Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 5, 1950

              ia laJilj^
'«He tesya Ji.
omaa pim^.
•ten -koira, %
i!en minua ijy.
astaas ysiavai. W
fotin aika sittea- oH Liekissä pieni-
..tta" siitä, ktiliika EnglanBin kulta-faeppjaat
o^-at huolissaan kun mieliet
^äyta sormuksia, lialuteB
I näyttää nairaattomiltä. En--tiedä
j ^Biika asiat ovat Englannissa, mutta
lerron tässä lyhyesti mikä Suomessa
I ^^ijga aikana aiiseutti sormukselto-la
Da\id olivat
t Myra sanoi
sv
ä sinä tulit ta- {
• N}t mm %
a Jimmielli" *J
lemmat syliini (
enkiUe.
yt iiyvia tar- f'f
lä smenin pois h.]
1 K
Kim sotaa aina vaiii jatku! niin tie­tysti
se nieli hirveitä rahasummia. Sil-foia
pantiin toimeen keräys kansalta
jakun kulta pysyy aina arvossaan niin
se olikin kultakeräys. Kun oltiin yh-.
tefeellä asialla isänmaan puolesta niin
jokainen, tai melkein jokainen, piti kun-
Dia-asianaan luopua aarteistaan, ja kun
viela sai rautaisen vastikesormiiksen
lahjoittamisen merkiksi, jota sopi yl-näyteliä.
Se siitä muodista oli
Itei-Aiberiasta
Jospa juttelisin t ä s ^ Ystävien osas­tossa
jotain täältä etelä-Älbertasta. Ei
tiältä pitlda Idrjoituksia tuk, 'sillä
ntaanviljelijän emännän tehtävissä on
niin monta eri työlajia, ettei ole alkaa
pitempiin •kirjoituksiin. Kesän aikana
Suomimatkasta
• Temhdän ensin 'kaikkia LleKa luki-
•kijoita ja kirjoittajia. .Kiitän eriten
niitä,: jotka huomasivat mlamHn tö­herryksen!,
-mikä todella innostaa yrit­tämään
uudelieen rikastuttaa yhteisiä
ystäväämme Xiekkrä näillä • pieiiilE tö-
\1elä on kas\iraaa töitten lisänä ja mi- , lierryksillä
Aikomukseni oli kysyä toisHtaSuo*
mimatkaan aikoneilta — vaikka en itse
S'-3
I
hyöt\'ä. että moni köyhä voi muutamal­la
markalla ostaa itselleen halvan vihki­sormuksen
kaupasta, eikä tarvinnut
totea noloutta kun suurimmalla osal­la
oli samanlaiselta näyttäviä, ,eikä nii-a
kukaan niin tarkastellut. Rikkaat
Siinakin osasivat pelata rahalla. Eräs
eatinen tuttavani, sanon entinen, sillä
kun hän oli päässyt etsivän kanssa nai­misiin
ja muuttivat Töölöön, niin van-lat
tuttavat unohtuivat, siis tämä mu-va
tuli samoihin aikoihin kadulla vaso­taan
ja kertoi juoksenneileensa itsensä
\^yksiin asti sekalaistavarain kaupas­sa
ostaakseen lahjoitettavat kultasor-
,.. k-f mukset, sillä "kulca nyt omista vihki-sormuksistaan
raaski luopua .
ua — siitä m
i en koko sil-a
teidän feäa-n
äitiänne ja
saahan", oön
Ikostani, "tä-aikkialla.
Ja
Hona,okmme 1
, eikö nlia?" I
autuivat mi- j;:,
,en ;ni8 emme
iMne. 1
}a antaimaa
syntyessääD,
häkään, antaa
;ttä. Luonto- ii
Ilmolleni iu-nnoksen
lul-
.enslmiÄat
•at sen niin
ua erikoisen
normaali-e
vuotta 3> p
alautti aja-
Odottaa-
[lasin pienen
adunviei^a
hänea van-muodotto^
täjapetty-ostanut
ini
selin faänen | |
paljon oa- *"
jissaän M-enkaan
M-On
ikärää,
ajihan nai-eessa.
Het-menin
bä'
;n dollaria
Työpaikassa ei 'meitä ollut monta
henkeä, mutta kaikki niin epäisänmaal­lisia,
ettei kukaan lahjoittanut ohuita
korajaan. Liikkeen omistaja tietysti
lahjoitti omansa ja kyseli miksi me
emme tee samoin? Me vain sanoimme
ettei valtio paljon hyödy meidän ko­ruistamme,
vaan että meille ne vielä
voivat olla tarpeen, sattuu että niillä
saa leipää. Hän sanoi ktukkuisesti:
"Taidatte olla kaikki kommunisteja."
