Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 19, 1941

              .vattaanu. Jlisäa he muualla voisi­vat
oHa?" . ,
Pearl nousi ja meni kurkistamaan
,V^n huoneeseen. Samalla kuului
i e i t a portailta, avautui ja
Tuomaala astui sisään. Mutta hän
ei tullut yksin..
Täällä on vieraat miehet ohjaksissa."
Hetkisen hän odotti, mutta kun
Tuomaala ei sanonut mitään, käveli
hän pää pystyssä ulos ovesta.
Eivät he kukaan sanoaeet mitään
pitkään aikaam Eivät edes toisiinsa
katsoneet, ennenkuin Tuomaala vih-
Ronald laski kananpoikasen varo- doin kohotti päätään ja katsoi Lau-i^^
ti takaisin uunin alle, ja nousi. raan. "Miten sinun asiasi ovat Lau-
Tuomaala hymähti hänelle, ja kat- ra? Missä Aleck on?" kysyi hän
52hti taakseen. Ja Laura nauroi ää- rask^sti.
neensä ja tarttui Ronaldin käsiin. "Aleck meni kotiinsa. Hän kävi
"Halloo, isä", sanoi Pearl, koettaen luonani Jackin kotona. Sieltä läh-peittää
hämmästystään Lauran näh- dimme yhdessä, hän kotiinsa ja minä
dffisään. Ei hän voinut epäilläkään tänne. Me emme mene avioliittoon,
etteikö Laura juuri palannut mat- isä .Olisin muuten kertonut kaik­ota
— kuten hän itsekin. Hänen ki PearJille, mutta kun hän oli niin
pukunsa ja matkalaukku . . . Pearl i l k e ä . . ."
:„i "Ette menekään avioliittoon? No
mutta, I t s e n i , mitä tämä kaikki on?"
Laura painoi päänsä alas. Mitenkä
hän voi selittää? Hän tunsi Ronaldin
katseen ja se poltti hänen poskiaan
ja silmäluomiaan. Hän katsahti
isäänsä. Isä odotti vastausta . . .
uiii.iH,ii,,mi..umH»ium,i,,,miimJiluUiil;UuI)I.U,uI!uuaauuill1llÄilSiiiumuiim;imiii?.M^ ?iiii,n..S\iMimjru.m;?^n.m™m^ nniuttiunnnmunjmrtmaanmnj: mmmmti Ke sai n e n leikki
iatsoi ovelle, ikäänkuin odottaen siel-,
tä vielä jonkun tulevan.
"Halloo sinullekin, Laura. Tulim-ineko
me samassa junassa vai miten
näin samaan aikaan tänne osuimme."
"Kyllä. Näin sinut junassa, ja ase­malla,
ja tulin vain jonkun askeleen
sinun takanasi pitkin tietä . . . Miten
linäolet voinut, Ronald?"
"En voi uskoa silmiäni että olet
siinä", sanoi Ronald, ja ajatuksis­saan
jatkoi: "että olet siinä -yksin,
ilman .\leckia. Mitä tämä merkit­see?"
"4^'0 miksi et ilmoittanut olevasi
minua niin lähellä, Laura?"' tahtoi
Pearl tietää. "Mitä varten piiloitte-
Ht?"
"Minä en tiedä muuta, isä, kun
että minä — minä en — rakastanut­kaan
häntä". Kaksi viimeistä sanaa
tuli kuiskaamalla.
"On väärin että Helmi ei tiedä",
sanoi isä ja nousi. "Asian näin ol­lessa
hän saa sen tietää, vai miten,
Ronald?"
"Kyllä. Niin, asian näin ollen —
tietysti hänen pitää tietää."
"Minä saavutan hänet vielä", sanoi
*'En minä piiloitellut, mutta minä Tuomaala ja kiirehti ulos.
ajattelin, että on parempi, että oi- Laura piti katseensa alas luotuna
kein tapaamme vasta täällä kotona." sanoen anteeksipyytävästi:
"Missä Aleck on?" "Minä toivon että et ole vihainen
Tuomaala, joka., oli, seisonut ää-. minulle^ etkä naura minulle, Ronald.
Detönnä pöydän ääressä, .:^stui.a^unin
juo nyt,, tarkastamaan kahvipannua.
