Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 24, 1946

              SINUN SILMÄSI
•Kirj. ESKO RANTALA-V,
Pari kaukautta, \-iJko5ta toiseen oli
Simolla vierähtänyt kämpällä mel­kein
huomaamatta. Hänelle tuotti
iloa h>Tät hevoset, j o i l l a hän ajeli,
kevääksi k a ä n t v ^ t kirkkaat ilmat
ja kaaniin t3rt5n kuva, joka väikkyi
hän^D ujl^es^in ja„k)i_kaiksn!aisia
ihmeellisiä kuvia, joiden hän uskoi-*
jolloinkin toteutuvan. Ainoa mikä
tuotti hänelle &ävää huolta oli äiti
sielE kotona, raskaan työn ja tyhm
Jaakon melkeinpä tahdottomana or­jana,
kurep hän oli tottunut kuvitte­lemaan.
Hiijattain oli kämpällä
käynyt sfehä kotiperukalta mies työ­tä
turhaan katsomassa ja kertonut
'IcuuIIeeuia. että Härkälän Jaakko on
ruvennut juopottelemaan yhtenään,
ollut \i;orokau5rmääriä hevosineen
kaupungissakin niillä retkillä. Ja
samoin Juopotteli yhä. enemmän hä­nen
naapurinsa Johansson, Joskus
heidät säbiiin toisen tai toisen koto­na
yhdessä pullojen ääressä ja ker­ran
heidän sanottiin tapelleenkin niin
että Johanssanin pää oli ollut sitees­sä.
Tuon kuuleminen tuotti Simolle
surua ja hän kirjoitti heti äidilleen
lohduttavan, tarmoa ja toivoa he­rättävän
kirjeen, jossa \-akuutti huo-lehtKansa
äidistä, jos olo kotona
kä\isi kovin vaikeaksi, ja kaikissa
tapauksissa hän haluaa olla vielä äi­din
kanssa yhdessä, kunhan varttuu
ja saa kunnollisen'vakinaisen työn
kaupungissa. Siinä toivosia saisi
äiti koettaa kestää.
Tuo lohdutti Simoa hiukan. Hän
tiesi että Mäkelästä, heidän toiseksi
lähimmästä naapurista, kirje toimi­tettaisiin
äidille. Mäkelän emäntä­hän
se oli aina ollut heidän postinsa
välittäjä ja sieltä he olivat aina tä­män
tästä saaneet sanomalehtiä ja
muuta luettavaa, kun ei niitä, sano-malehtiäkään,
voinut kotiin suoras­taan
tilata. Jaakko ei sellaisia erkä
lukemistakaan suosinut.. Hänelle it­selleen
ei tullut mitään postia eikä
hän kotiin tuotuihin lehtiin vilkais­sutkaan;
näytti sHtä, että hän oli
tehnyt oikein uhkapäätöksen olla
kajoamatta mihinkään kirjallisuu­den.
Oli Simon mielessä ajatus kir­joittaa
Jaakollekin varotus äidin
suhteen, mutta pelkäsi, että sillä bän
ehkä vain ärsyttäisi Jaakkoa ja pa­hentaisi
äidin tilaa, joten hän päätti
odottaa kunnes kuulee miten Jaakko
äitiä kohtele«r varsinkin humalapäis­sään.
Mahdollisesti äiti siitä kirjoit­taakin
hänelle nyt, kun saa tietää
Siänen osoitteensa. Simo oli ilmoitta­nut
äidiUe olevansa kämpällä metsä­töiden
loppuun ja sitten menevänsä
puitten mukana uittomiehenä joki­suulle
asti. Sitten hän etsii tilaisuu­den
tavata äitiä \-aikka Mäkisellä,
jos ei "'sisultaan*' \"oi kotona käydä,
toska Jaakko oli sanonut, että "me­ne,
äläkä tule".
Toinen tunne, viehättävä tunne,
piti Simon mieltä tasapainossa; se
aivan kuin pidätti häntä täällä met­sässä.
Se oli tuo kapean tien pääs­sä
oleva tyttö. Koko ajan oli hän
toivoniit tapaavansa Ainoa, saavansa
nähdä häntä oikein päi\'änvalossa ja
puhella hänen kanssaan enemmän
kuin ensi kerralla oli tilaisuutta.
