-itelleet.
Ehrenburg päinvastoin puolusti
ä Vera Pano-
AINO RAAPPANA:
umman
(Jatkoa)
PITÄ tuosta aikamiehestä aina huolehdit,
eHei jo katso eteensä, hiin
katsokoon sitten myöhemraih taakseen,
jos aikoo elää toisin kuin minulle lupasi.
Hän kyllä tietää minkä verran minä
tulen antamaan rahoja hänen käytettäväkseen,
ettäi elettävä on suu säkillä
niyöten ja silloin ei sovi mennä jokaiseen
viettelyspaikkaan, sanoi kamreeri
Koski omaan varmaan tyyliinsä.
'Mutta äidin sydäntä painoi sittenkin
huikentelevaisen poikansa kevyt elämä.
Hän tiesi kyllä, ettei rahan vähyys voi-
— Oikem sanottu tyttöseni, sinulla
on enemmän järkeä' ja arvostelukykyä
kiiin monella vanhemmaUa naisella, hyväksyi
kamreeri Sadun puheen.
~ Niinpä tar'kortat minua, sanoi rouva
nauraen. No, koitetaan nyt Olla huolehtimatta
hähestä.
Niinpä /:§iis olivat ;yapsetÄ
tästä ^ j s t a kauäs:^^^
HeHlä oli n3rt paras elämän aika, ihana
nuoruus ja vapaus. 'Kuinka pian nämä
ihmiselämän vuodet vierivätkään,
niistähän tuskin kiinni saa kun ne jo
käsistä livahtavat pois . . . Kuinkahan
si estää sellaista poikaa hummaamas-- kylmä yksinäinen vanhuus mahtaakaan
**Suojasäätään" ja
«vankin teosta. Hän torjui ajatuksen, että
hän L ja Vera Panova edustaisivat ar-
(vosteluh alaisiksi joutuneilla, teöksil-
Baan objektivismia. IHSn sanoi:
"Galina Nfkolajcfvaa ei miellyttänyt
IVera Panovan jromaani. Siinä ei ole mitään
ibmettelänistä, ja varmaankin voidaan
'löytää kirjailija, joka ei pidä N i -
ta, jos seura siihen on viekottelemassa.
Sen hän myös pani merkille, että Olli oli
niin innostunut nykyisestä seurastaan,
ettei edes m^uistanutkaah kysyä Sadun
asioista mitään, ei ainakan kotoa. Siksi
hän nyt kääntyikin Sadun puoleen
kysyen:
Milloin sinä viimeksi näit Ollia ja
puhuiko hän silloin sinulle tuosta matkastaan?
— Siitä on ainakin pari viikkoa, kun
tapasin hänet sattumalta kadulla ja hä-nellälöli
silloin niin kiire, ettei joutanut
sanomaan montakaan sanaa, eikä
hän oli aikaisemminkaan puhunut ul-
-komaahmatkastaan, sen paremmin kuin
minäkään hänelle. Minä kun en aikai-olla,
JOS Sirkan mies aäoo pitää jatkuvasti
tuon eristetyn asenteensa. Kulkee
kuin ruokavieras, kortteerilainen kotonaan
ja .niin piittaamattomalta kotiasioista
kun hän näyttää. Tyttöjen" kotona
ollessa hän sentään vielä näytti
kiinnostusta kotoisiin asioihinkin ja Oli
huolehtivainen isä kaikella tavalla.
Mutta vuosi vuodelta hän nä3rttää yhä
enemmän loittonevan kodin piiristä. Satukin
häneen sai hieman eloa ja mielenkiintoa
kotiasioihin, mutta nyt kait minä
jään kolkkoon yksinäi^yteeni. Mie-hdleni
tuli jälleen tHelsingih-matka —
kuinkahan mones tänäkin talvena? Siis
minulla ei ole muuta seuraa kuin nuoruusmuistot,
jos niistä haluan kiinni
sennmin pitänyt koko matkaa totena, pitää. Kirjansa Sirkka veti esiin ja sainiin'se"
jäi käirtortiatta. Nuo Koiviston
neidit kyllä ovat jutelleet haaveistaan
päästä Italiaan, mutta eivät hekään ole
sanoneet • juuri nyt. menevänsä, joten
yllätys tämä miniille oli, ja mieluinen
Ikolajevin novellista. Mutta Nikolajeva yllätys sittenkin. Toivottavasti tapaam--
ija^ Panova ovat synn3rinmaaUeen tiskol-llisia
neuvostokirjailijoita. Silti muutamat
kritiikot ovat viime aikoina käyttäneet
Panovaan nähden, niinkuin
muuten minuunkin, nimitystä 'objekti-vistineh'.
