Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 27, 1953

              untaikoulu, kirkkoseutat. On kuin
iettaisHn alusta. Pelätään Suoma»
ta järjestöä. Sen toiminta on mei-v-
anhojen harteilla. Meidän aikam-menee
siellä pohtiessa, miten sair
ne haalimme pysytetyksi kunnossa.
.iH on nyt saanut uuden maalin ja
luksi saatiin ajanmukaiset toiletit,
vt olL<i vielä saatava uudet istuimet,
ämä kaikki pitäisi tuottaa viihtyisyyt-meidän
yhteisiin kokous- ja huvitilai-uksiin.
Emme me vanhat enää niissä"
i paljon käydä, eikä meitä enää huvi-kaikenlaiset
elokuvat, siitä kaikesta
uttii nuori polvi enemmän. "Asian pi-
{<i olla siten, että nuoret tulisivat
yöskin järjestön jäseniksi J a osallis-isi\^
t sen toimintaan. Olisi hyvä, ei­nekin
ihmiset, jotka peloittelevat
lomalaisella Järjestöllä toisia, tulisivat
tustumaan toimintaamme. Kokouk
t ovat avoimia kaikille.
Eilen iltana sain täältä vkotipaikka-innalta
nimettömän kirjeen, jossa c^i
ikkeleitä, luultavasti Vapaasta Sanas-
En siitä pahaa tykänpyt^ onhan mi-
•Ha aikaa lukea ja omaan:<)mat x ä ^ .
teeni, ei niitä muutäzhillsL leikkeleiliä
rjuteta. Mutta olisin supnutljettä lä-
ItljäpKsi pannut'nimen^Jouikköon,
i^oifeio vastapalvelukseksi
ttää leikkeleitä, omalta > känniltäni.
~ni feikkdeet koskivat tietysti Ve-
^ jäsen "rötöksiä".
Mutta eiköhän nreillä oKsi s j ^ ^ aja-'^
"aCanadaa ja liutä taalla tapahtuu.
: olisi maan asukkaille hyvin tärkeää.
- isoÄm.
British Columbiassa on taas äskettäin puhjennut duhoborien keskuudessa levottomuuksia,
Krestovassa poltettiin 14 kotia ja yksi koulu poroks^^^ Kuvassa eräs duhoboriper/te palaneen
kotinsa raunioilla» ^
yvät muistot
huonot
PIENI oli äidin mökki, pieni mutta
uhdas. Niin monta kertaa olin äidin
cydän päässä tuolilla polvillani, van-aikainen
sokeriastia täyrinä vanhoja
ppeja edessäni. Leikin niillä. Joskus
ierähti nappi pienistä sormistani lat-
Jle ja yhtä usein vanha äiti nosti sen
aisin eteeni pöydälle. Näin vietin
tikaupalla lapsuuteni päiviä. Jos
s>in nappileikkiin, istuin ja katselin
Siellä oli niin paljon kaunista,
issa lapsen silmä viihityi. Oli hellan
i, jossa oli valettu rautainen omena,
ja suuri kimppu viinirypäleitä,
li leivinuunin ovi, jökä oli samoin rau-
L valettu, suuri tiikerinpää, nenässä
En koskaan uskaltanut avata
ovea, pelkäsha tiikerin puraisevan,
tutta katsoa uskalsin ja kuvitella, että
iltä tuntuisi, jos se tiikeri pääsisi siitä
tulemaan ja usein tuntui, että se
i pian tulla. Mutta sillom äiti sanoi,
meillä on nyt kiire junalle . ...
Ei liän ollut meidän äitimme, hän oli
p A U L ja Paulina sekoittivat kahvi-viaan.
Ovikello soi. Talousapulai­nen
toi ajimupostin, jonka hän laski
pöydälle. Siihen sisältjd yksi ainoa kir­je.
Se oli osoitettu Paulinalle, jonka
takia Paul avasi sen.
— Kenel tä se on ? kysyi Paulina.
* — Holmeilta.
' .— «olmeilta! Keiltä Hohneilta.?
