Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 14, 1937

              LAUANTAINA, ELOKUlTN 14 PÄH^ÄNX
öPLLEN oli ujo, hento tyttönen
l i kun Jack hänet-ensikerran
Se tapahtui meren rannalla.
ö seisoi aivan vesirajassanmiet-ne
[tapasi
^Sn'katsellen aaltoja, kun
r^toisina lyöttäytyivät rantaa v^^^^
Poika oli ylempää katsdhit
pitemmän aikaa. Nyt hän
^tti herättää ''nukkuvan unestaan"
: [ ^ h ä n itsekseen ajatteli. Muu­tenkin
hän tahtoi jo juosta mereen.
Kiinpä hän päästi villin hihkaisun ja
juoksi tyttöä kohden, että hiekka;
lenteH sivuille ja taakse. : - ' ^
' EUen kirkaisi ja pyörähti ympäri
; ja jäi tuijottamaan. Samassa oli Jacjt
jo aivan hänen edessään, aikoen pyy­tää
nauraen anteeksi, kun kohtasi
pyöreän, sinisen silmäparin katseen.-
in jäi tuijottamaan. ^
"Hellol" sanoi
"Hello!" vastasi ^ e n .
Ia siitä se jo alkoi heidän rakkau-tensa.
He katselivat toisiaan edelleen.
Tittö näki mustatukkaisen,, nokea-vartaloisen
Romeonsa uimapukuun
puettuna. Poika näki pienen, hennon
Julian, jonka silmät olivat taivaan­siniset
ja kutrit kullankeltaiset.
"Minä olen Jack Storm, liilda
Stonnin veljenpoika. Ehkä tunnette
tätini?" '
"Kyllä. Minä olen Ellen Warren."
Tyttö tarjosi arkaillen kätensä, ja
katsoi alas, niin että pitkät, tummat
silmäripset hyväilivät poskia. Ja poi­ka
piti hänen pientä kättään omas­saan
ja katseli ihaillen miten äurin-
I gon säteet välkkyivät tjrtön keltai-
I sessa tukassa.
i "Minä tulin tätini luo kesälomal-
I "Oh, koulustako?"
I Jack nauroi äänekkäästi. " E i , kun
I metsätöistä. Alinulla ei ole ollut isää
I eikä äitiä viiteentoista vuoteen", hän
I kävi vakavaksi tätä sanoessaan, "ja
[tätion huolehtinut minusta. Muttai
! viimeiset viisi vuotta olen ollut töis­sä.
Nyt täti tahtoi minut luokseen
kesäksi... Oli onni että tulin."
Viimaiset sanat tulivat kum hy­väillen.
Tyttö punastui.
\ "Asutko tuolla?" ja Jack viittasi
ylös metsään päin, missä vaalea talo
kotoisena ja matalana lepiäsi mäen
töyräällä lähellä metsän laitaa. ;
Tyttö nyökkäsi päätään. "Se on-kotini."
'
"Sittenhän olemme, aiyan naapu-nt!"
huudahti Jack iloisesti, ja he
molemmat pyrskähtivät nauramaan.
Seurasi onnen päiviä. He kulkivat
pitkin rantoja etsien näkinkengän
/^ona, joihin Ellen tunnusti ölevan-
^ erikoisen kiintynyt. Jack vihelteli
Jöi^na ja lauleli ja huuteli, vieläpä
'I^^m kilpaa lokkien kanssa^ jotka
^ seurasivat heidän matkojaan.
^Uen oli edelleen ujo, mutta usein
^ nauroi sydämmellisesti Jackin
^eluuksille. Toisinaan hän alkoi
Jtam kertoa, mutta kohdatessaan
^an Oiailevan katseen hän äinälo-kesken
ja punastui.:^ Jackia
ujous. Se oli hänelle
kuten oh koko tyttö. ;Hänen
jset tyttötuttavansa oUvat' kaik-
^«juuta kuin ujoja. Oikeita:kau-
J^. ^^"nut seUaista tyttöä en-kuin
Ellen oli. ; - : ^^^^^
J ^ ^ t ä he hakivat marjoja-tä-
Ellenin äidiUe. iyietsän sala-hiljaisuudessa
muuttui J
äänekkäästä nuorukaisesta
^ ^ ^ f c s i niieheksi.Metsax>li hä­nen
työmaansa. Tämäkin metsä toi
'hänen mieleensä ne kummat tunteet,
joita hän.usein oli tuntenut, varsinkin
tapausten jälkeen, jolloin Joku työ-=
toveri oli kannettu kuolleena tai louk­kaantuneena
sieltä pois. Hän puheli
ajatuksistaan Ellenille, heidän riipi-essään
punaisia marjoja oksista, ja
tjrttö unohti ujoutensa jä kuunteli
3rmmärtaväisenä.