Sellaisia syytöksiä tuskin voidaan
sallia. On käynnissä suuri taistelu
Q^ansanime ja koko ihmiskunnan tule-
(v^isuudesta. Kirja on kirjailijan sydän.
me matkallamme . Ollinkin, mehän
käymme useammassa maassa. Berliinissä
minä kyllä kaivan hänet esille, jos
häh vain siellä on meidän sinne asti ehdittyämme.
Sehän minua huolestuttaa, sanoi
roiiva kireä piirre suupielissään ja kulmiaan
rypistäen, kun se Olli on sellainen
hetkenlapsi, johon seura voi niin
eikä tekijää voida erottaa hänen tuot- helpoki «vaikuttaa, että mieluummin
teesta^n. Voidaanko tunnustaa kirjaili- olisin suonut, että isä ei olisi häntä en-gan
työ ja asettaa ^itä vastaan jokin
hänen k.irjansa väittäen, että hän siinä
lkieltää:^en, minkä puolesta on taistellut
Iko-ko elämänsä ajan? Voidaanko ihmi-
Biä, joöca ovat taisteluriveissa, taistele-ivat
yhteisen asian puolesta, pitää elämän
välinpitämättöminä tarkkailijoina?"
'
sinkään suostunut päästämään ulkomaille,
ei ainakan muuten kuin varmassa,
vakaassa seurassa.
Satu lohdutti tätiä.
Ei tädin nyt pitäisi olla Ollista
noin huolissaan. Kyllä Olli-poika oppii
erottamaan valot varjoista, kunhan hän
pääsee itsenäisesti vaeltamaan. Voi olla
noi mielessään, että voinhan tuota selailla
jälleen ja vajota meiineitten aikojen
varjoon . . .
"Heinäkuun surtnuntai-ilta 1908.
— Pekka souti minut aamulla kirkkoon.
Sanoin hänelle, että palaan yksin
vuoripolkua, hän saa palata veneellä
milloin tykkää. Niin minä kuljin
omia teitäni, kiipesin kodinkukkulalle
ja siellä istum 'iPelunäellä" kivelle.
Tullessani olin laaksosta repinyt suuren
kimpun arpaheiniä ja nyt siinä istuessani
aloin niitä solmia arvaksi. Monta
kertaa sidoin heinät keskeltä solmuun
ja sitten molemmista päistä pari heinää
aina yhteen ja kun kaikki oli näin solmittu,
niin keskisolmu auki ja mikä
tulos? Monesta niuusta asiasta sain
täyden renkaan, mutta kun kysyin:
Menenkö Jorman kanssa naimisiin, niin
ei koskaan tullut yhtenäistä rengasta,
ei-kymmenestä, eikä kahdesta parista.
Suutuin lopulta koko hommalle ja vihoissani
tallasin nuo pahan onnen ruohot
. sammalikkoon ja ähkäilin oikein
äkäisesti:
— Olkoon ja menköön elämäni mille
toMle tahansa, mutta 'häntä rakastamasta
en lakkaa koskaan. Vielä kerran
otin kuusi heinää ja nyt panin ehloksi:
— Onko Jorma minulle uskoton ja
vänä riimittelijänä. ottaa vaimokseen jonkuh toisen? Va-
Niiri, ja miksi palaisimme kaukai- visten nyt avasin keskisölmun. 'Ihan pi-seen
menneisj^yteen? Muistammehan dätellen oikoilin ruohoja, en halunnut
Majakovskin kehitystien ja sen, miten äkkiä katsoa onneani — tai onnetto-hänet
tuomitsivat monet niistä, jotka muuttani sifmiin, niin se lopullisen to-ovat
sittemmin ylistäneet häntä." den sanoo tulevaisuudestani . . .
