Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 5, 1949

              t»uoli tuntia kului. Sitten hän nousi
ja alkoi kävellä edestakaisin pehmeällä
matolla. Jonkun ajan kuluttua hän
kuuli liikettä alakerrasta. Mutta se oli
Laura.
"Onko talossa ketään?" huusi Laura
•kirkkaasti.
'•Olen minä", vastasi ^lelva. "Leslie
kihti käymään jo.ssain Marionin kanssa.**
'Eihän Marionilla tänään minnekään
' nnenoa pitänyt olla!" ihmetteli Laura,
tullen rappusia ylös. Hänen huoneisto
oli vastapäätä Melvan ja Leslien huo-aVeita,
Laura oli pitkä, vaalea tyttö.
Paljon äitinsä näköinen, muita pitempi
ja vahvempi kuin ;^L•lripn oli koskaan
ollut.
•'Oli ihanaa ratsastaa tänään", sanoi
Laura, "niin ihanaa! Luulen että he-vospoloiseni
väsyi. Aion ottaa pienet
unet nyt. Melva. Illalla menen ulos^
Jos joku soittaa, niin sanotko että le­pään?"
Ovellaan Laur«a p\'sähtyi ja
olkansa yli hyriiähti Melvalle. "Ei ku­kaan
muu soita kuitenkaan kuin tuleva
mieheni. Sanotko hänelle?'
"Sanon kylläkin, Laura", naurahti
^lelva.
^lelva ja Laura eivät olleet vielji pal­jon
toisiinsa tutustuneet. L^iuralla oli
paljon menoa. Ja Melva oli kulkenut
Leslien kanssa pitkillä autoajeluilla lä­hes
joka iltapäivä. Joten ei heillä ollut
tilaisuutta toistensa seuraan. Mutta
'Melva tunsi voivansa mielT\ä Lauraan.
''Hiin oli ystävälliöen.
joku päivä sitten oli Laura tuonut
Kthel Daltonin iltapäiväteelle. Clarion
oli pyytänyt hänet sen tekemään. MeK
\a oli tuntenut jännitystä, ja pelkoa­kin.
Hän ei taitanut kovin täydellisesti
aulisten hienoja teepö>i;ätapoja,- eikä
hän o.sannut keskustella kuten Marion
tuntui odottavan hänen osaavan. Ethel
Dalton! Yksin tuo nimi sai IMelvMn
mielikuvituksen laukkaamaan.
Uhitta kun Ethel ja Laura tulivat.
luin on nähnyt yhdistj^ksensä kasvavan
suurjäi-jestöksi, jossa on 600,000 jäsen­tä,
niin valkoista kuin mustaakin. Moni
jravoite on tosin vielä saavuttamatta;
niinpä esim. vielä ei ole saatu aikaan
liittohaliituksen lakia lynkkausten tuo­mitsemiseksi.
Joka tapauksessa ne ovat
kuitenkin vähentyneet }'hteen ptosejit-t
iin niiden luvusta tiiman Aniosisadan
alussa. Kamppailua neekerien äänioi­keuden
puolesta on käyty tarmokkaas­ti,
mutta se on kohdannut ankaraa vas­tatuulta
etelässä. Toiminnassa neeke­rien
eristämistä vastaan puolustusvoi-hiissä
Mr, White on saanut lukuisia
kannattajia, mm. amiraali Nimitzin Te-
.\asista ja kenraali John Leen Virgini-a.
sta. Mt\ttakin rohkaisevaa ilmiöitä on
esiintynyt. Niinpä Normanissa, Okia.,
jonne aikaisemmin oli neekereiltä pääsy
pimeän tullen kielletty, hyv^äksyttiin si­käläiseen
lakikouluun muuan neekeri-tyttö
— ja tämä tapahtui oppilaskunnan
kannatuksella. Samanlainen tapaus sat­tui
eräässä Texasin lakikoulussa, johon
oiästä neekeriä ei ensin h.v\"äksytty. Op- .
]Mlaat rtnuodostivat silloin yhdistj-ksen
neekerien kansalaisvapauksien puolus-i;
mu'seksi ja heidän painostuksestaan
vsusi oppilas vihdoin otettiin kirjoihin.
.Mr. \Vhiten kirja on tarina sekä ha-nostä
itsestään että National Associa-ron
for the Advancement of Colored
Poople-yhdistyksestä. Molempien vai-
'neei käyvätkin käsikädessä aina ensim-niäisestä
maailmansodasta lätien. Mr.
VVhiie uskoo valkoisten ja neekerien vä­lisen
raja-aidan olevan aiheettoman ja
>anoo: '•\'aiu viha ja kielteiset voimat
\Hiivat liittää ne yhteen kulttuurin kor­keimpien
tavoitteiden saavuttamiseksi."