"No, sehän on jo keitettynä!. Takki
pois, tytöt, ja istutaan pÖ3^ään. M i ­näpäs
pistän siihen pari kuppia l i ­sää."
Laura, kumartui kurkistamaan uu-
-Minä en voinut tulla Aleckin vai­moksi."
"En minä ole vihainen, enkä nau­ra."
Roriald sytytti savukkeen. Puo­littain
huvitettuna hän katsoi miten
kätensä vapisivat pidellessä tulitik­kua.
Eikö vain hän saanutkin vielä
nin alle.. "Kuinka monta siellä on, päähänsä jo hautaamansa unelmat!
Rflnald?" hän kysyi. Mutta hän tunsi Lauran niin hyvin,
^^^j^" Luki hänen ajatuksensa, kuten oli
"No, no, tytöt, riisukaa takkinne. hänelle sanonutkin. Ja n y t . ..
Helmi, istu sinä tuohon pöydän pää- .... , . .> T T
P jruaii licta Mutta. jos han erehtyy? Jos Lau-
PMFI f„;vf.- M . , r,. ra on-löytänyt jonkun toisen, vie-feari
tuijotti ikkunasta ulos. Sit- ^ . , ' _
tm t i . t t m n . I II ,.. , . . . . raanunan ja nuoremman ja terveen
tutkien rannekelloaan, hän kään-iyi
päättäväisesti. "Niin, minä juon
^apin kahvia ensin ja sitten lähden,
öidin kauppiaan Margaretin luo U-
'^«ksi. Luulen, että hän mielellään
pitää minut yötä luonaan, ja huo-lähden
takaisin kaupunkiin."
"V'oisith'an olla täällä yötä, Pearl",
Laura, heittäen pois takkmsa
P hattunsa.
- kutos!" Pearl vastasi ko-
^«taen olkapäitään. "Kuulehan
, hän jatkoi istuutuen "ker-minulle
missä Aleck on. Sinä
^•^«'tenkia tiedät. Sinun ansiotasi
•* on kaikki että minun kotini on
^J^hajalla.. Kyllähän niin ollen voit
*^^nussä mieheni on nyt."
Risti Väliin Ro;.ld,
neet."' ^^en. "Tehän olette eron-
^Tamä asia ei kuulu sinulle, Ro-miehen?
"Sinä siis tulit kotia, Laura?" hän
sanoi.
"Sinä.et näytä siitä ollenkaan ilos­tuvan."
"Kyllä!" Ronald naurahti." Kyl­lä
m i n ä olen iloinen, Laura. Mutta
miksi sinä tulit?"
Laura nosti-päänsä. Nosti sen ta­vallista
korkeammalle. Hehkuvin
poskin hän katsoi Ronaldiin, silmät
kirkkaina vaikka kyyneltyneinä. "Si­nun
pitää se tietää joskus kuitenkin,
Ronald, niin sanon sen nyt. Tulin
tänne siksi kun täällä on kaikki joita
minä rakastan. Täällä on isä, ja tääl­lä
on tuleva mieheni."
Pienen pöydän ylitse he katsoi­vat
toisiinsa, Ronald, kasvot kälpejna
rajusta mielenliikutuksesta ja Laura,
siimat k3^elissä.
"Sinä — V sinä et kuitenkaan olisi
up , Msiltiät bsac lni loUnUuUtl ,, iR-vovn^iaialidu" , , ^kyu^i^s^k-a^s^i- hän.
Pearl. Aleck on nyt lä- Tuomaala, tullessaan tupaan vähän
on ,npr "^'"^"^^ sinulle. Hän myöhemmin, näki heidät toistensa sy-
?aäa
1%
(Jatkoa)
Tämä ennustus piti täsmälleen
paikkansa. Niin, Ossian sai pankista
jopa sellaisen käsityksen, että häntä
oli kärsimättömästi sinne odotettu:
kamreeri, ei kukaan muu kuin raati-huoneenvahtimestari
Lars Johansso­nin
poika, joka tavallisesti seisoi pul­pettinsa
takana mustankiiltävä helle-takki
yllään ja irtokalvosimet edes­sään
vesikarafiinin vieressä, riensi ai­van
tiskin ääreen ja puristi lämpöi­sesti.
Ossianin kättä. Hän oli kou­lussa
ollut muutamia luokkia ylem­pänä
kuin Ossian, ja viime vuosina
he olivat tuskin toisiaan tervehtineet,
mutta nyt huomattiin yht'äkkiä, että
kaikkien vanhojen koulutoverien täy­tyi
toki olla sinut keskenään.