Mutta aina se oli jäänyt. Ei ollut
tyttöä asemalla, ei tiellä tavaranha-kumatkoillaan
eikä tui^tunut olevan
he\'Osten kanssa sopiva po&eta var­tavasten
hänen kotiinsa. Oli hän
monta kertaa a&onut sunnuntain ai­koina
tehdä sinne oikein vierailuret-
'ken suksilla, kun niitä oli joillakin
nuehfllä, mutta sekin oli siirtynyt
sunnuntaista toiseen. Nyt hän oli
kuitenkin tehnyt sen varman pää­töksen,
että huomenna, jolloin hänen
on taas mentävä tavaroita hakemaan,
hän poikkeaa Ainon kotona \:aikka
mikä olisi.
Oli perjantai-ilta. ^fieskämpässa
tavallinen iltaelämä käynnissä. Simo
oli tapansa mukaan kirjoitetllut pol­viensa
päällä lyi^-k>-nällä \-ihkoon,
jonka jätti vuoteelleen ja meni ulos.
Joku miehistä huomasi sen, otti vih­kon
käsiinsä ja tuumi:
''Mitähän se tuo poika aina kir­joittelee
. . . Ahaa, jotakin kerto­musta.
Tässä on päällekirjoitus
'Metsäkämpällä'."
"Luepas sitä", kehoitti toinen, j a'
mies luki:
'•Meillä on täällä oma maailmam-me,
joka on kaupunkilaiselle \ieras
ja rikkaalle tuntemat<Jn, mutta meille
tuttu. Me olemme täällä, kun mei­dän
täytyy olla, ja jotkut ehkä ovat
vaikka ei olbi aivan pakkokaan.
Kämppiä metsän keskellä, kuin jos­sakin
suuressa uutistalossa — hyfAn
suuressa uutistalossa, josta aamulla
ISitee kymmeniä mieöiiä ja monia
he\'Ospareja työhön. Metsä kaikuu
heidän mennessään ja metsä kaikuu
heidän työskennellessään. Kirveet
iskevät ja sahat narskuttavat. Ei
paljon toisilleen puhella, mutta jos­kus
kuuluu joku karski sana ja lau­lun
x>ätkäk.in sieltä täältä. Pihkalle
tuoksuva metsä humisee yTnpärillf^
•ja vähäväliä kuuluu kaatuvan puun
ratina, rytinä ja humahdus hankeen.
Se on tervettä elämää, jota ei suoda
herrain nauttia, eikä sellaista ilmaa
iiengittää, vaikkapa kaikkia muita
hyvyyksiä heillä onkin.
Entä mieskämpässä, jossa täysi­näisin
vatsoin aikaa kulutamme?
Vain harvat makailevat pui&assaan,
useimmat aikansa kuluksi jotakin
touhuavat. Tuossa joku parsii suk-kiaan
ja toinen kuroo revenneitä hou­sujaan.
Tuolla joku korjaa kenki-ään
ja toinen kintaitaan. Joillakin
on sanomalehti käsissä, joku kirjoit­taa
— rakastetulleen, heilalleen tai
vainiolleen, kuka sen tietää. Tuolla
Harrin Viku ritkuttaa hiljalleen
suurta haitariaan, jonka -on tänne
metsään ilokseen raahannut ja jonka
tahdilla pbtetään joskus polkaksikin,
ja tuolla un&arilainen Jokai, ainut
muukalainen joukossamme, vetelee
viulustaan hienoja säveliä, joista
muutamat ovat tuttujakin. Ja o\'en
suussa joku terottaa sahaansa . . .**
SinK) astui sisään ja luku katkesi.
"Et suinkaan sinä tykännj-t kovin ^
pahaa vaikka tässä katselin sinun
vihkoasi?" kys>'i äskeinen lukija
ojentaen vihkoa Simolle,
"Mitäs minä siitä, ei siinä mitään _
salaisuuksia ole, huvikseni %'ain 'rii-mustelen",
tuumi Simo.
"Mutta minusta tuntuu että sinun
sopisi liäiettää noita sanomalehdille,
tuo \nimeinenkinhän on niin muka­vasti
kirjoitettu."
"Kukapa tietää vaikka lähetän-kin.
»
"Lähetä voan poeka", puuttui asi­aan
m>'Dskin Maaningan Paavo, "se­hän
oji niin . mukavoo jotta suuta
naaruun v ^ Ja mistä sinnoot niin
oppinnakkii. ootko sinä käj^nnä kou-iua?''