- - Common Council.
rauhoittui hän, Ethel oli samanlainen
kuin Laura, naurava ja ystäv-ällinen.
Keskustelua löytyi aivan riittävästi il­man
mitään vaivaa.^ He olisivat viility-neet
kolmisin pöj'dässä pitemmänkin
aikaa, anutta •Marion^arka sai äkkiä
pahan päänkivistyksen. Ethel Fähti, ja
Laura hoivasi äitinsä levolle rauhoitta­vien
lääkkeiden kanssa. •:Melva meni
omaan, huoneistoonsa, tuntien ääretön­tä
helpoitusta ja syvää iloa että Ethel
Dalton oli — Ethel Dalton.
Tänään heidän Leslien kanssa piti
tavata Ethel ja hänen veljensä, Jack.
:M«tään tarkemmin ei oltu suunniteltu
illan kuluksi, mutta yhteinen ymmärr\'S
oli että pidetään hauskaa! Puhelimen
kautta oiivat Jack ja Melva tervehti­neet
toisiaan. Ja Jack oli kuiskannut:
•Äänesi hurmaa minut. Miten käykään
nieidän kun tapaamme!''
"Jack on aikamoinen leikinlaskija",
oli Leslie nauranut. "Mutta aion pitää
häntä silmällä, siitä huolimatta!'?
Melya jatkoi kävelemistään "^huonees­saan.
Kolme neljännes tuntia oli Leslie
jo viipynyt. Mitähän Marionilla on sel­laista,
että noin kauan —^? Heidän piti
tavata sisarukset kaupungilla. Jos Les­lie
yhä viipyy, ei hän saa heille ilmoi­tetuksi.
Ikävää jos ei illasta tulekaan
duitään. Hän oli ödöttamit sitä- ilolla,
kuten Leslikin.
Puhelin soi. Melva kiiruhti vastaa­maan.
Ehkä se oli Lauralle, mutta se
voi ollaJLesliekin.
''Saisinko puhua Melvalle, olkaa h}-
vä", kuuli hän miehen äänen pj-ytävän.
Tuttu ääni — hyvin tuttu.
"Tämä on Melva", vastasi hän hei­kolla,
ihmettele\^llä äänellä.
"Melva tyttöni!"
"Isä! Isä — Voi isä!" ja lankoja nwö-ten
Dawsonin korviin kantautui hänen
äkkinäinen, lapsekas itkun i^yyhkytyk-sensä.
"Hyvänen aika.Melva — mitä tämä
merkitsee?"
"Anteeksi -— en minä mitään tarkoita
— minä en vaan osannut odottaa. ^Mis-sä
sinä olet, Isä? Mitä varten olet sinä
tullut? Oletko sinä sairas?"
"No — ei niin nopeasti, Melva. Tä­nään
tulimme Nickin kanssa. Viivyim­me
matkalla kauemmin kuin aioimme.
Olemme myyneet nahkamme tänään —
tuota — ne eläinten nahat, tarkoitan."
Melva itki ja nauroi. "Isä, voi si-'
nua . . . "
"Ajamme Nickin paatin joelle, hänen
kotirantaan. Emme ehdi sinua tällä
kertaa tapaamaan. Mutta — myöhem­min
kyllä tulemme."
"Mutta isä! . .
"Niin, miksikö tulin? Tiesin sen jo
silloin kun sinä lähdit, ei vaan tullut
tilaisuutta kertoa sinulle. Aion viipyä
Nickin kotona jonkun aikaa. Alelva."
"Sehän on hauskaa, isä.-' Melva nie­li
palaa kurkustaan.: "Nick — hän on
aivan kuin sinun oma poikasi, eikö ole.
Da\A^on odotti
isa? '
"•^0. ei nyt aivan."
hetken, sitten kvsvi: .
"Oletkö onnellinen. Melva? Onko
sinun hyvä, kaikin puolin? Onko?"
"Kyllä. isä. Kovin rikkaalle täällä
tuntuu kaikki. En tiennyt että näin
olisi, IMutta k^llä kaikki on hwin, isä."
"No sitten kaikki on kuten pitääkin
olla. Näkemiin nyt. Melva. Tapaam­me
pian." . _
"Näkemiin, isä!" kuiskasi ^Melva.
Hän pisti kuulotorven pois. Seisoi sii­nä,
sitä katsellen, pitkän aikaa. Sitten
hitaasti kulki takaisin huoneeseensa^
Päästyään yläkertaan hän kuuli Les­lien
ja Marionin tulevan. H"^n istuutui
ikkunan eteen. Tällä hetkellä heidän
pitäisi tavata Ethel ja Jack. Kuinka
kauan vi^lä mahtaa Marion tarvita Les­lien
apua alakerrassa?