Mepäs emme jääneetkään vastausta vel­kaa
vaan se tuli Teippa'astl: "El \delä,
mutta jos tätä menoa jatkuu niin pian
nseistä tulee."
Kylläkös me sitten tunsimme vahin-näkin.
olen vain yksi naishenkilö tässä­kin
töllissä. Olen koettanut laittaa
kasvimaan mitä parhaaseen kuntoon ja
siitä tuli aivan pannukakku, kun ei tul­lut
sadetta, että siemenet olisivat itä­neet.
Täällä ei ole ollut kunnon sade­ta
kolmeen kuukauteen. Joskus tulee
pieni pilvi jä heittää muutaman pisaran,
mutta kohta tulee ko\'a tuuli ja vie pil­ven
pois.
Yhdestä osasta kasvismaatanij jota
kastelin, töri?oin jotain, mutta nyt siitä
näkyvät^ sirkat pitäen huolta. Toisen
csan annoin pojan tehdä kesannoksi, et­tä
ensi vuonna tulisi parempi sato. Mi­nulla
on mansikkamaakin, mutta en
saanut tänä vuonna hyvää satoa siltä­kään..
Kevät oli liian kylmä ja kuiva,
eikä kasteluvesi tullut kuin toukokuun
15 p:i3ä, joten sekin teki haittaa. Vaa-mimia
tulee kyllä paljon ja on joltain
kypsiäkin.
Minulla oli h>'vä onni kun sain vie-
' raan aina Sointulasta saakka. Hän
auttoi kasvismaan puhdistuksessa, josta
kiitokset. Poimimme myösldn mansi­koita
ja keitimme uusia perunoita, saim­me
laittaa oikein hyvän terian maan
tuotteista.
Juhannusta pääsin juhlimaan aina sa­dan
mallin päähän. Menin |»ikani
kanssa äötölla Cblemam"ia, Alta. SielE
oh juuri Stamj^e ja me tykkäsimme
siitä kovasti. Hyvät olivat sieOä cow
bpyt, en olisi uskonut ellen itse nähnyt.
Jos elän ,niin menen ensi vuonna taa?
Colemanin Stampedeen. Suuret kiitok­set
saamastamme kohtelusta ystävillem-mt:
erittäin mr. ja mrs. Hedbergille, joit­ten
luona saimme olla yötä. KylFä le­po
olikin hyvään tarpeeseen. Vielä-
Inii ilomielellä muistelen, sillä siitä on
goniloa kun keräyksen jälkeen Mikon- pitkä aika, että olen ollut juhannusta
ladun kultasepän ikkunalle ilmestyi ottamassa poissa kotoa.
e ne kaji-istasiknis-,
j
tnä p^'^^
taa ra^''
kiusa tas­asin
miBi
aB kokat
än pitii52
lasi f^j
faissan ihailtavaksi kultainen kaulako­ru,
samantapainen kmn presidentilE-
^ on kuvissa näkjmyt, oliko se nyt
^cpungin pormestarille tai jollekin
muulle arvon herralle. Enkä sitä muis­ta
oliko se kansalaislahja ja mistä hy­mistä,
mutta mieli oli niin hyvä kim tie-a
ettei ainakaan vapaaehtoisesti ollut
auttanut isänmaata siinä suhteessa. Sen
kultakeräyksen jälkeen sormuksensa
Majoittaneet miehet koettivat ensin tul-
^ toimeen vastike-sellaisilla, mutta
jvystä tai toisesta sormukset hävisivät
Suin taikaiskusta miesten sormista. Ne
«aas jotka eivät olleet lahjoittaneet sor-öiiksiaan,
säilyttivät niitä huolellisesti
kukin luuli ne parhaassa tallessa
man. Ja kultasormusmiehen sormes-
; «li niin harvinainen, että sitä jo kat-sön-
ahän pitempään. Ja moni najnen-
^ säilytti kuhaista omaisuuttaan kä-s^
ukussa. mikä ei suinkaan ollut pa-
^ "taidollinen paikka, mutta pommi-
^^sia peläten oli kaikki arvokkain
^^laisuus pidettävä aina mukana. Sik-
Olisi se hauskaa päästä edes kahden
ollutkaan siinä viimekertaisessa Suomi-matkayrityksessä,
mutta jos se nyt ote­taan
uudestaan pohdittavaksi, niin koe­tan
olla mukana oikein tositeolla. Toi­von
toistenkin olevan mukana vilpittö­mässä
mielessä, ettei Faaria \ ^ mis­sään
nimessä loukattaisi. Jos tähän
ajatukseeni on yhtyvTä, niin aikomuk­seni
on mennä Suomeen Olympialaisiin.
Siihen on vielä aikaa kaksi vuotta ja
paljon aikaa I^sfcustella ja koota jouk­koa,
jos nimittäin meidän ystävien jou­kossa
on myötämielisiä tälle yritykselle,
niin voidaan aloittaa keskustelu Liekin
avulla.
