Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 22, 1945

              Qnsoitt€9a
Kirj. ANXIE RUISSALO
Salme tunsi,kivun: rimi^aan l i - että^lapsi;katseli pitkä^^^
sääntyyäp. Kuiva-yskä?xasitiivetenr metelien ja ajatteli:. Äiti mahtanee
kin yön aikana, joten ei voinyfc enää o«a5iy>dn: sairas. Mutta nä-salata,
että-olij sairas. MaJagias su­ri
ja kehoitti vaimonsa: menemään
lääkäriin, jonka Salme- tekikin^ Lää­kärin
lausunnon mukaan^ hänessä
oli k^ittynyt jo-pitfeälleykeifli^^
t i , <tkä voinut olla varma, että se pa­ranee,
mutta toivoi; ja antoif lääkkei­tä
. tautia vastaan. Suru -tui&eutui
ki lapsensau suruliisen miettivänä,
koetti hän 105^ vaifcfcartiesikin
sen/olevan. vain teeskentelyä. Hän,
äitiv ioMutti; lastaan: sillä,- että vielä
haui4)aranee; j a sitten heillä on jäl­leen
hauskaa- NHn puheli hän lapv
selle sormet vapisevina, hivellen lap-seinsa
tuminaa; tu^caa. Jo^us- hän
säälimättä koko^ peiheeseen> oUen
kuin paha paiääjäliääA.^^^ H^
?et, jotka häiritsivät yksitoikkoisuut­ta,
olivat melkein - ainoat äänet saa­ressa,
Minervakin, vaiKka. koe|ti
lohduttaa i t s e ä ä ^ r l e l ^^
j a k ^ u t lohäuttaai
vjsti «jotain hjn^in
jota ei: oikein käsittänyt, im^ oh,
mutta se vain raisittr. Äfti laihtui
aj^ttelif että^Mn täytyyrjä-ttää or-vol^
v rakas ^kullannälrunsa* Milhin
Joutuu lapseni?. Kuka kohtelee huöf-nosti;
si}lQin:'kun: äiti -muuttaa nianan
matUei Isä-<)n sok^^^:^'a:önnet(]||^ et^
teiivoirlastaan-^apttaa*. "Voi oirne-tontal"
tuli^äidin kalpeiden huulien
välistä,^ Hän^itki. Silloin tuli aina
j^^nkunlainen:- kuume, häneen:-. Sil-iM!
nr«ttä;häa_näytä
ta. Sormet näyttivät hiin.p^^ Syidän löi
lömltavilta' isoina nivekoirouiiieen,'
• ! « w p p M«MMp» « ' i » ^ ^ . vuoteelle.^ Malagms oli- 'hermpstu-tässä
pitäjässä; muilla: kuin iirkher- «^t. Kun, häp istui vaimonsa vuo-ralla/
ja^lensmanmlla, tee^r vieressä^ otti h ä r u h ä^
J«S Miina Ikiehauttaailtapäiväkah- «"^^^nsa^ja. simteli;; sitä. Käsi oU
vitj jotka;sjuo(?aan . äänetiörayyden M»nä ja hikinen ja niin laiha, se tun­tui
niusertavan miehen sisäisen ole-muks
«tt kokonaan. — Eikä voi aut­taa,
jMutta odottaa? — Sitä.voi. —
vallitessa;. Onni on niin; suuri, ettei
siitä; siedä i puhua. Joku- russakka
juokseevsiUoin: tällöin pöydän, ylitse,
jonka räär£ssä 'Iisakkina i^Ilina hörp­pivät
i valtalaina kahviaan, mutta
kutnpameokiEian el henno^ pyyjikäi&tä
tungetteliJQita pois^ Miksipä, tässä
InJlttään. ihäiritsisi;
Odottaa, imlloin henki.*jättää kuih­tuneen
ruumiin.
