Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 22, 1945

              Vanha-Iisakki, postimies Talyi-iita
MILLOIN ensi kerran näin Van­han-
Iisakin, en ^ ä ä -varmasti
jjiusta. Ehkä se tapaäitui, alloin, kun
• Biinä kyynärän mittaisena naperona
^ kerran kuljin näillä mailla. Nii­aa
aikoina minä ensimmäisen kerran
totesin Vanhan-Iisakin ajaa körötel-,
]een datseni; Vaikea, pikkuinen he­vonen
ja vfhertäväpukuinen mies. Ja
jnieben leveässä;päässä ,etää^ tolr
• sistaan kaksi rsilmää niinkuin, tinar
napit ja suupielessä ietkuvarasipijp- -
pu. Valakka kulki hiljaa lönkytel-len,
tavalla, - josta .asiantuntijakaan ~
«^voinut sanoa, olSto.se juoksua vai
r kagoxtiä. :Sillä'tavalla jo niäiin a^^
ko2ftn Vanhan-Iisakin matka et^ii.
Ei iän tuntenut sillDinkaan sellaista
sanaa kuin kiire.
Vuodet ovat menneet, mutta lisak-ki
on ennallaan. Häik. ajelee kolim- .
..peninkulmaisita : postitaivaltaan kai-
<desti viikossa entiseen tahtiin. Keri-tks
pieni piirre liiljai^a- arvokkuut^
ta on lisakkihrtidhft lisää. ' :
Minullepa on kerrottu, mistä se
johtuu.
Se tapaitui muutamana sunnun­taina
heleimmässä heinäkuu^. Ii­sakki
oH myöhään e<feKisenä iltana
saapunut postimatkaJtaan,. • poiken­nut
niinkuinr^ainarennenkiiviukeniat-tomissa.
torpissa postin tuoden ja
kaataen i tseensä. summattomat mää­rät
kah\na ja.jossakussa mehevim^
mässä paikassa, tilkan, viinaakin.
Niin ,hän. oli. kärötellyt/ hiljaisen ja
hiukani usvaisen - onnen. . läikkyessä.
ruumiissa, halki tuoksuvan. ja^ moni­värisen
:kesäyött, päässyt .kotimökil­le,
riisunut hevosen, taluttanut sen
halki kasteisen niityn hakaan ja lo­puksi
^^e kellistynyt tih^eätä kesä-
-yön ihnaa täynnä olevaan tupaan,
: nukkuakseen parisen; tuntia ohi. päi-
: vännousim. , Kun hän sitten havahtui
ja loikoi velttona vuoteella, kajasti
• hänen edessään etäinen kuva päiväs­tä,
^oka on;juuri avautumassa ja on
satoisen toimeton. - .
Tätä linjaa iedeten hän öli päässyt
aaniiaisen^aikoihiit; . M ^ hääräili
lieden luona, - keittäen perunapadan
päällä silakorta,c joista levisi. tupaan
ärsjttävän makea tuoksu. Iisakki is­tui
avojaloin vuoteen reuialta nuok-
• kuen. ja • nyhjLäiU .pimunsa rkan.ssä.
Hän katseli Miinaa,: |oka .reh
• laritein.: touhusi takan Itiona jä josr
•kus äityi -kiukkmsesti manaamaan,
kun puut -eivältTottäneet kunnolla pa-äkkiä
maailman asioita rupatfenessa.
5rttenpä,ei ollutkaan enää paljon ai-
. ^ -jälellä junan .tuloon. Kuului ki-
. niakka. veturin vihellys, joka seuraa­vassa
tuokiossa kiiti asemalle, janka
ympäristö.oli arvan tungoksieeh asti
työmailleen palaavia miehiä ja .muu­ta.
sunnuntai-illan .uteliasta yleisöä;
Ei auttanut, muuta Imin. alkaa tun­keutua
lähemmäksi sattimeita vau^ ^
Dunportaita r kohden,^ rientäakseni
täyttämään arkisia velvolKsuuk-siani,
sen ihanan viikonpään jälkeen,
jonka olin viettänyt valtameren ran-
»aUa, Kahdet kädet kiertyivät kau­lalleni,
kahdet huulet yhtyivät huu-liliCni
ja silloin juna alkoi liikkua e-teenpäin.