Päivä toisensa jälkeen kului on­nellisesti.
Mutta sitten lähestyi aika,
jolloin Jackin tuli l^teä, ja ajatus
siitä ei jättänyt kumpaistakaan rau­haan.
j Jack ei ollut kertaakaan lähennel­lyt
tyttöä. Jos Ellen olisi ollut toi-senlainen,
olisi häntä jo suudeltu lu­kemattomia
kertoja. Mutta hänen
/herttainen, ujo viattomuutensa esti
sellaisen. Jack oli rakastunut py­hästi.
Jackin lähtöpäivän edellisenä ilta­na
se kuitenkin tapahtui. He käveli­vät
kuutamossa tädin luota Ellenin
kotiin. Koko maailma tuntui niin
surullisen kauniilta. Ellen huokasi,
ja sanoi viattomasti:
"Minun tulee kauhean ikävä si-nua.
Ja seuraavassa hetkessä hän lepäsi
Jackin rintaa vasten, tuntien ensi-mäiset-
suutelot huulillaan.
Eikä Jack lähtenytkään vielä kun
aamu tuli. Hän viipyi viikon kau­emmin
ja lähti sitten ihanan, nuoren
morsiamensa kanssa.
Jack onnistui saamaan kaupungis­ta
työn, joten hänen ei tarvinnut jät­tää
Elleniä kaupunkiin muuton jäl­keen
kutemoli luullut. He olivat on­nellisia.
Ellen odotteli Jackia kotiin
työstä iltasin ja sitten, illallisen jäl­keen,
he menivät yhdessä ulos, joko
teatteriin tai kävelylle. Kaikki oli
ihmeellistä nuorelle maalaistytölle.
Ihmeellistä ja outoa. Mutta Jackin
vierellä hän oli onnellinen, eikä kai­vannut
muuta seuraa.
Ei Jack myöskään ensm alussa.
Muita jonkun ajan kuluttua hänen
tuli ikävä entisiä tovereitaan ja ölut-
Jvapakkaa, jossa juttu luisti niin hy­vin.
Siellä olisi metsätyöläisiä, tuttu­ja;
h \ ^ ä kavereita, joilla olisi paljon
kerrottavaa.
Mutta mitä tehdä Ellenin karissa?
Häntä ei voinut jättää yksin, eikä
hän tahtonut tuttavia. Pari tyttöä
olivat he kadulla tavanneet, jotka
Jack tunsi ja joille esitteli vaimonsa,
mutta tämä ei ollut heihin ollenkaan
mieltynyt.
"He katsoivat aivan minun lävit­seni'V
valitti Ellen kotona tapaamisen
jälkeen. "Voi Jack, niinä en voi heis­tä
pitää. He olivat puettukin niin
toisella lailla."
Jack tunsi olonsa kiusalliseksi.
Hänkin oli huomannut miten Ellenin
puvut olivat "toisenlaiset" kuin tois-,
ten tyttöjen. Ne olivat vanhanaikai­set.
Ja Ellen kieltäytyi ostamasta uu­sia
koska rahat olivat vähissä ja"van­hat
puvut olivat aivan hyvdä vielä!:
Eräänä sateisena syysiltana heik­kous
voitti Jackin ja hän- ei tullut,
kotia ennenkuin puoli yhdeltätoista
illalla. , Ei edes illalliselle. Ja kun
hän vihdoin tuli, tuli hän horjuvin
askelin. ,
Ellen riensi itkien ovelle häntä vas­taan.
Mutta samassa hän perääntyi
kauhistuneena. "Voi Jack"! huudahti
hän, silmät pyöreinä.
"Suo anteeksi", sopersi Jack, ja
istuutui lähimmälle tuolille. "Tapa­sin
vanhoja tuttuja..."
Ellen ei sanonut enää sanaakaan,
siirtyi vain hiljaa toiseen huoneeseen.
Sen jälkeen se olikin sitten jo help­poa.
Joka viikko ainakin kahdesti
Jack tapasi "hyviä tuttuja", mutta
vasta sitten kun hän oli käynyt ko­tona
syömässä ja pukeutumassa. Ja
joka kerta odotti häntä pieni, väsy­nyt
vaimo, vaikka hän olisi tullut
kuinka myöhään.