— Skanorin Holmeilta. Heiltä, joi­hin
tutustuimme Karlsbadissa kolme
vuotta ennen sotaa.
— Niinkö? Elävätkö he vielä? M i ­tä
he kirjoittavat?
—- He tulevat huomenna tapaamaan
meitä. Saapuvat päivälliselle.
— Sepä hauskaa!
Paul hyppäsi pystyyn kuin leijona.
— "Sepä hauskaa!" — mitä se mer­kitsee?
Minkä takia luulet heidän saa­puvan.
Ilmastonko tähden? Vai si-mm
kauniiden silmiesi vuoksi? E-ei, mi­nä
sanon sinulle suoraan, että he saapu­vat
viettääkseen huokean illan ja täyt-
. taakseen vatsansa meidän kustannuksel-
JO RÖSSLER:
H
periin oli kirjoitettu, että äiti ostaisi
naapurimme, mutta kun.meillä oli, lapselleen oikein kaunista kangasta,
ja naapurin lapset kutsuivat äi- josta äiti-^^lari ompelee kauniin lenin­gin.
Tällaiset olivat haaveeni lapsena,
enkä silloin tiennyt, että kai äiti kärsi,
sillä luultavasti haaveilin ääneen, kuten
lapsilla on tapana.
Muistan, kun kerran olin kovassa
kuumeessa ja äiti toi jäätyneitä puolu­koita.
Hän sanoi mammalle, että jos
tuo tyttö nyt kuolee, niin hän ei saa
niin hän oli äiti meille kaikille. Hän
S vanha mummo, joka oli miehensä
Joleman jälkeen saanut valtiolta vi-n.
näyttää rautatien ylikäjrtäyällä ju-lippua.
Lippuja oli kohne, val-oinen
merkitsi, että rata oli selvä, vih-nierkitsi
hiljempaa rhenoa j a punai-oH
pysähtymismerkki. .
^^^t olivat ne kerrat, että minä sei- - tunnolleen rauhaa, kun hän ei ole voi-
~ ^ nut ostaa sitä hamekangasta, jonka oh
luvannut. Mutta mistäpä vanha köyhä
leski otti silloin rahaa, hyvä kun sai
leivän itselleen. Enkä minä ollut kuul­lut
hänen lupaustaan. Ei työläinen voL
kaikkia paitasillaan käveleviä lapsia
vaatettaa, vaikka olisi miten hyvä tah­to
yhteiskunnan asia se on, eikä yksi­lön,
joskin yksilö voi joskus tuoda lap­sen
mieleen ilon pisaran hyx ällä tahdol­la
— ja äidiltä ei hyvää tahtoa puuttu-
21 24 paunan amerikkalaisesta veh-
"jaulioäkistä tehty paita päälläni äi-
- vieressä näyttämässä junille valkois­ena.
Kun juna oli mennyt ohi, sa-
-i äiti, että nyi: mennään taas odotta-seuraavaa
junaa ja nim alkoi taas
?ileikki.
Oli minulla sellainenkin leikki, että
n napit olivat äitejä ja pie-ät
lapsia, mustat napit olivat mat-äjia.
Sitten minulla oli oikein pal-
- pieniä helminappeja, joita minä mu-
- J ^ ikkunasta heitin aina Joka y l i -
äitinsä vieressä seisovalle
hut-Äiti
on ollut kuolleena jo monet yuo-sikymmenet,
mutta hänen muistonsa on
^» jolla oli vain paita {^allaan j a yhtä rakas nyt niinkum hän oli itsekin
1«oka sisällä heitin r a h a i P a - siUoin,kun^^^^^
lamme. Juuri sitä he haluavat. Sinä
olet hankkinut viehättäviä tuttavia.
— Siinäkö? He ovat yhtä hyvin si­nun
tuttaviasi. "
— Vai niin! Mutta sinähän rupesit
ensin juttelemaan rouva Holmin kans-
. sa? • , .
—- Tosiaankin, minä rupesin. Mutta
vain siksi, että sinä tunsit miehen.
Paul huitoi ilmaa.