Ehrenburg ja monet muut puheen- Vai niin!'Yksi ylväs rengas roikkui
vuorojen käyttäjät puolustivat sellaista kädessäni. Olin siinä määrin järkytty-käsityskantaa,
että kirjailijain ei pidä nyt, etten voinut muuta kuin heittäytyä
pelästyä jokaisesta kriitillisestä lausun- suulleni kivisohvaJlleni, enkä tiennyt
nosta, vaan on osattaYa erottaa, milloin kuinka kauan olin siinä nyyhkyttänyt,
kritiikki On perusteltua, milloin ei. Kri- kun sitten tunsin käden laskeutuvan
tiikolla täytyy olla arvostelun vapaus hartioilleni, mutta harhakuvitelmani sin
g o n siitä onko teos, joka on neuvos- ja kirjailijalla saimoin. Tässä mielipitei- tä pidm, sillä kukapa siihen nyt niin
toideologiamme läpitunkema, onnistu- den taistelussa muovautuu ajan mittaan hiljaa olisi tullut, kun Jormakin oli
nut vai epäonnistunut. Tiedämme, mi- oikea käsitys kirjailijasta ja hänen kaukana tästä kaupungista. Vasta siten
ten usein suuretkin kirjailijat erehtyivät. teoksistaan Tuntuukin luonnolliselta, kun käsi kävi tukkaani saittelemään,
arviois$aan. Oontsharov nimitti Turge- että vain siten on mahdoUista päästä -ponnahdin istualleni jahuuhdahdin:
nevia plagiaattoriksi ja Turgenev väitti sihen tyylien moninaisuuteen, jota neu- — Kuka kumma minut on täältä kek-että
Nekrasovin nimi on tuomittu pikait vostokirjailijain toisessa edustajako- sin3rt?
.Ehrenburg vastasi kysymykseensä hyvinkin hyväksi opiksi hänelle tämä
(kieltävästi. Hänen mielestään enempää matka monessa suhteessa. Varmasti
hän ku$n Panovakaan-ervät arvosteUuis- täytyy tarkemmin heristää näkö- ja
sa .teq^issaan edusta objektivismia, kuuloaistejaan siUoin, kun ei rinnalla
(Historiassa on kuitenkm kylliksi esi- .^ulje ainaista huoltajaa,
merkkejä siitä, että kirjailija voi polii- -
tikkona edustaa taantumusta, mutta siitä
huolimatta luoda edistyksellisiä
teoksia sekä päinvastoin. Miten on käynyt
Ehrenburgin ja Panovan mainittujen
teosten, ei ole vielä selvitetty —
siitä väitellään vielä. Ja sekin on merk-
Ikxnä siitä, että Ehrenburg oli oikeassa
vaatiessaan kritiikiltä perusteellista har-
Ountaa tässä suhteessa. Hän lausui:
'*Terv^din ileppymätöntä taistelua
viholHsmielistä ideologiaa vastaan.
SVIutta mielestäni kritiikkojen tä3rtyy ol-äärimmäisen
harkitsevia, kun kysy-seen
unohdukseen. Hugo piti Stenlhalia • kouksessa jotenkin yksimielisesti puo-il^
vänä. ja lukutaidottomana käsialan- lusteltiin.
tutkijana ja StendhaI Hugoa epäiljrttä-
Sivu 4
TÄRKKlAliÄiÄ
Lauanlainau helmikuun 5 päivänä* 1955
'Enempää en ehtinyt sanoa. Olin Jorman
sylissä samassa tuokiossa, hänen
rintaansa vasten painautuneena vielä
nytkm nyyhkytiii. Mutta hän oli tofi.
sesti hämnrästy^. " r
— Mitäihniettä sinulle lapsi kuH^
on tapahtunut? CHetk» saanut ikäviä
viestejä kotoli^iltasi?
Häpesin aika lailla heikkouttani ja
avuttomuuteni nolotti nuhua. Mitä tiyt
keiksisin syyksi itkuuni? Jos kertoisit
nuo arvat ja niitten tulokset, hän pi.
täisi minua houkkana. Taikauskoisena
ja lapsellisena. Ja voisipa tulla hyvin
itseralckaaksikin ^un saisi tietää, unten
tärkeä hän minulle on.
— Sano kultaseni, oliko sinulla niin
ikävä, että noin toivottomaksi veti, vai
mikä oli itkusi sy^?
•-r-jll^vä, kait^m^^
ne riensm mutta ei se ollut varsinainen
suruii aihe, sanoin hänelle, mutta
siihenkös häh olisi tyytynyt. Hän alkoi
maanitella kuiii lasta, kertomaan suruni
syytä; Knn tiusi itkun puuska valtasi
minut, hän alkoi ibmettelemään:
— Nythän sinussa paljastuu ahran
eri Sirkka mitä olen tähän saakka tuntenut.