Regina sUEJ.ja.itki itsekseen. Mut-ta.
lohduttir itseään sillä, että hän jää
samöjäu Jum^öan .kuitenkin ör^pn ja lesken-turvaksi.
luomia ollaan niin. yksi kuin toi-
* * *
Mutta* kun;- Iisakki sitteai parin
päivän kuluttua^ ajaa kirkolle^ on
y^äinen ylpeys niOussut häiielle pää­hän..
Ja kun. postineiti ikysäisee :
'fT^idet^im to Iisakkia > juhli
-kettänt?'*, vastaa Iisakki vannoin
äänenp^om^ *Wiin juhlittiin,^-
* Apiteekissakin:- tiedetä^^ mikä- 'kun-
" nia.^ häntä. on. kohdannut; neidit,-
Onhan; hän. terve ja työliön kyke­nevä
ja. koettaa parhaansa heidän hy-väkseeni-
N ^ n ajatteli tunama. tyttö.
Hän. rakasti veljensä vaimoa hellästi
ja^ teki Jnitä ikinä sairas, vain halusi.
Yösydännäto oli hän aina valmis
antamaan. apuaan.
Koko talven-makasi Salme, sairas­taen,
vuoteellaan. Ei voinut omin
apuinsa'kävelläkään. Jos hän istui
täytju hänen>nojata tyynyihin, voi­dakseen
-pysyä istuma-asennossa.
jotka^ikylläi ainakin.ov^ olleet hä- VäliinJccÄtasi-häntä-ankara yskän-nelle
;ystävällisiäivk6htete»at: h ä ^ puuska.. Silloin tuli ama.vella suus-yallan
toisella tavalla, lisakki.puo-kstaan
tapailee' otsa^ kurtussa; arvo­kasta
vajavuutta, joka^ kruunadsi
hänen menestyksensä.'
Tuo juhla« oli hänen elämänsä
huippukohta*. Iisakki tietää sen val-lan^
hyyin, eikä hän.^ enää tavoittele-kaan
uutta nousua. Hän. on nyt
loppuikäni ajdeva tätä samaa tafc:
valta postinkantajana, »ja lähimmäis- nettomon täytyy jäädä. —
tensä- Jcumiioitus . on IhändE: aina run ja murheen laaksoon
ta. Hän vaipui. jälleen vuoteeseen,.
oUeiL^kuin varjo äimisestär>- Malägi-as
ajatteli; tuskan, repiessä rintaa:
Voi: jos. minä olisin kuolemaisillani,
ja vaimoni terve^ jotta ei lapsemme
joutuisi, hunningolle. Joutaisin., pa­remminkin
-kuolemaan, sillä minä,o-len
sokea ja,avuton.. Mutta, kohta­lo
on määrännyt toisia:— 'minun on-tämiesu-
, . -Entä
oleya. Hänpoi^eileetöHistätömin lapsi? Hän jää orvoksi. Isästä ei
niii&uin ennenkin, tuo lehdet ja vä- ole turvaa lapsdle . . .
haiset kirjeet, 5ciaivaa po\4taskusta. Hän kätki katkeran surunsa po-lääki^
ullot, jos niitä on tuomaan veensa^ ettei vaimo sitä,huomaisi, sil-.
pyydetty, ja peltisestä raharasiäs- l i se saattaisi vain lisätä hänen kär-tasm
Siän.-tiHttäcL yUjäänm simyksiään. .
pennin päälle. Kahvi kdpaa niin-^ Xoukokuun .aamu: valkeni kirk-kuin*
ennenkin,'mutta se ero on Olcr kaana ja-kauniina^ Kevät oSdn äi-.
massa, että Iisakki nyt tavantakaa, kaioen ja lämmin. "Tänään, on M i -
heilauttaa ^tttmeella eleellä välkäfc- nervan syntyma^iäivä.: Hän täyttää.