*-'Sen verran että sanoa saattaa."
"No sullon sitte h3rvä peä."
N i i n kului ilta, kunnes valot sam­mutettiin.
Sitten kuului vain ras­kasta
hengitj-stä, kuorsauksia ja jon­kun
tupmaa yksikseen. Aamulla al­koi
kokkikämpän ovenpielessä teräk­sen
helistys aamiaisdle. Tiskari
Katri siihen m't paukutti oikein mie­likseen.
Tukeva S3ronti ja sicten
työnnyttiin tavallisiin töihin.
Simo valjasti hevosensa tietylle
retkelleen ja lähti niin raikkaalla
mielellä kum konsanaan seitsemän­toistavuotias
nuorukainen kevättal­visena,
kirkkauttaan hohtavana aa­muna
voi. Somasti kimmelsi hangen
pinta, jonka edellisen päi>*än aurinko
oli jääkiteille sulatellut. Hevoset
mennä heiskuttelhrat rivakasti ja
joskus antoi Simo niiden juostakin
varatakseen aikaa päätetylle viivy­tykselleen.
Jo tuli tuttu tienhaara, johon he­voset
hiukan väkinäisesti kääntyivät,
sillä kohta humahti vierellä olevien
puitten lehviltä lunta selkään. Tietä
näytiin yhdellä hevosella ajetun hil­jattain,
mutta edelliset Simon ajamat
jälet olivat aivan näkymättömissä.
Yhtäkkiä ta^s tupsahti metsän
keskeltä eteen uusi tupa, nyt aurin­gon
valaisemana, ja kohta ilmestyi
ovelle Ainon äiti tuntien tiilijan ja
tervehtien.
"Simo — sinähän nyt ajelet aivan
tyhjällä reellä."
" N i i n , poikkesin teille asemalle
mennessäni — noin vain katsomaan
kuinka voitte."
"Tulehan sisään, onhan tääiiä jo­takin
muutosta tapahtunut."
Simo astui sisään ja huomasi kohta
että muutosta oli tapahtunut. Talon
isäntä oli tuotu kotiin. Sängyn lai­dalta
kaapien varassa kohosi ja ojen­si
tulijalle kätensä.
"Tässä on nyt se Härkälän Simo,
joka toi silloin pimeänä Ainon ko­tiin",
esitteli äiti, jolle se tapaus
näytti olleen suuriarvoinen.
• "Ansaitset kiitokseni", sanoi isä
puristaen lujasti Simon kättä, ja
jatkoi: " N i i n , minutkinhan sitä tuo-tim
eilen kotiin, vaikkei minusta ole
ainakaan vielä täällä mitään hyötjrä,
vaan paremminkin vastusta."
"Älähän nyt siinä sillä lailla",
keskevnti ^ t i .
Mies teki Simoon niin järkevin ja
miehekkään, samoin kuin vaimo
herttaisen vaikutuksen, että hän a-jatteli:
"Tässäpä talossa taitaa olla
hyviä ihmisiä" — ja h ä n katseli ym-päri
huonetta ikäänkuin jotakin et­sien.
. \ i t i huomasi sen ja alkoi se­littää:
".Ainohan tästä nyt on poissa, hä­net
melkein häädettiin. Joitakin
%-iikkoja sitten tuli joku mies, kunnan
mies ja avustusvirkailija, ja toimitti:
*Tuo tyttöhän on jo aikuiseksi tule­va
ihminen, antaisitte hänen mennä
työhön, niin olisi syöjät yhtä suuta
vähempänä-' Koetin hänelle selittää,
ettei hän oikein joutaisi, kun tämä
väki on tällaista, toiset niin pieniä ja
yksi aivan pikkuinen, täytyisi olla
joku joka voi lähteä toimittelemaan
joitakin asioita. IMutta hän vaan
sanoi, e t t ä 'kyllä täytyy avustuksen
varassa olevien ihmisten tulla toi­meen
vaikeammastikin, eikä sitä työ­kykyisiä
nuoria haluta avustaa\
*No, lapsihan hän vielä on', minä
sanoitt.
Herra katseli tyttöä arvostelevasti
ja sanoi:
*Eipa hän enää juuri siltäkään
näytä. MinuMa on eräs tutta\-a pe-,
fie kaupungissa, joka haluaisi juuri
hänenlaistaan tyttöä apulaisekseen.