Oleii odottanut ja kaivannutkin
sinussa jotain tuollaista puolta luonteessasi,
sillä sinä olet midestäni ollut
aivan liian Jäykkä ja pidättyiväinen. Et
edes suudelmaa ole vapaaehtoisesti suonut,
vaikka sanot minua rakastavasi.
, Mutta tulta ja hehkua sisimmässäsi piilee,
sen näen nyt.
Näkihän hän, kun olin tarrautunut
kuin mieletön hänen kaulaansa ja upottanut
pääni hänen päätään vasten —
sanoisinko suuh suuta vasten. Hetken
kuluttua häpeillen oikaisin vartaloni,
potkasin arpaheiniä ja sanoin matalalla
äänellä:
Tuossa, tuossa ovat syylliset, jos
tahdot tietää. Tuossa ovat suruni aiheuttajat,
sanoin vieläkin; nauuta:man
kerran nikotdtuani. Mutta hänen katseensa
osoitti, ettei hän ymmärrä hölyn
piHyä moisten itkun äiheuttajieh osuudesta.
Minun täytjri selittää^paremmin.
Kerroin sen verran kuin vöin. E n voinut
tertoa tuosta viimeisestä täysren-kaasta,
joka ehkä onkin kohtaloni rengas.
Niin nyt täällä vinttikamarissa yk-sm
istuessani jälleen ajattelen. En voinut
sanoa hänelle, että tulet olemaan
petturi ja hylkäät ja unohdat minut.
Kuinka minä disin voinut, silloin kun
toinen osaa niin kauöopuheisesti selittää
arpaheinien mitättömyyden ja minussa
piilevän taikauskon idun. Sehän
olisi sula mahdottomuus, että noilla
'ruohonkorsilla voisi kiatsoa tulevaisuuteen.
Jos sen taian taitaisin, kysyisin
aina niiltä neuvoa. Tähän tapaan hän
minua lohdutteli ja minäkin aloin jo olla
samaa mieltä^ S^iaan aikaan kun
mielenrauhani palasi, aloin tuntea hä-veliäisyyttä
itsessäni. Että liänen pitikin
tavata minut heikoimmalla hetkellä-ni.
»Riistäydyin irti hänen sylistään.
Nousin seisoaileni ja pudistelin nuo ko-vanonnen
korret pois hameeni helmoista,
niin rajusti kuin tahtoisin siten kar-koittaa
ikiajoiksi luotani sen tunnelman
minkä ne olivat aikaansaaneet. Sitten
nauroin vapautuneesti. Sanoin r
— Nyt ainakin näet, etten ole täysikasvuinen
nainen, vaan seitsemäntoistavuotias
tyttönen, joka joutaisi vielä
äidin hebnoissa pyöriskellä ja hänelle
pikku suru jaan valitella. Häpeän totisesti
heikkouttani ja harmittelen, että
juuri smä satuit sen näkemään.
Hän veti minut viereHeen istumaan,
silitti ja hyväili poskiani, hiuksiani ja
painoi huulensa niskaani. Tunnen vieläkin
ne lämpöiset huulet kuin juuri nyt
ne imeytyisivät smne. Enkä minä ymmärrä
mitä thosta saa, kun noin imeytyy
toisen ihoon. Outoa, perin autoa on
minulle nuo miehen otteet. Minulle riittää
pehmeä hyväily poskille ja hiuksille.
Kartan suudelmia — ne ovat mielestäni
jotenkin himokkaita, tai mitä lie. Mutta
ainakin minulle jää jonkinlainen vastenmielinen
jälkimaku ja tunne luvattomasta
ja jos annan hänen suudella,
se johtuu vain siitä etten raaski kieltää.