— Luulenpa, ettei tämä ole vii­meinen
rahahomma, jolla käyt meillä,
selitti Johansson nuorempi ja katsoi
vanhaa ystäväänsä uskollisesti sil­miin.
— Kyllä tosin toivon ettei minun
enää tarvitsisi ottaa lainoja, vastasi
vaatimaton Ossian. Mutta ymmär­räthän,
että minun täytyy vähän ruor
kota ulkoasuani — olen saanut Sa­nomissa
viisi vuotta odottaa palkan­korotusta.
— Ymmärrän erinomaisesti, Os­sian,
vakuutti kamreeri, kunnioittaen
syvästi Ossianin sielunvoimaa.
Seuraavana . päivänä Ossian piti
juhlalliset pikku kekkerit ystävilleen
Puistokahvilan verannalla. Sekä
kangaskauppias Bernholtz että tireh­tööri
Meyer soivat hänelle-,sen kun­nian,
ja filosofiankandidaatti Yrjö
Broberg edusti toimitustovereita.
Muille oli hienotunteisesti sattunut
este, ja mitä taasen ukko Simoon tuli,
niin tiedettiin jo ennakolta, ettei hän
milloinkaan käynyt ravintoloissa;
hän oli nähnyt pankkitililleen paljon
edullisemmaksi karttaa persoonallisia
kosketuksia kaupungin porvareihin,
— kansanvaltainen oppositio sai tä­ten
rajattoman toiminta- ja liikunta-vapauden,
ja se jälleen lisäsi irtonu-meroiden
myyntiä.
Ilta kului miellyttävästi, niin, mel­keinpä
loistokkaasti. Yrjö Broberg
pysyttelihe selvänä puoli yhteen asti,
ja enempää ei kukaan voinut häneltä
vaatia. Ossian oli pyytänyt, ettei
hänelle pidettäisi mitään puheita,
mutta oli muuten itse kohteliaisuus;
ja kun tahtomalla tahdottiin, valaisi
hän tilanteen Etelä-Afrikassa ja buu­rien
debetin ja kreditin sulavin kie­lin.
Mutta huippukohdaksi koitui ti­rehtööri
Carl Meyersin esitys madei-raan
päästyä; hänen piti oikeastaan
vain kiittää ruoasta, sitä ei "meidän
nuori despoottimme" saattanut hä­neltä
kieltää, mutta hän muovasi kii­toksensa
niin elegantin harkitusti, et­tä
sitä tuskin voitiin liioitella kar­keaksi
imarruspuheeksi. Hän puhui
Gustavshamnin teollisuus- ja kauppa-traditioista,
vihjaisi sivumennen, et-
^ minun veljeni vaikka ei ole
" ^ e t t i 7 ^ ' ' ? ' ' ' - "^inä pyydän
^ edusteie hänestä mitään -
!f8i v'^ f^^^^a^ne moneen kuukau-
^^•Cl^:'^^. ^^^"^sesti erossa.
*>eikä
leily-^sä. Hän pysähtyi avuttomana
ovelle.
Mutta silloin he kääntyivät hänen
puoleensa, nauraen molemmat.
"Tule vain sisään, isä', kehoitti
isesti erossa,. Laura. "Tule katsomaan tulevaa vä-irrän
että ette ole
sinulle missä hän vypoikaasi."
•P^e^a1rl nousi "^"^'^'^ ^'"^ olet."
^No nyt! Nyt alkaa kaikki olla
naus! ybeänä, jättäen kah- oikein! - Tätähän minä olen toivonut-tääS^"!^.^^-
'Minä en voi v i i - kin.^" Hän tarttui Ronaldin käteen
isa. Tämä ei enää ole ja kietoi toisen käsivartensa tyttä-
' ° K kaikesta päättäen.. rensä j-Tnpärille. "ToUsesti, tätä mi­nä
olen toivonut! Te kaksi — te
viihdytte täällä maallamme. Te es­tätte
minun ja vaimoni työn joutu­masta
metsän alle . . . Ja minä vielä
voin nähdä lapsiakin juoksentelevan
tuolla pellolla."
"Isä rakas, näetpä tietenkin. Kak­si
ainakin, mutta — ehkä useamman­kin."