—- Jos minä tunnen miehen, ei sinun
tarvitse ruveta jaarittelemaan koko hä­nen
perheensä kanssa. Yhtä hyvfn voi­sit
ripustaa'oven ulkopuolelle kilven:
Ruokaa ilmaiseksi kaikille. Minun pöl­hö
miesraukkani maksaa.
— Mutta Pauli
— Tuollaista äänensävyä en siedä.
Riittää jo, Paulina! Tällä kertaa et saa
minulta äyriäkään. Huolehdi itse siitä,
että voit ottaa vieraasi vastaan.
Sitten Paul löi oven kiinni ja lähti.
1'aulinan silmistä valahti pari kyynel­tä
kahvikuppiin.
Sen jälkeen hän meni keittiöön.
— Miina, sanoi hän. — Huomen i l ­tana
tulee vieraita, On";o talousrahois­ta
mitään jäljellä?
— Ei oikeastaan, vain muutama äy­ri.
— Vieraita on siis kestittävä hyvin
yksinkertaisesti. Ostakaa muutamia
makkaroita ja hiukan voita ja Jeipää.
Ja kuunnelkaa nyt tarkoin: kun me­nemme
pöytään, kerron minä, että
saamme hanhenpaistia.
— Hanhenpaistia?
— Niin. Minä sanon siten vain us-kotellakseni
vieraille, että heidän ta­kiaan
ori pantu maat ja taivaat nurin.
Ennen kuin tuotte makkarat, pudotatte
iäkulun lautasen permannolle, jotta se
pitää aika räminän. Ja sen jälkeen te •
dän täytyy, kirkua kovalla äänellä. M -
nä juoksen keittiöön ja sittea valitan-me,
ikään kuin paistettu hanhi olisi pu­donnut
teHtä hiilipesään. Minä nuhte­len
teitä ankarasti, j a sen jälkeen te
tarjoatte yksinkertaisesti kuumia mak­karoita.
Käsitättekö, mitä minä tar-
Miina nyökkäsi ymmärtävästi,
koitan?
— Käsitän hyvinkin, rouva Birgel.
— Vieraat ovat saapuneet, ilmoitti
Miina seuraavana iltana.
Paul ja Paulina kiiruhtivat ottamaan
Holmit vastaan. .
— Tämä on mainio 3'llätys. Tulim­me
kovin iloisiksi, kun saimme kirjeen­ne.
.
^ Rouva Holm rapisteli paperia, jossa
oli pari ruusua.
r— Sallitteko? Pieni huomaavaisuu­den
osoitus!
— Mutta tämä ön liikaa, sanoi Pauli­na
ja pani ruusut maljakkoon, jonka
hän oli varannut hyvissä ajoin.. — O l ­kaa
hyvä ja käykää pöytään.
Holmeja ei tarvinnut kehoittaa kahta
kertaa.
— »Minä toivon, että ette ole nähnyt
suurta vaivaa meidän takiamme.
— Enune töki!
— Sepä hauskaa, sanoi herra Holm
pettyneenä.
— Voimme tarjota ainoastaan han­hea.
— Mitä?
Rouva Holmin posket ja leuat sätei­livät.
— Siitä näet, Otto. Enkö minä jo
sanonut, että he tarjoavat meille jota­kin
oikein hyvää! Ehkäpä hanhea. Ja
he tarjoavat juuri hanhea.
Paul ja Paulina katsoivat toisiinsa.
Sitten Paulina soitti kotiapulaista.
Syi piti paukun tulla.
'Ruokasalissa oli ruvettu asettele­maan
lautasliinoja.
Paulina soitti vielä kerran.
Silloin 4cuului keittiöstä rämähdys ja
kilinää.
Oli kuin tuhat sirpaletta olisi lentänyt
ympäri huonetta.
Naisääni kirkui kauhistuneena.
Paulina istui jäykkänä kuin puikko.
—- Herran tähdeni Hanhi!
Mutta ehkäpä vain perunalauta-nen.
— E i , ei, se «n hanhi. Minä aavistan
sen.
Paulina juoksi ovelle.
*^ .1 • , J » •» -'