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 5, 1955 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1955-02-05 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki550205 |
Description
| Title | 1955-02-05-04 |
| OCR text | (Panovan teokseen nähden, kiistelemään siitä, feenenpuotesta kirjailija esiintyy. Se on tyyli sinänsä, mutta selvää on, lettä jos kirjailija taivuttaa lukijan myötätunnon vanhan ja hyljättäiyäin, yhteis-jkunnaliisessa mielessä kapitalismin puo- Ilelle, Neuvostoliitossa sanotaaai, että se on taaatumuksellinen teos silloin- Ikin, kun kirjailija on vain tyyliä et-" siessään päässyt sellaiseen tulokseen. Onko Vera Panoyalle «käynyt näin, sii- ' tä^ edustajakokouksessa eatettim eriäviä (käsityksiä; Esimerkiksi /Mariettä Shäginjan, täättäikin kierailiut vanha Ikifjailijaveteraani, oli sitä mieltä, että .Vera Panovä on maksanut objektivis-mille veroa kaikissa aikaisemmissa teoksissaajn '^utta ei "Vuodenajoissa". 'Arvostelu ei aikaisemmin huomannut itätä Panovan teoksen vikaa, vasta nyt- Ikun häii oh vapautumassa siitä, kaikki «noittivat hänen parasta teostaan viasta, jota siinä ei ole! EHRENBURGlN VASTAUS ARVOSTELIJOILLE Suomen porvarillisessa lehdistössä on 3 ulkaistu iLontoosta UP: n kautta saapuneita "uutisia", joiden mukaan Eh-reöburg "tunnusti virheensä" ja lupasi > kirjoittaa vastaisuudessa paremmin. Sävy näissä "uutisissa" oli valheelli-men. Töttä kyllä, että Ehrenburg lupasi »uudessa teoksessa, jos hän sen vielä ehtii kirjoittaa^ ottaa askeleen eteeh-päiö', mutta ei siinä mielessä kuin arvostelijat Simonov ja Sholhov olivat aja-itelleet. Ehrenburg päinvastoin puolusti ä Vera Pano- AINO RAAPPANA: umman (Jatkoa) PITÄ tuosta aikamiehestä aina huolehdit, eHei jo katso eteensä, hiin katsokoon sitten myöhemraih taakseen, jos aikoo elää toisin kuin minulle lupasi. Hän kyllä tietää minkä verran minä tulen antamaan rahoja hänen käytettäväkseen, ettäi elettävä on suu säkillä niyöten ja silloin ei sovi mennä jokaiseen viettelyspaikkaan, sanoi kamreeri Koski omaan varmaan tyyliinsä. 'Mutta äidin sydäntä painoi sittenkin huikentelevaisen poikansa kevyt elämä. Hän tiesi kyllä, ettei rahan vähyys voi- — Oikem sanottu tyttöseni, sinulla on enemmän järkeä' ja arvostelukykyä kiiin monella vanhemmaUa naisella, hyväksyi kamreeri Sadun puheen. ~ Niinpä tar'kortat minua, sanoi rouva nauraen. No, koitetaan nyt Olla huolehtimatta hähestä. Niinpä /:§iis olivat ;yapsetÄ tästä ^ j s t a kauäs:^^^ HeHlä oli n3rt paras elämän aika, ihana nuoruus ja vapaus. 'Kuinka pian nämä ihmiselämän vuodet vierivätkään, niistähän tuskin kiinni saa kun ne jo käsistä livahtavat pois . . . Kuinkahan si estää sellaista poikaa hummaamas-- kylmä yksinäinen vanhuus mahtaakaan **Suojasäätään" ja «vankin teosta. Hän torjui ajatuksen, että hän L ja Vera Panova edustaisivat ar- (vosteluh alaisiksi joutuneilla, teöksil- Baan objektivismia. IHSn sanoi: "Galina Nfkolajcfvaa ei miellyttänyt IVera Panovan jromaani. Siinä ei ole mitään ibmettelänistä, ja varmaankin voidaan 'löytää kirjailija, joka ei pidä N i - ta, jos seura siihen on viekottelemassa. Sen hän myös pani merkille, että Olli oli niin innostunut nykyisestä seurastaan, ettei edes m^uistanutkaah kysyä Sadun asioista mitään, ei ainakan kotoa. Siksi hän nyt kääntyikin Sadun puoleen kysyen: Milloin sinä viimeksi näit Ollia ja puhuiko hän silloin sinulle tuosta matkastaan? — Siitä on ainakin pari viikkoa, kun tapasin