LOPPU.
tei hän itse ollut seisonut syrjäisenä
viime aikojen talouskehitykselle, mut­ta
oli ensimmäisenä valmis tunnusta­maan,
etteivät raha ja liiketoiminta
ole koko elämä. Kukaan ei ollut tie­tänyt
tätä paremmin kuin Kustaa
III, joka oli uudistanut vanhan ta-pulikaupungin
erikoisoikeudet, autta­nut
sen jälleen lamaannustilasta ja
lahjoittanut sille oman nimensä, sillä
tuo suuri monarkki oli • aina suojellid:
myöskin espriitä, sivistystä, talangia
j a sukkeluutta. Tirditööri Carl Mey­er
ei tahtonut kohottaa mitään mal­jaa,
sillg sen oli meidän aikamme
valistunut despootti kieltänyt, mutta
hän vaati, e t t ä kaikkien oli ylennet­tävä
lasinsa Kustaa III:n muinaisen
kaupungin kunniaksi, kaupungin,
jossa porvarillinen työ ja vilkas älyl­linen
elämä tulisivat kukoistamaan
rinta rinnan keskinäisessä kunnioi­tuksessa.
Puhe oli niin vaikuttava, että kaksi
suurta kyyneltä vieri Hjalmar Hed-qvistin
sinisestä silmäparista ja py­sähtyi
väristen hänen poskilleen, —
vai posketko ne lienevät värisseet?
Kaikki läsnäolijat tunsivat itsensä pa­remmiksi
olennoiksi, joilla oli suuret
näkemykset elämästä, ja Yrjö Bro­berg
harkitsi jo syvimpänä salaisuu­tena,
eikö olisi mahdollista keskeyttää
Meyerin kanavoimisehdotuksen vas­tustamista.
Olihan Sanomat tähän as­ti
jyrkästi torjunut tuon ehdotuksen
pelkästään yksityiskapitaalin eduQle
hyödyllisenä ja kansan laajoille ker­roksille
arvottomana. Tirehtööri Carl
Meyer, ei mikään aivan yksipuolisesti
sentimentaali luonne, oli muuten laa­tinutkin
pitkku puheensa pitäen tar­kasti
tähtäyspisteenään juuri tätä
kohtaa ja aikoi myöhemmin tunnus­tella
sanomalehtimiesten- nykyistä
suhtautumista asiaan.
Kunnia, jonka Gustavshamnin näp­pärin
liikemies soi Ossian Renelle,
sai herra Bernholtzin kysymään, eikö
hänen perheensä voisi piakkoin ilok­seen
nähdä Ossiania luonaan vierai­lulla,
mutta Ossian pyysi vähän lyk­käystä,
sillä hän aikoi, suoraan sa­noen,
ensin hiukan parannella vaate-puoltaan.
Juhlan päättyessä kieltäy­tyi
Yrjö Broberg koko epätoivonsa
tarmoUa lähtemästä matkaansa, Ja
tunnelma.tuntuikin jo melkoisen uh­kaavalta.
Mutta Hedqvist, valmis
mihin uhrauksiin tahansa, jos vain
tämä unohtumaton ilta pelastuisi so­raääniltä,
houkutteli silloin, kenttä-harmaata
ryjrppysankaria lähtemään
mukaansa hänen konttoriinsa, jossa
olisi konjakkia ja vettä ja täysi rauha,
ja hän. onnistyikin siinä, i J a . kun
sitten ^nuofkaksi herraa vaelsivat käsi-koukkua
pois, pysähtyivät he tuon
tuostakin ja heiluttelivat Ossianille
hattuaan. Aamu valkeni parhaillaan.
4.
Jo seuraavaa aamuna Ossian seisoi
vaatturimestari Gabriel Stalin liik­keessä
tilaamassa itselleen harmaata
kesätpukua, sellaista, että se vastaisi
kaikkein korkeimpia vaatimuksia —
sen ei pitänyt missään suhteessa jää­dä
vähäpätöisemmäksi kuin se puku,
jonka herra Stal äskettäin oli ottanut
tehdäkseen luutnantti Fogelbergille.
Mutta aivan erikoisista syistä tahtoi
Ossian pukunsa valmiiksi parin päi­vän
päästä, ja kelpo vaatturimestari
kqaputteli huolissaan niskaansa, kun-