Ann ja Mildred jäivät sinne ase-
^ l e muun yleisön «joukkoon. Jäivät
luistelemaa!!, suomalaisen kulkurin
^rpun säveleitä, jotka ensimmäisen
ja mahdollisesti viitaeisen kerran
raikurv-at Gambo-lah<ien rannoilla.
SPÖKANEN KALLE.
Kirj. ARVI KWIMA.\
laakseen. Se oli topakka ihminen,
tämä Miina; vai'kka hänen, Iisakin,
se nyt jo oli jättänyt rauhaan, pääs­tyään
monien vuosien aikana siflien
ärsyttä^^äh vakaumukseen, ettei tä­tä
jääräpäätä saa millään muuttu­maan.
Heh-heh ~ Iisakkia nau­ratti;
antaa'sen nj^t manailla, ma-,
halikoon puille, kun ei ole äsiatä e-hää
minulle manailla. Joskiis taka­vuosina
sieltä kyllä tulla tuoksahti
"lisakfllekin ldiväi''^naryöppy,~Tun--^"*^*«^^'^^»^^^^^ taljuavat aino-ukko
puolenyön aOcaan saapui kotiin astaan puolasi ja i k ä ä i ^
h3^vänlaisesti keika3idellen.^^^
kun öli siiloin karsrvällineu ja pitkä^
niielineh ja kantoi tämän ristin, saa
nyt"hymyillä huoletonna.y..;
"Pariskunta oli juuri ryhtymäs^
niurkinällej kun tupaan astui vieras.
Se oU tämän kyläkunnan kansakou­lunopettaja.
Siinä oli mies, jolle
ne nyt oikein rikneeraavat? Pilkka­naan
ne heitä kai pitävät, aikovat ve­tää
tilille jostakin pikkuasiasta koko.
kansan kuullen.
Mutta Visuri johtaa heidät samaa
menoa juhlasaliin, ja siellä' kohtaa
suurin hämmästys. Sali on koristet­tu
sen seitsemänlaisin hepenin, ja pe-ränuikassa
on torvisoittbkunta, joka.
heidän sisään - astuessaan alkaa pu­haltaa
minkä palkeista lähtee* TU-mä
käsittämätön ja kirjava kuva
turruttaa .ja^ pysähdyttää hetkesi
lävitse, mifcen^e puristavalt monien
lihavien emäntien ja rievien
tien kättä ja miten heidät sitten joh­detaan
j kuimiapaikdle istumaan
muiden eteen. Torvisoittokuntakin
lakkaa samassa ränq>yttämästä ja
opettafja k i ^ ä ä piAiijapaikalle.
^-xjHänen sanansa soluvat Iisakkiin
TalvNUan /tfimy
vtrAoo metsämaan,
punatulkkupaH
kdnuu oksallaan,
Kuuhut nmtsee ylle
salon sinisen.
Syvään taipuu koivttt,
kuusi luminen.
Kaukaa vaaran takaa
savu kohoaa.
Tähtösinä paistaa
kaksi ikkunaa.
Latu yksinäinen
erämaahan vie.
Varmaan kot un johtaa
kolkko korpitie.
VEGA.
Liiojä öli mittaa sim^nut. (Häiien ja Mimaan päin niinkum v ^ y v ät
päänsä koikkui pitkän kaulan pääs­sä
riiinkuin tuuliviiri.
' Monta kertaa ei Kankkunen yleen­sä
\käy Iisakin ja Miinan vieraana,
•> ja miksikä biisi käynytkään heitä,
lapsetonta ja köyhää pariskuntaa
. katsomassa; orihän sillä paremmat­kin
paikat käydä; herralla ja poika-midieliä.
Siksipä hänen tulonsa nyt
synnyttääkin hiljaisen, • kunnioitta­van
jännityksen, ja Iisakki odottaa
opettajaii asiaa, kun hän pyytää tätä
kä3rmään istumaan.