Olen suurella Innostuksella seurannut
lehdistö kirjoituksia -viime Laulujuhlas­ta
ja sen hyvästä menestyksestä- Kii­tos
kaikelle kulttuuriväelle. Ke'hoita3i
kaikkia nuoria, jotka ovat saaneet al­kukasvatuksen
hyvän asian eteenpäin
viemiseen, että koettakaa innolla jat­kaa
työtänne.
Tervehdys Eetulle. Luvallani saat
alkaa uudestaan kirjevaihtoon, kai
osoitteen muistat, k^ka nimenkin tiesit.
ALBERTAN- ISOÄITI.
vijkon lomalle, mutta maanviljelijällä
ei t^do olla aikaa., Joskus aina käym­me
kalassa kasteluyhtiön pienessä jär­vessä,
jossa on hyviä haukia. Minulla­kin
on ollut hyvä onni, olen jo saanut
kolme kalaa. Viime kesänä yritin mon­ta
kertaa, mutta en saanut yhtäkään
•nykäisyäkään. , Poikani salvat viime
kesänä paljon, mutta nyt n ä y t t i onni
vaihtuneen, kun he eivät ole saaneet
vasta kiiin yhden. Sointulan vieraani-kln
oli kalassa ja sai ison hauen.
Terveiset kaikille Liekin lukijoille ja
kirjoittajille.
ANTNI N.
.LÄ T E E SITÄ. A Et voi tehdä mi­tään
niin julmaa. Herran nimes­sä,
et saa ampua."
Pieni hento nainen näytti olevan voi*
raakkaan mielenlukutuksen vallassa,
hän tarttui miehen käteen ja hänen sor­mensa
hapuilivat kuin sanattomassa ru­kouksessa.
Sitten raskaat, kirkkaat
kyyneleet vierivät pitkin rusottavia pos­kipäitä.
^
"Mitään muuta neuvoa ei ole. Ei to­siaankaan.
Minun täytyy. Se on pa­rasta
meille kaikille, sinulle, minulle ja
ennenkaikkea Alexille."
Mies nousi, irrottautui naisen ottees­ta
ja lähti pitkin, päättävin askelin kä­velemään
pois. Hänen katseensa oli
jainen.
Suru ja epätoiTO masensivat koko-
^^3j)likin lehdissä kadotettujen osastolla naan nuoren naisen. Tuntui siltä kuin
Nyittäin useitakin tämänkaltaisia il- suuressa puistossa ei olisi ollut ketään
^'tuksia: "Kadotettu käsilaukku, si- muuta kuin hän ja hänen surunsa ja
f^^n koko perheen kaikki elintarvike-
5ekä kultakellon ja vihkisormuk-
Tällainen on tarina miesten sormuk-
IJ^m^udesta Suomessa sodan aikana,
ea tiedä kuinka nyt _ mahtaa o!-.
epätoivonsa.
Olin eräältä läheiseltä penkiltä seu­rannut
kohtausta. En oikein saanut
selvää mitä siinä oli tapahtumassa, mut­ta
minua suututti moinen tyranni, paho­lainen,
joka saattoi kiusata niin hentoa,
kaunista olentoa. — Silloin pälkähti
l^ähäni hurja ajatus.
Nousin ja astuin hänen penkkinsä
; luo. Kohotin kunnioittavasti hattuani
ja istuuduin hänen viereensä.
"Kunnioitettava neiti*', minä sanoin,
"tosin minä olen teille vieras, mutta en
saata katsella teidän ta^^atonta suruan­ne
tarjoamatta teille apuani."
Kauniit kasvot kohottautuivat kyy-nelmärän
nenäliinan takaa — ja minä
saatoin nähdä, miten rajaton epätoivo­kin
voi kahden kauniin silmän välltyk-.
sellä näyttää ihanalta.
"Ette te voi auttaa", hän sanoi tu­kahtuneella
äänellä, "hän' meni juuri
tehdäkseen sen — ampuakseen."
"Mutta, rakas neiti. Voinhan py­säyttää
hänet. Juoksenko hänen pe-täänsä?
.4n!iako hänet poliisille mur-
Layrityksestä? ' Vai" iskenkö puukkoni
hänen selkäänsä?"
"Oletteko hullu?" Hän katsoi kau­huissaan
minua. "Hänhän on-minun
mieheni."
Minä hypähdin penkiltä. — "Teidän
n.iehenne? Mutta taivaan nimessä, ke­net
hän sitten ampuu?"-
"Alexin, Alexinj minun Alesini. Mi­nähän
rakastan Alexia." Ja hän alkoi
jälleen nyyhkyttää.