hänet sattumalta kadulla ja hä-nellälöli silloin niin kiire, ettei joutanut sanomaan montakaan sanaa, eikä hän oli aikaisemminkaan puhunut ul- -komaahmatkastaan, sen paremmin kuin minäkään hänelle. Minä kun en aikai-olla, JOS Sirkan mies aäoo pitää jatkuvasti tuon eristetyn asenteensa. Kulkee kuin ruokavieras, kortteerilainen kotonaan ja .niin piittaamattomalta kotiasioista kun hän näyttää. Tyttöjen" kotona ollessa hän sentään vielä näytti kiinnostusta kotoisiin asioihinkin ja Oli huolehtivainen isä kaikella tavalla. Mutta vuosi vuodelta hän nä3rttää yhä enemmän loittonevan kodin piiristä. Satukin häneen sai hieman eloa ja mielenkiintoa kotiasioihin, mutta nyt kait minä jään kolkkoon yksinäi^yteeni. Mie-hdleni tuli jälleen tHelsingih-matka — kuinkahan mones tänäkin talvena? Siis minulla ei ole muuta seuraa kuin nuoruusmuistot, jos niistä haluan kiinni sennmin pitänyt koko matkaa totena, pitää. Kirjansa Sirkka veti esiin ja sainiin'se" jäi käirtortiatta. Nuo Koiviston neidit kyllä ovat jutelleet haaveistaan päästä Italiaan, mutta eivät hekään ole sanoneet • juuri nyt. menevänsä, joten yllätys tämä miniille oli, ja mieluinen Ikolajevin novellista. Mutta Nikolajeva yllätys sittenkin. Toivottavasti tapaam-- ija^ Panova ovat synn3rinmaaUeen tiskol-llisia neuvostokirjailijoita. Silti muutamat kritiikot ovat viime aikoina käyttäneet Panovaan nähden, niinkuin muuten minuunkin, nimitystä 'objekti-vistineh'. Sellaisia syytöksiä tuskin voidaan sallia. On käynnissä suuri taistelu Q^ansanime ja koko ihmiskunnan tule- (v^isuudesta. Kirja on kirjailijan sydän. me matkallamme . Ollinkin, mehän käymme useammassa maassa. Berliinissä minä kyllä kaivan hänet esille, jos häh vain siellä on meidän sinne asti ehdittyämme. Sehän minua huolestuttaa, sanoi roiiva kireä piirre suupielissään ja kulmiaan rypistäen, kun se Olli on sellainen hetkenlapsi, johon seura voi niin eikä tekijää voida erottaa hänen tuot- helpoki «vaikuttaa, että mieluummin teesta^n. Voidaanko tunnustaa kirjaili- olisin suonut, että isä ei olisi häntä en-gan työ ja asettaa ^itä vastaan jokin hänen k.irjansa väittäen, että hän siinä lkieltää:^en, minkä puolesta on taistellut Iko-ko elämänsä ajan? Voidaanko ihmi- Biä, joöca ovat taisteluriveissa, taistele-ivat yhteisen asian puolesta, pitää elämän välinpitämättöminä tarkkailijoina?" ' sinkään suostunut päästämään ulkomaille, ei ainakan muuten kuin varmassa, vakaassa seurassa. Satu lohdutti tätiä. Ei tädin nyt pitäisi olla Ollista noin huolissaan. Kyllä Olli-poika oppii erottamaan valot varjoista, kunhan hän pääsee itsenäisesti vaeltamaan. Voi olla noi mielessään, että voinhan tuota selailla jälleen ja vajota meiineitten aikojen varjoon . . . "Heinäkuun surtnuntai-ilta 1908. — Pekka souti minut aamulla kirkkoon. Sanoin hänelle, että palaan yksin vuoripolkua, hän saa palata veneellä milloin tykkää. Niin minä kuljin omia teitäni, kiipesin kodinkukkulalle ja siellä istum 'iPelunäellä" kivelle. Tullessani olin laaksosta repinyt suuren kimpun arpaheiniä ja nyt siinä istuessani aloin niitä solmia arvaksi. Monta kertaa sidoin heinät keskeltä solmuun ja sitten molemmista päistä pari heinää aina yhteen ja kun kaikki oli näin solmittu, niin keskisolmu auki ja mikä tulos? Monesta niuusta asiasta sain täyden renkaan, mutta kun kysyin: Menenkö Jorman kanssa naimisiin, niin ei koskaan tullut yhtenäistä rengasta, ei-kymmenestä, eikä kahdesta parista. Suutuin lopulta koko hommalle ja vihoissani tallasin nuo pahan onnen ruohot . sammalikkoon ja ähkäilin oikein äkäisesti: — Olkoon ja menköön elämäni mille toMle tahansa, mutta 'häntä rakastamasta en lakkaa koskaan. Vielä kerran otin kuusi heinää ja nyt panin ehloksi: — Onko Jorma minulle uskoton ja vänä riimittelijänä. ottaa vaimokseen jonkuh toisen? Va- Niiri, ja miksi palaisimme kaukai- visten nyt avasin keskisölmun. 