Se ärsytti Jackia, ja niinpä eräänä
600 paunan painoinen kala
U^m:^paunaa painava tuna-kola.
Kelpaisi tuollaisia onkia!
yönä hän raivostui kotiin tullessaan
puoli kahden aikana tavatessaan Elr»
lenin vielä ylhäällä. Häh tarttui ko­vakouraisesti
hentoon käsi\^rteen jja
miltei huusi: ; .
"Miksi et ole mennyt nukku-
.maan?"^
Ellenin leuka vapisi kuiThän kat­soi
pelästyneenä miehensä vihaisiin
s i l m i i n . • - v'-.
"Jack, minä en voi hukkua ennen^
kuin smä tulet. Pelkään, että sinulle
tapahtuu..."
"Pelkäät? Älä ole kaikessa niin
hiton lapsellinen! Et Osaa muutakuin
pelätä ja odottaa minua. Aliksi et
ole edes vähän niinkuin toiset tytöt?
-Oppisit edes pukemaan^'
"Toiset tytötiV'^v >v^^--
"JooJ Tyttöjä niissä kemuissa öU
niistä nyt tulen. Oikeita tyttöjä, jot­ka
uskaltavat ottaa ryypynkin, jotka
ymmärtävät miehiä. Hyvänen aika»
et suinkiaan sinä mihinkään pääse
tässä: maailmassa pysyttelemällä ai­na
kotona. Lähde sinäkin joukkoon.
Mutta ensin osta uusia pukuja.. *"
Mutta Elleit oli jo irroittanut käsi­vartensa
Jackin otteesta ja mennyt
toiseen huoneeseen.
Seiiraavana aamuna Jack tuskin
oli änteeksip5ryntötuulella ennen työ­hön
lähtöään. Mutta illalla kun hän
tuli kotiin häpesi ja katui hän sa­nojaan
ja tekoaan, kuten pikkupoika
ilkityötään. Ellen oli niin äärettö­män
kalpea ja väsynyt. Jack lupasi
varmasti olla kotona joka ilta mää­räämättömän
pitkän ajan. Lupaus
toi heikon hymyn pienen vaimon ^tiu-lille.
Ja Jack oli tyytyväinen.
Hän olikin kotona joka ilta kaksi
viikkoa, mutta pakosta, sillä Ellen
oli sairaana tämän ajan. Ehkä hän
olisi muutenkin ollut, vaikka Ellen
epäilikin sitä.
Joulukuun puolivälissä, kun Ellen
oli jälleen vahvempi, pyysi hän pääs­tä
kotia vanhempiensa luo. Ja sopi­han
se niin, koska Jackin työ kau­pungissa
loppuu jouluviikolla ja niin
ollen hän joutuu metsätöihin heti
uuden vuoden alussa.
Kotona meri pauhasi ja metsä hu-misi,
ja kaikkialla oli juhlallinen, hi-mineh
maisema. Ellen tunsi saaneen­sa
rauhan.
"Milloin se tulee?" kuiskasi äiti.
"Huhtikuussa."
"fiikä Jack tiedä?"
"Ei. Eikä hänen saakaan tietää
eiyienkuin . . . ennenkuin . . . " Ellen
tyrskähti itkemään.
"Voi lapsi parka sinua . . ."
"Voi äiti, minä en tahdo olla nai­misissa.
Se on niin toisenlaista elä­mää
kuin luulin... Minun on niin
ikävä, ja minä pelkään niin!"
"So, SO, kyllä kaikki muuttuu kun
lapsi fulee."
"Mutta sinun pitää kirjoittaa
Jackille ja sanoa, että minä en tule
hänen luokseen enää, en ainakaan
pitkään aikaan. Sinun pitää kirjoit­taa
hänelle."
"KyUä, kjdlä." ; _
"Etkä saa sanoa lapsesta mitään.
Lupaatko? Voi äiti, minä en voi pa­remmin
selittää, mutta luota minun
olevan oikeassa."
Ja äiti kirjoitti tuon vaikean kir­jeen,
jä teki kaikkensa saadakseen
sen siihen muotoon että se ei louk­kaisi
Jackia. .
Vuosi kului huhtikuuhun ilman,
että Ellen olisi seurustellut kenen-in
. f
m
il
1 ^!|
•••--'.'V)
- i i
-
- . i l