.Bohjoisea kutsu «li ffiaa'hoöfcutteljs-
\i^.,X-U€¥ Butters Stauntonilfe, kaupun-
, ^'ssa kasvaneelle naiselle^ josta' tuli s»t-ajraalien
etsijä. •
Tumma, erittäin sievä mrs. Staunfoji
on k'asvaniit Torontossa, Nyt hän .on
asunut neljä vuotta yksihuoneisessa
iärapässä 'Nezahissa;' pienessä' kylä^,
joka on pohjois-Ontarioa metsän kes­kellä
Long Laein lähellä, noin 120 mai­lia
Port Arthurista koilliseen. Hän sa­noo,
ettei hän muuttaisi enää asumaan
kaupunkiin millään hinnalla.
Hän kävi äskettäin Torontossa van­hempiensa
»luona, \iipyea siellä kolmi- •
sen viikkoa. Hän sanoi olevansa iloi­nen,
kun palaa taas takaisin..metsään,
niissä "ilma ei ole niin tukahduttava".
Metsässä hänen tehtäviinsä emännän
velvollisuuksiensa ohella kuuluu keit­tää
ruokaa nuotiolla, meloa kanoottia
järdä ja puroja pitkin ja katsella, mis­sä
näkyisi kultaa sisältäviä kiviä. Tä­mä
on kokonaan toisenlaista elämää
kuin mitä mrs, Stauntonilla oli nelisen
"vUotta, sitten, ollessaan eräässä • kont­torissa
työssä Torontossa.
Lucy vaihtoi kaupunkielämänsä erä­elämään
v.^ 1946, jolloin hän tapasi
Stuart Stauntonin, joka oli juuri va­pautunut
armeijasta ja lähti pohjoi­seen,
Long Laein perukoille etsimään
kultaa. Kun Lucy sai lomansa, «nat-kusti
hän Stuartin luo ja he menivät
naimisiin. Siitä alkoi heidän yhteinen
eräelämänsä.
Senjälkeen Stauntonit ovat etsitieet
mineraaleja yhdessä. Kumpikin pitää
elämästään. ' Talvisin he asuvat Neza-
Hssa, jossa asuu 15—20 henkilöä. Lucy
kuluttaa aikansa kutomalla, virkkaa­malla,
lukemalla ja pelaamalla korttia
rautatien korjausjoukon miesten vaimo­jen
kanssa. Vuoden tai parin perästä
he ehkä käyvät taas kaupungissa —
mutta vain pistäyty>'ät."
"Minun ei paljon kannata'-ostaa le-ninkejä
eikä muitakaan naisten tgn-vikkeita",
sanoo mrs. Staunton. "Minä
pidän enimmäkseen pitkiä housuja ja
pitkävartisia kenkiä. Minä en käytä
ihomaaleja — ainakaan paljon lukuun­ottamatta
huulipunaa, sillä se estää
htmlet halkeilemasta."
heisj.yden. .'Seri syn^ä, näkyanätön .
varjo liikehti kaikkialla pienessä puisti­kossa.
Se seisoi linkitimme takana,
liehui meidän ympärillämme. Tunsin
sen kuuman, kostean hengityksen kas­voillani.
Olin joutunut tuon vanhan,
mutta aina uusiutuvaan taistelukeskuk­seen,
miehen ja rakastajan välisen. Voi­sinko
enää tehdä mitään.
"No hyvä, rakas rouva", minä sanoin
lempeästi, mutta samalla hätäisesti.
"Olen tässä teidän ystävänänne. Sallit-tehan,
että autan teitä. Emmehän
sallia niin hirveää tapahtuvan."
"Jospa minä voisin saada kaikki en­nalleen,
antaisin mitä tahansa. Mutta
se on jo myöhäistä. En ansaitse muu­ta."
Hän istui hetken hiljaa nyyhkyttäen.
Sitten hän jäHcen muisti rakastettunsa
kuvan ja alkoi puhua:
"Olisittepa nähnyi: hänet. Kuinka
komea; Silittelin usein tuota kaunista
päätä. Hänen silmänsä. Ne etsivät ai­na
minua. Niin lämmin . . . niin peh­meä,
niin . . ."
"Mutta rouva." Minua atlkoi kauhis­tuttaa
tuollaisen läheisen yhteiselämää
seikkaperäinen ja avomielinen kuvaus.
Mutta hari oli vaipunut unelmiensa
j^yvyyksiin eikä kuullut mitään:
"Sitten eräänä aamuna aukaisin minä
hänelle oven Ja kymmenen minuu­tin
kuluttua . . . kannettiin hänet meille
Tunsin Mrv«Iii mtirh«say!eliiian Ia- verisenä ja tuskissaan. Sanoivat, «ttä
j^mmTMNA,:.mj>m^ s ,PÄIVÄNÄ,,-.i9S0
IM- I '1
n» f) * [ M
I
' 'A
tl, \