ja merkilliiset rihmat. Ne kietoutu­vat
heidän korniinsa, värähtävält soi­maan,
toisiaan koskettaessaan ja hi­velevät
lempeästi. Unta tämä on,
kummallista unta kaikki. Tällaisia
sanoja pudottelee Koljaatti tuolla e-dessä:^
"Hyvät ystävät ja pitäjäläiset.:
iMeillä on tänään vietettävänä merk­kipäivä,
joka tavallaan ja moniin
seikkoihin katsoen .on ainutlaatuinen
meidän hiljaisen " seutukuntamme
riennoissa ' ja pyrinnöissä. Harvoin
Enhän minä tässä nyt kerkiä saa hyyäätahtova ja. hehkuvahenki-istumaan,
on muita puuhia, selittää nenkin ihminen omistaa kolmea vuo-
Kankkunen. Sitähän minä vain, et- sikymmentä yhden jakaman seutu­j
a jos Iisakki siinä puolenpäivän jäi- kunnan yhteisen pai^haan alttarille,
keen tulisi sinne' koululle, olisi vä- Iisakki Virtaselle, tämän päivän, san-hän
asiaa . . . Niin, ja ottaisi Miinan karille, tämä on kuitenkin suotu,
mukaansa . . . saataisiin sitten näh- Kolmekymmentä vuotta hän on nyt
. . . toiminut kyläkuntamme nuhteetto-lisakki
lupaa, ihmetellen kutsun mana postinkantaljana, kolmenkym-syytä.
Miina niiaa hartaasti, ja siinä menen vuoden aijari hän on joka ai-samassä
opettaja on jo ulkoiia. Iisa-' : noa viikko tuonut meille sanomaleh-kin
ajatus haparoi kutsun edessä lie- det ja muut painetun ja kirjoitetun
västipeläten; hän mietiskelee jamie- sanan tuotteet, jotka yhdistävät
tiskeleesytfä, joiden vuoksi häntä meidät suurempaan maailmaan. Tä-sihne
koululle haluttaisiin. Ei pi- män u|Jt6llisesti suoritetun työn Joh-täisi
olla mftään rötöksiä, joista dosta ovat kyläläiset tunteneet tar-pääsisivät
morkkaamaan. Joka ai- vettä kouraantuntuA^lla tavalla o-noan
lehden hän on tarkkaan- tuo- soittaa Iisakki Virtaselle kiitollisuut-nut
perflle, joka ainoan - lääkepotun .taan.. Ja .samalla kun minäT pyydän
•kuljettanut pyytäjän kouraan j a ^ n - ; kiittää Iisakki Virtasta hänen pitkäs-
• nilleen tehnyt litviikm." ; ^ t ä kulttuurityöstään, jätän mmä ha-
_ Entä jos sittenkin olef-jotakin^^elle tämän kultakellon sddi väiäi- •
;hukaniiut, tu^ittelee Miina," jota ' sen rahalahjan, mmka seutukuntalai- •
set" kiitollisuutensa osoitteeksi hä­nelle
tahtovat, antaa." . . .
iisakin hämmästys oii vaihtumas- .
sa riemästukseksi.. Hän istuu pai­kallaan,
ja katselee eteensä odotta­mattoman
ilon'kyllyydestä haritta­vin,
silmin. ; Hän havahtuu vasta sii-
, myös peloittaa.
• — Älä ärise, enkä ole, murahtaa
Iisakki. vastaan, mutta aivoihin jää
yhtäkaikki. nakertamaan ajatus: pa-hulainen,
jos sittenkin, huomaamat­taan,
olisi syntynyt jokin pikkuruik-kunen
rötös . . .
Aurinko ylenee ylenemistään, ja . lien, että Miina, joka kaiken aikaa
kesäpäivä nauraa ja ilakoitsee. Ii- on katuniit,. ettei ottanut kellonperiä
sakki ja Miina»- jotka-astelevat:ka-- -lemnkinsä. kaunistukseksi, tönii hän-peata
po:kua läpi: :metsäh koulua^ i ä vimmatusti, kynteen Ja suhahtelee:
kohti, eivät näitä tuhansia Värejä ja^^ .''Lähekkös siitä . . . Rankkurien var­aania
kuitenkaan huomaa. Heidän
ruumissaan asuu liikkumaton jänni­tys,
ja kankeiden pyhäpukujen kahi­na'
vain kuuluu, kun he peräkkäin
hiljaisina astelevat.
too kellon, kanssa . . . " J a Iisakki
nousee paikaltaan, väännähtelee pu­hujakorokkeelle,
jossa opettaja tök­kää
kellon ja kirjekuoren hänen va­sempaan
käteensä ja puristaa oikeaa
Kun koulun piha mäen takaa avau- niin, että luut rutisevat. Pahulaisen
tuu heidän eteensä, näkevät he pi­halla
kokoontuneen paljon ihmisiä.