Hän antaisi t\-tölle vaatetta ja \-ä-hän
rahaakin.' Niin hän yhä vänkä­si
j a sai kuin saikin .\inon mukaan­sa.
Sanoi lähettä\'änsä hänet seu­raavalla
junalla kaupunkiin. Ja siellä
hän nyt sitten on,-emme ole hänestä
vielä kuulleet mitään."
*-Onko teillä hänen osoitettaan?"
kysyi Simo.'
"KyllSiän se mies sen sanoi, mut­ta,
kun ei sitä tullut kirjoitetuksi
muistiin, niin en mitenkään sitä enää
muista. SMnä lähdön hötäkässä kaik­ki
unohtui. Olen jo odotellut että
AiÄo tulisi täaälä käymään tai aina­kin
antaisi itsfötään jotakin tietoa.'
"Sillä tavalla sitä köyhän lapsen
kanssa menetellään, ei se ole ensi
kerta", tuumi isä surimvoittoinen ia
samalla syyttävä ilme kasvoillaan.
" A i \ ^ n kuten Suomessa ennen",
Ibäsi äiti.
li Suomessa tai Ameriikassa. ei niil­lä
asioilla ole useinkaan paljon vä­liä",
päätteli isä ja jatkoi: •LE^.^.^t.
tävä kai ^ t ä on meidän kaikkien­kin,
mitäpä täällä metsässä tehdään,'
kun olen tällaisessa kunnossa, ja tul-leneeko
koskaan enaa sellaista raa­tajaa
kuin korvessa tarvitaan. Ih-miskeskuksissa
aina löyt\y jotakin
tehtävää ja keinoja huonokuntoisenv- -
millekin. Eräs vanha tuiiavani
t ä s t ä kämpästä ja paikasta maksaisi
sen verran että a i n e i n muuttamaan
päästäisiin, jar niinpä taidammekin
antaa tämän hänelle, vaikka aivan
toisella mielellä minä tuvan raken­sin,
pienen aukean raivasin, pienen
perunamaankin jo ehdin kuok kia ia
navetan hirret metsään kaataa."
" N i i n ajattelen minäkin ny:, kun
.Ainonkin^ sillä tavalla tästä erilleen
saivat. CHisi sitä ollut tyttörievuila
^-ielä myöhemminkin aikaa olla van­hempiensa
luota poissa maailmalla,
eikä niin lapsena", puheli äiti silmi-ään
p>-\'hiskellen,
"Vielä minulla on sentään vähän
toivoa jälellä ja luottamusta itseeni.
Uskonpa melkein, että voin vielä
jotenkin asioita korjata ja pitää
joukkoamme koolla. Kunhan noihin
jalkoihin vain palaisi tarmo, niin ..."
!Miehen äänessä oli sellainen sävy
ja kasvoilla sellainen ilme. että Simo
tunsi hänen vielä kykene\-än toteut­tamaan
ajatuksensa.
"Minun kai on lähettävä, toisen
asialla kun olen", sanoi Simo. "Ilta­sella
on oltava taas kämpällä suuren
heinäkuorman kanssa. Mutta ette
kai ehdi ennen muuttaa kuin käyn
uudelleen'ja — ja silloin kai saan
Ainostakin jotain kuulla."
"Saat varmasti", sanoi äiti luoden
Simoon merkitsevän silmäyksen.
Hiukan surullisella mielellä liäti
Simo ajelemaan kapeata tietä, jonka
yläpuolelta" tipahteli tuontuostakin
niskaan kylmää lunta.
Jatkuu.
I L J A E H R B N B U R G sanoo Iz-vestiassa
«julkaistussa kirjoitukses­saan
äskeisen matkansa johdosia
nähneensä Yhdysvalloissa käytetta-
\*än kahta mittapuuta, "toista hy­veellisiä
anglo-saksilaisia ja toista
punaisia varten", jonka tähden hin
kehoittaa \-hdysvaltalaisia käyttä-n>
ään samaiilaista mittapuuta arvos­tellessaan
amerikalaisten ja neuvo.-
• toliittolaisten käyltäyt\-mistä.
. I N O O N puhtaaksi voitoksi kulu­neelta
puolelta vuodelta on jäänyt
$12,211,163.