'Ihan pi-seen menneisj^yteen? Muistammehan dätellen oikoilin ruohoja, en halunnut Majakovskin kehitystien ja sen, miten äkkiä katsoa onneani — tai onnetto-hänet tuomitsivat monet niistä, jotka muuttani sifmiin, niin se lopullisen to-ovat sittemmin ylistäneet häntä." den sanoo tulevaisuudestani . . . Ehrenburg ja monet muut puheen- Vai niin!'Yksi ylväs rengas roikkui vuorojen käyttäjät puolustivat sellaista kädessäni. Olin siinä määrin järkytty-käsityskantaa, että kirjailijain ei pidä nyt, etten voinut muuta kuin heittäytyä pelästyä jokaisesta kriitillisestä lausun- suulleni kivisohvaJlleni, enkä tiennyt nosta, vaan on osattaYa erottaa, milloin kuinka kauan olin siinä nyyhkyttänyt, kritiikki On perusteltua, milloin ei. Kri- kun sitten tunsin käden laskeutuvan tiikolla täytyy olla arvostelun vapaus hartioilleni, mutta harhakuvitelmani sin g o n siitä onko teos, joka on neuvos- ja kirjailijalla saimoin. Tässä mielipitei- tä pidm, sillä kukapa siihen nyt niin toideologiamme läpitunkema, onnistu- den taistelussa muovautuu ajan mittaan hiljaa olisi tullut, kun Jormakin oli nut vai epäonnistunut. Tiedämme, mi- oikea käsitys kirjailijasta ja hänen kaukana tästä kaupungista. Vasta siten ten usein suuretkin kirjailijat erehtyivät. teoksistaan Tuntuukin luonnolliselta, kun käsi kävi tukkaani saittelemään, arviois$aan. Oontsharov nimitti Turge- että vain siten on mahdoUista päästä -ponnahdin istualleni jahuuhdahdin: nevia plagiaattoriksi ja Turgenev väitti sihen tyylien moninaisuuteen, jota neu- — Kuka kumma minut on täältä kek-että Nekrasovin nimi on tuomittu pikait vostokirjailijain toisessa edustajako- sin3rt? .Ehrenburg vastasi kysymykseensä hyvinkin hyväksi opiksi hänelle tämä (kieltävästi. Hänen mielestään enempää matka monessa suhteessa. Varmasti hän ku$n Panovakaan-ervät arvosteUuis- täytyy tarkemmin heristää näkö- ja sa .teq^issaan edusta objektivismia, kuuloaistejaan siUoin, kun ei rinnalla (Historiassa on kuitenkm kylliksi esi- .^ulje ainaista huoltajaa, merkkejä siitä, että kirjailija voi polii- - tikkona edustaa taantumusta, mutta siitä huolimatta luoda edistyksellisiä teoksia sekä päinvastoin. Miten on käynyt Ehrenburgin ja Panovan mainittujen teosten, ei ole vielä selvitetty — siitä väitellään vielä. Ja sekin on merk- Ikxnä siitä, että Ehrenburg oli oikeassa vaatiessaan kritiikiltä perusteellista har- Ountaa tässä suhteessa. Hän lausui: '*Terv^din ileppymätöntä taistelua viholHsmielistä ideologiaa vastaan. SVIutta mielestäni kritiikkojen tä3rtyy ol-äärimmäisen harkitsevia, kun kysy-seen unohdukseen. Hugo piti Stenlhalia • kouksessa jotenkin yksimielisesti puo-il^ vänä. ja lukutaidottomana käsialan- lusteltiin. tutkijana ja StendhaI Hugoa epäiljrttä- Sivu 4 TÄRKKlAliÄiÄ Lauanlainau helmikuun 5 päivänä* 1955 'Enempää en ehtinyt sanoa. Olin Jorman sylissä samassa tuokiossa, hänen rintaansa vasten painautuneena vielä nytkm nyyhkytiii. Mutta hän oli tofi. sesti hämnrästy^. " r — Mitäihniettä sinulle lapsi kuH^ on tapahtunut? CHetk» saanut ikäviä viestejä