Hän tunsJ* sillä hetkellä vaint välinpi­tämättömyyttä
iHan huvia^kohtaan. Sa­ma
mennään tai ei. Outo, painostava
väsymyksen tunne valtasi hänet ja hän
sulki silmänsä.
Leslie tuli ylös hiljaisin askelin. Mel­va
ei kuullut häntä. Leslie seisahtui
hänen taakseen ja katsoi kahta suurta
kyyneltä, jotka vierivät hänen poskilla.
Kädet taskuissa hän seisoi ja katsoi.^ Ja
hänen otsansa oli syvillä laskoksilla.
Hän oli käynyt kärsimättömäksi^ odo­tellen
3Harionia. Kolmessa paikassa oli­v
a t ^ käj-neet eikä hän ymmärtänyt
mitä asioita ne olivat jotka vaativat Ma­rionin
läsnäolon juuri nyt. Hän oli
\koe^änut sanoa niin äidilleen, ja pyytää
häntä jättämään toistaiseksi. Marion
oli suutahtanut kuin lapsi, ja sitten it­kenyt.
"Näin pianko hän saa sinuun vaiku­tettua!
"v^oli hän sanonut. -"Tavallista­han
on että nuori vaimo on mustasukkai­nen
miehensä äidistä, imutta en ole kos­kaan
edes kuullut tuollaisesta." Hän
pyyhki silmiään eikä lopettanut lauset­taan.
Hän vaihtoi sen toiseen. "Kuu­lehan
Leslie, niitä kutsuja tulee yhä siir­tää
tuonnemmaksi. Me isän kanssa
olemme asiasta keskiistellefrt."
"Ei sen väliä ole. Enime Melvan
kanssa kaipaa koko kutsujc^!"
"Oh Leslie, älä noin. Tietysti meidän
tulee kestitä ystäviämme, esitellä heille
poikamme vaimo. Mutta siinä se on­kin
pulma, Leslie. Melvan tavat "ja käy­tös,
ne ovat niin kovin hiomattomat. Jos
annettaisiin aikaa kulua, että ehtisi op­pia
— edes sen^verran että^i kovin olisi
silmäänpistävä." ' Marion lopetti lau­seensa
kasvojen ilmeillä ja käsiensä
avuttomilla liikkeillä. Ne täydensivät
hänen ajatuksensa paremmin kuin sa­nat.
Lesliellä oU.hellä tunne äitiään koh­taan,
oli aina ollut. H.n ei sanonut mi­tään,
mutta hänen ärtyisyytensä hävisi.
Hän muuttui ajattelevaiseksi, ja vaikka
hän näki kellostaan että he Melvan
kanssa myöfhästyisivät, odotti hän rau­hallisena
Maripnin viimeistä pientä pal­veluksen
pyyntöä kotipihassa.
Hän seurasi kyynelten kulkua kunnes
ne putosivat ja toiset kaksi kirkasta hel­meä
otti niiden paikan.
"Lähdemmekö, Melva?'' hän kysyi
hiljaa, liikahtamatta. ^
Melva aukaisi silmänsä, pyyhkäisi kä-'
delläan he kuiviksi ja kääntyi. *'En
kuullut sinun tulevan ylös, Leslie", hän
sanoi. He katsoivat toisiinsa hymyile­mättä.
"Lähdemmekö?" toisti Leslie.
"Luuletko että he vielä odottavat?"
"Voimme käydä katsoanassa."
'kuinka vaan."'
Melva nousi ja haki päällysvaatteen-sa.
Vaiteliaana Leslie auttoi häntä pu­keutumaan,
eikä Melvakaan löytänyt
mitään sanomista. He välttivät koh­taamasta
toistensa katseita. Jotain ai­van
vierasta oli heidän välillään.
Vasta kun hän oli ohjannut auton val­takadulla,
saAoi Leslie jäykästi:
"Miksi, niin kyynelissä olit, Melva?
Tahtoisitko sina että iminä en Mario­nin
pyyntöjä noudattaisi lainkaan?"
:Melva antoi hänelle säikähtäneen kat­seen.
•
"Ei! En minä sellaista tahdo", hän
huudahti,
Leslie ei vastannut heti. Vasta pi-
-temman ajan kuluttua hän sanoi7 vielä
jäykästi: "Se on sitten hy\'ä, oikein
.hyvä. sillä minä tulen löytämään aikaa
äidilleni kuten olen tähänkin asti löytä­nyt."
' ' •
Hänen-äänen sävynsä puhui paljon.
Se puhui s>yttävästi ja paheksuvasti.