Visuritkin siellä ovat, isoiset, ja
Niittulan Pakmannrt. Ja Visuri rien­tää
heitä vastaan, oikein tärkkelys ja
simsetti Kaulassa, puristaa kättä ja
toivottaa tervetulleeksi. Ja opetta-pahjon
siinä voimaakin on, tuossa
Kankkusessa . . . IMitäpäs ei olisi,
miesten mies kaikin päin tänjä opet­taja
Kankkunen . ..
Ja sitten ^siirrytään opettajan puo­lelle
kahville. Siel.ä on pitkot, val-kealiinainen
pöytä täynnä herkkuja.
jan rouva juoksee halki pJhan musta toinen toistaan muhevampia, ja hui-silkkileninkf
yllä. Mitähän' hittoa kean iso ja kiiltävä kahvipannu. Ii­sakki
ki^oo kahvia niin paljon kuin
nahka kestää, höröttelee valtointa
naurua Qokatselle. pienellekin sana-su^
ukselle, jonka hänen kanssaan
vallan vertaisina seurustelevat isän­tämiehet
silk)in .tällöin ipäästävät.
Kaksi asiaa häntä kiusaa: paljonko
siinä kuvertissa mahtaa olla sete­leitä,
'joka hänen kouraansa pistet­tiin,
ja mistä riivatusta ne saivat
selville, että hän on kolmekymmen­tä
aljastaikaa virkaansa hoitanut.
Kirjekuorta hän ei kylläkään kehtaa
avata kaiken kanSannäihden,:avaapa
sitten kotona iltapuhteessa ja katse­lee
samalla . muhkeata kelloa, joka
nyt lämmittää sydäntä vasemman­puolisessa
liivin yläplakkarissa. Mut­ta
Niittulan Pakmannilta hän ky­syy,
miten.he olivat muistaneet t'
•män merkkipäivän — kysyy siin
äänensävyssä, niinkuin koko juhl
ei hänelle olisi ollut mikään erikoi­sempi
yllätys.
— Tuon se on Visurin vanhan
vaarin ansiota. Se kun on talletta­nut
kaikki lehdet siitä saakka kun
Iisakki rupesi tähän virkaansa. Ja
nyt se tässä muutama aika sitten
alkoi muistella, että eiköhän liene-kulunut
kolmekymmentä vuotta l i -
• sakin postin ajon alkamisestta. M y l ^
läsi arkusta esiin vanhimman Ithti-pakan
ja siitähän se selvisi, että oi­kein
muisti ukko asiat . . ..
—- Hehe, vai se Visurin vaari,
— vai se se, myhähtelee Iisakki ja
päätteli hiljaisessa mielessään, että
. ensi-kerralla kirkolla käydessään tuo
ukolle ison potun hengenahdistus-roppia
vallan ihnattteeksi. Kaimat-taahän
se; eipä olisi ilman tätä uk-
.koa kultakelloa eikä kuverttia.
Iita jo verestää, kun haöaarmii-taan..
Isännät'ja emännät tja opet-tajanrouva
ja öpettaJfa puristavat
Iisakin ^a Miinan kättä, ja Miina
kukertelee suloisimmalla Sanellaan
ja Iisakki ryiskelee. Kun Niittulan
emäntä kättä pistäessään kutsuu
käymään talossa, kukkuroituu Mii­nan
onni ja hän niiaa kohne kertaa
peräkkäin. Metsäpolku kuljetaan
tihentyvän illan keskellä vallan toi- .
sessa tahdissa ja uMelentilassa kuio.
päivällä, ja kun Iisakki sitten tu­vassa
avaa hiukan vapise\dn käsin
krrjekuoreni ja löytää sieltä 'kauniisti
viikatun viisisataisen, hyrähtää Mii­na
itkemään:^
— Voi hyvä Jumala, eipä olisi
uskonut tällaista oimea tuon Iisa­kin
kanssa tulevanT
— ^"0 mitähän siinä vetistelet,
sanoo Iisakki näennäisen tylysti^
mutta kuitenkin pohjimmiltaan ra­jatonta
onnea säiteillen, ja hypiste­lee
kelloa, joka on niin iso ja pai-ruva,
ettei sellaista varmaan ole