kotoli^iltasi? Häpesin aika lailla heikkouttani ja avuttomuuteni nolotti nuhua. Mitä tiyt keiksisin syyksi itkuuni? Jos kertoisit nuo arvat ja niitten tulokset, hän pi. täisi minua houkkana. Taikauskoisena ja lapsellisena. Ja voisipa tulla hyvin itseralckaaksikin ^un saisi tietää, unten tärkeä hän minulle on. — Sano kultaseni, oliko sinulla niin ikävä, että noin toivottomaksi veti, vai mikä oli itkusi sy^? •-r-jll^vä, kait^m^^ ne riensm mutta ei se ollut varsinainen suruii aihe, sanoin hänelle, mutta siihenkös häh olisi tyytynyt. Hän alkoi maanitella kuiii lasta, kertomaan suruni syytä; Knn tiusi itkun puuska valtasi minut, hän alkoi ibmettelemään: — Nythän sinussa paljastuu ahran eri Sirkka mitä olen tähän saakka tuntenut. Oleii odottanut ja kaivannutkin sinussa jotain tuollaista puolta luonteessasi, sillä sinä olet midestäni ollut aivan liian Jäykkä ja pidättyiväinen. Et edes suudelmaa ole vapaaehtoisesti suonut, vaikka sanot minua rakastavasi. , Mutta tulta ja hehkua sisimmässäsi piilee, sen näen nyt. Näkihän hän, kun olin tarrautunut kuin mieletön hänen kaulaansa ja upottanut pääni hänen päätään vasten — sanoisinko suuh suuta vasten. Hetken kuluttua häpeillen oikaisin vartaloni, potkasin arpaheiniä ja sanoin matalalla äänellä: Tuossa, tuossa ovat syylliset, jos tahdot tietää. Tuossa ovat suruni aiheuttajat, sanoin vieläkin; nauuta:man kerran nikotdtuani. Mutta hänen katseensa osoitti, ettei hän ymmärrä hölyn piHyä moisten itkun äiheuttajieh osuudesta. Minun täytjri selittää^paremmin. Kerroin sen verran kuin vöin. E n voinut tertoa tuosta viimeisestä täysren-kaasta, joka ehkä onkin kohtaloni rengas. Niin nyt täällä vinttikamarissa yk-sm istuessani jälleen ajattelen. En voinut sanoa hänelle, että tulet olemaan petturi ja hylkäät ja unohdat minut. Kuinka minä disin voinut, silloin kun toinen osaa niin kauöopuheisesti selittää arpaheinien mitättömyyden ja minussa piilevän taikauskon idun. Sehän olisi sula mahdottomuus, että noilla 'ruohonkorsilla voisi kiatsoa tulevaisuuteen. Jos sen taian taitaisin, kysyisin aina niiltä neuvoa. Tähän tapaan hän minua lohdutteli ja minäkin aloin jo olla samaa mieltä^ S^iaan aikaan kun mielenrauhani palasi, aloin tuntea hä-veliäisyyttä itsessäni. Että liänen pitikin tavata minut heikoimmalla hetkellä-ni. »Riistäydyin irti hänen sylistään. Nousin seisoaileni ja pudistelin nuo ko-vanonnen korret pois hameeni helmoista, niin rajusti kuin tahtoisin siten kar-koittaa ikiajoiksi luotani sen tunnelman minkä ne olivat aikaansaaneet. Sitten nauroin vapautuneesti. Sanoin r — Nyt ainakin näet, etten ole täysikasvuinen nainen, vaan seitsemäntoistavuotias tyttönen, joka joutaisi vielä äidin hebnoissa pyöriskellä ja hänelle pikku suru jaan valitella. Häpeän totisesti heikkouttani ja harmittelen, että juuri smä satuit sen näkemään. Hän veti minut viereHeen istumaan, silitti ja hyväili poskiani, hiuksiani ja painoi huulensa niskaani. Tunnen vieläkin ne lämpöiset huulet kuin juuri nyt ne imeytyisivät smne. Enkä minä ymmärrä mitä thosta saa, kun noin imeytyy toisen ihoon. Outoa, perin autoa on minulle nuo miehen otteet. Minulle riittää pehmeä hyväily poskille ja hiuksille. Kartan suudelmia — ne ovat mielestäni jotenkin himokkaita, tai mitä lie. Mutta ainakin minulle jää jonkinlainen vastenmielinen jälkimaku ja tunne luvattomasta ja jos annan hänen suudella, se johtuu vain siitä etten raaski kieltää. |
Tags
Comments
Post a Comment for 1955-02-05-04