Ja vaikka :Melva ymmärsi, ei hän vas­tannut.
\
Jack ja Ethel odottivat määrätyllä
paikalla, tosin ei kehuttavan iloisen nä­köisinä.
Ethel peitti käisingtp
tensä tj^^yden vaipan allej
Jackin otsa oli kuin ukkospilvi jj
asteli edestakaisin nurkkauksella,
tiat kumarassa ja kädet syvällä
jen taskuissa.
"Kyllä ane tulimme!*' ja Leslie
kaisi oven ja astiä ulos.
V Ethelhymahtijaoli valmis
auton lämpöön. ''Tuli kylmä!''
hä;n Melvalle istuutuen hänen
*Emme enempää olSi odottaneet
juuri -mennä soittamaan kotia, jos
olisi sanaa "tullut sinne."
"Olen niin pahoillani ilta
me'', sanoi Melva ja aikoi jatkaa,
samalla pisti Jack yläosansa ovesta
sään.
"Hei!" sanoi hän, silmät pyo
kasvonsa vain jokunan' tuuma M
kasvoista. "Hei! "Ja hän supisti
poikamaisesti pehmeät huulensa ja
heisi hiljaa Ja pitkään.
"Taivaan nimessä, Jack!" huu
Ethel. "Käyttäänny toki siivosti-nä
. . ." Mutta hänen silmänsä tä
vät naurffllä Ja hellällä siskon
della eikä hän sanonut sen enempää
Jack pii kähdenkyhimenen vhden
ten Lesliekin. Mutta hän vaikutti
sia nuoremimalta. Hän oli vaalea
nen, vahva Ja voim"akas urheilun
taja. Ulkoilmasta hän ilonsa löysi"
kuvastui hänen kasvoistaan ja koko
muksestaan.
"Xeslie tuuppasi häntä takaa päin.
"Menehän tuonne paikallesi, J
Melva ojensi kätensä. "Hauskaa
vata sintit, Jack", hän sanoi, nauraea
''Miksi et sinä sanonut minulle?'';
heksuvalla äänellä kysyi Jack s'
taan. "Et viitannutkaan sinne päin'
• "Minne* päin?" kysyi Ethel.
Jack laski kätensä sydämelleea'
katsoi siehi silmissä Melvaan. - Si
hän vetäytyi nopeasti pois ja astui
sesta ovesta sisään, siskonsa viereen,
"Minnekä ensin?" kysyi Leslie a
lähtiessä liikkeelle.
"Syömään!" huudahti Jack.
naisetkin siitä ilostuisi?" lisäsi hän'
jUlkiajätuksena.
-"Sinulla on aina nälkä!" torui E
"Niin mutta — kuulehan Leslie,
mekö mene jonnekin jhiljäiseen pai
jossa saa tanssiakin hm?
minä siten päästäisin tutustumaan
dessäni ja tanssiessani minä
parhaiten. Tarkoitan että silloin
Järkeni juoksee kirkkaana . . ."
"Voi Jack!" Melva katsoi h^äneen
kansa yli. "Minä en osaa tanssia!"
"Et. osaa!" Suurella kauhulla
jotti Jack häneen. Miitta hetki
hänen katseensa kirkastui. Taas
käsi sydämelle. "L£dy; se tuottaiji
nulle syvää iloa, saada opettaa teitäi
"Ole nyt hetkinen vakavissasi, J
pyysi Ethel. "Ole niin vakava kirin
ken tuolla kadunkulmassa, odote]
'si."' • •"
"Jackin ajatus pn hyvä, eikö?"
Leslie, ja hän katsahti Melvaan. "3
hemmin sitten yoimme mennä jor
muualle."
Niin he sopivat. Ja mielet kä
.hilpeiksi. Melva ja Leslie %^iht
vihdoin katseen, paljon puhuvan
seen, joka poisti äskeisen jäykk}T
Ja Leslie sai tilaisuuden kuiskata
korvaansa: ''Suo anteeksi kun olin
ly. Miten voinkaan!"
Ethel katseli heitä hyniyiHeii:
oli yli kahdenkymmenen vuotias,
hän tunsi itsensä paljon vanhenin
kum Melya. Hän vaikutti vanheni,
ta sisatelta, joka valvoo nuoremman
nea. Länipöisinä loistivat hänen 3.
televat harmaat silmänsä.
Jatkuu.
Ihmisen olisi h^'vä tämän Iästä l^^-
itsc 'Jccn nämä kysymykset: J^^^,
parhain palvoiitam? Mikin viina
rin? Mikä on'clämätJi tarkoitus.^
SIVU 4 LAUANTAINA, HELMIKUt>N 5 P Ä I \ ' Ä N Ä ; 1949