tavan kenbn liivintaskustaan.ja s a - . k y m i ^
noo: "Kovasti näkvy tuo aikai rien- ti.-Iiän: tunsi-i
täväh . . .. pitäneepa tässä ryhtyä veeäsi ja, huolettomaksi. Hän pyysi
vähän jouduttamaan . . ruokaa j a juomaa, .joita..heti tuotiin-
Ja kun hän sitten matkan hyvin kinr ~ Sanoihänelläölevannyt kovin
tehtyään ajelee x^imetsiä, asumatto- nälän. Minerva iloitsi siitä ja. u^oi
mia kilometrejä, palautuu hänen., että ralcasfäiti nyt paranee, kun ker-mieleensä
taaskin kuva tuosta heinä- ran mieli .tekee ruokaa. R^ina. än-kuun
sunnuntaista, jiykaoU merkiUi- ioi sairaal!© kdtettyä.-korfqaumaito^,
nen ja käsittämätön. Tuo kuva mutta hän ei sitäkään voinut, syödä,
synnyttää lämittäyän> hjrv-änokin- Silmät d m t kilkkaat kuin.tähdet
tunnoQ, joka panee itsekseen hjrpelD-syysyöäSa^^: Laihat, jä'kuultavat sor­simaan.
Että - pitikin : tässä joutua met nyplasivät peitteen reunaa. Hän
tekemään ku^tuurityöta . . . tahtoi että ka&\'0t ja kädet pestäisiin
Ty#mies
otsallansa hikikarpaloita
ja vilu kiertmn selkää kumaraa
hän kannon i^&ässäsmmärrsila^^
iä.väliinpUJ^eemustaa kämikkjaa::
EiinitääuntieH hän, eraatos vaivaa-hahmoansa^
läpiJimUavaa, >
hämsanatonna,repustaan vain kaipjäa
lisää silakkaa ja palan kannikkaa:
Ei mieleen ole raskas osa tiiUut;
ei kihonnut ooykskäähäii^äpä
Hän tietää sen^ vain laiskat sekähtähtt
ne vaivoistansa virrett virittää:
FA-mttius dkä-ai^vo musc^siM;..
ei nyhjää suolta mi se tyydyttää,-
Kun^ vielä asui häpiy pi^amaiUä
hän: korpeen: talsi sätkä hituliilm^
Jä siitä jsaakka niinkuin mieltä vailla
omheUunuthämropsipalstdUuin
kalvakkaana,.silmiUänsä'>tukkä
ja-lasimamenrkjiUe katseessaan;
vain josJInts murahtain^ kuin kör^em hukkiin
yhteen purren kahta kammastaan:
Tee-työtäy työpä, huo^^^
kun sillä,voit sä Imias lämmittää^
Riippuin. jäässä tukka kultitillansa
ja vilu kiertäin selkää kumaraa^
hän verkkaisesti - nousee kannoltansa^
ja huulillensa, sätkän ripitä
Ön taas kuin uusi,, vaikk^^-silmät loista
eikä suu soi.riem^nsävelmääi'
muU' iiuttaropimäa kertyi silakoista:
ja kannikasta. Voi taas rynmstää:
JAAKKO MÄNTYLÄ:
viileällä vedellä se virkistää.
"Muuten en olekaan enää- sairas",
arvelihän. •
Kun kasvot oli pesty ja pyyhitty,
halusi.sairas nousta istumaan tyyny­jen
varaan. ^
Kevätaurinko valaisi huoneen ja
kirkkaat säteet osuivat sairaan kas­voihin.
Hän pjrysi, että yksi kukki­vista
ruusuista tuotaisiin hänen vie­relleen
pöydälle. — "Se on Miner-valapseni
syntymäpäivän aamu nyt,
ja aurinko paistaa nyt yhtä kirkr
kaasti. kuin. silloinkin. Tuo ihana
kukka-tuoksuu tuossa niinkuin . s i l ­loin,
niin että se on kaikki aivan sa­malla
tavalla. Mutta me, ihmiset,
olenmie suuresti-muuttuneet senjäl^
keen", sanoi sairas.
S i t t^ hän tahtoi kuulla.lintujen
laulua, joten ikkunat avattiin ja rai­tis
ilma tulvahti huoneeseen.^liner-van
tuli soittaa harppua, sillä, olihan.
kidunut niin pitkä aika, kun harpun­soittoa
oli kuultu tämän kalvavan
surun kesäkeliä. Oltiin kuin elävä­nä
haudassa pitkä aika.
Minerva soitti niin vienosti ja
kauniisti. Äidin kyinaenevät huulet,
liikkuivat kuin jotakin sanoakseen.
— Kun soitto taukosi, sanoi ' ^ t i:
"Nyt, lapseni,, sinä softit äidille
ihania säveldti — - mimin': lähtöiii
kunniaksi. Minua alkaa niin yäsyt-"*
tääjtahdön nukkua Vaan nyt, omai­seni
rakkaat, tuJvaa tänne lu<Aseni,
ja antakaa kätenne, että saan jättää
teidät hyvästi. Jos sattuu etten he-räisikään.
— Minua niin väsyttää",
-sanoi äiti oudolla äänellä. Hän hy­västeli
ja syleili miestään .(ja lastaan.
Sitten hän sanoi-Reunalle: —-
'•Rakas käl>Tji, pidä. sinä ^uoli
lapsestamme, ja veljestäsi, minun
rakkaasta mi^estäni, sDlä minun
täytyy nyt jättää teidät. Olisin ha­lunnut
elää vielä, mutta, minut on
luonto tuominnut kuolemaan."
Ky>-neleet tulvivat virtoinaan.
kaikkien^iHi^da a^^^
Surun'murtama. mi<K sanoi
"Olit uskbilinenv ja rakas vaimo.
Kiitos sinulle siitä. Sinä olit r^fckau-den,
puhtauden jä: hyveiden esikuva.
Sinäiolet antanut liian: suuren uhrin
edestäni,;-sillä: kärsitthiljaisuudessa. ja
lahdutit minua onnetonta, .sinä; jalo
sielii. Uskonvarmasti, €^tä tuor tau­tisia
johtui surusta,! vaikket sitä mi­nulle
koskaan ilmoittanut, vaan-ar­vaan
että niin se^ on."
Kuolevauivsilmät tahtoivat painua
kiinni, ällä niin kovin nukutti. Mut­ta
hän; tahtoi' sanoa. <vielä ijotain lap­selleen.
Pil&iilintu lensi aivan- ikkunan
laudallei: ja viritti rniin. surullisen: ja
kaihoisan isävelen.
"Räfcas-läpseni*-.Kuule-äitisi vii­meiset
sanat", sanoi^kuoleva kiKskaa-raallär;
"Sinä. olet-niinsukjuien- ja
kaunis ja; kun vartut iässä, lähestyy
sinua-kittsaaga kuin peto;, julmine
kynsineen ja . raatehihampaineen.
Taistele: sitä vastaan. Kaikki nuo­ret,
ja kauniit tytöt ovat vaaralla alt­tiina.
Sinä,; rakas,, et vielä>sitä käsi­tä,'
mutta^ muista rakkaan äitisi .ma­noja
silloin, k u n kmsaajä.läheshy.
Eri jaksa enää
Hän aikoi jotakin .vielä puhua,
mutta kuolema katkabi, viime sanat
-Silmät painuivat kimnir. raulalKsesti.'
Hymy, joiAa; knolöSÄ: oH hj^Etän^
huulille, teki äidin i m n kauniiksi;^
Verta valiii suupidistä-selle.
•
Itku ja ahdistava/tuska-valtasi-Ja­kelle
jääneet. -
* - *
Regina ha&i kylänväkeä; jflltka: tu­livat
laittamaaitkuolteen. .Ruumis
asetettiin: vierashuoneeseen^i. kunnes
saatiin arkku..
Kylänväki surr ylevää jajaloaMh-mistä,
sillä hän oli>kum:heidänäiUn-sä-
He auttoivat jä koettivat lahdiLt-taa
vainajan omaisia, vaan kalvava