Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 22, 1941

              Sivo 6 LAUANTAINA, MARRASKULTST 22 PÄIVÄNÄ 1941
» 4
''M
» 4 ^
f,
K. •
V il k f i ; m
•V 1
•* -sf i
Vapaan Ranskan johtaja kenraali Charles (le Gaulle ja hänen vai-monsa
heidän uuden kotinsa akkunassa'"EngJanmssä, ' r
rkaan Mikko, vaan Tuomas. Kas­toimme
hänet ilialla raafcuaHe rovet-tuaan
Tupuksi. Se ei oUut täBe vyli
kolmenkymtnenvnotiaalle **ristivau-
-valle" niinkään, hauska toimitus^, sillä-
Pietarin vesijohtovesi on tammikuul-ja
kyimää, vallankin kun uni^ohor-roksissa
saa-sitä ryöpyn niskaansa.
Lopputulos kntenkin olt, että Mikko
sai, Mikkona elellä eteenkinpäin ja
uusi nimi unohtui. . , .
Lähdimme itäänpäin, vuocokausir
kaupalla makailimme ahtaassa van­kivaunussa,
jossa junan jytkytys säesr
ti alituista kahleitten helinään Matkaa
rahaa saimme 13 kopeekkaa .päivässä,
omat rahat otettiin Pietarissa p>oi?.
Olisihan noillakin kopekoilla jotain
saanut, jos pääsi itse ostamaan, ohut­ta
kun ostoksilla käyvä sotamies f^ir
värahasta vielä puolen varasti, niin
oli olo matkalla jotenkin ohkaista.
Saimme kuitenkin kuumaa vettä sil­loin
tällöin, jos saattajamme sattuivat
olemaan hys^llä tuulella ja suvaitsi­vat
hakea. Teetä oli meillä itselläm­me,
mutta sokeria ei munistaksian.
Että kuitenkin sitäkin silloin tällöin
saatiin, se oli Mikon ansiota. Hän
otti viiskopdckäisen kouraansa, meni
jonkun luo, jolla näki olevan tuota
maailman makeutta ja alkoi kaupan­teon.
Tähän tapaan se kävi:
— Annahan sie sokerjankäle — a-lotti
Mikko.
— Stooh?
— Sahari nietu. Tavai! — Ja
Mikko tarjosi viiskopekkaistaan. Jos
ei kauppapumppani vieläkään ym­märtänyt,
pisti Mikko sormen suu­hunsa
ja massautti niin että mäjähti,
osoitti jälleen sokeria ja uudisti:
''Tavai sahari 1"
Ja "saharia" tuli, tulipa takaisin
viiskopekkainenkin. Mikko itse ei
suuria sokerista välittänyt, hän vaih­toi
"satkäiin'' (omatekoiseen mahork-kapaperossiin)
miten ison palasen
hyvänsä. Mutta me toiset hänen
hankkimallaan maailman hekumal­la
herkuttelimme. Venäläiset soke­ripalat
ovat suuria ja kovia. Mitään
keinoa ei ollut saada niitä rikotuk^
si, täytyi haukata vuorottain. Mie- ,
heitä inididle kaUd sokeripala, yksi >
haukkasi yhden, toinen toisen ulko­reunan,
kannes palanen oEsikä kuin
muna ja niljainen kuin boa-k|l?inneen
suupala.
Tähänkin nautintoon täytyi ensin,
hiukan, totutella, mutta, tottuihan si­tä.
Ihminen näkyy sentään olevan
verrattain siidriih muutoksiin mukau­tuva
olio. '
Ensimmäisen, nelisen^ vuorokautta
kestävän^ taipaleen taitettuanime
pysähdyimme Vjätkään, jonka vanki­lan
eräässä kellarikomerossa oleilim-liie
yhden viikon. Vuorokaudet pit­kät
makailimme lavereillamme valeita
lasketellen, taisipa toisinaan tulla to­sijuttukin
joukkoon. Mikko oli kui­tenkin-
mestarein kaikista. Ikänsä
maailman nurkkia koluilleena oli hä­nellä
ömäaMn kokemaa runsaanlainen
varasto muilta kuulemansa lisänä.
Koskaan ei hän kuitenkaan ryhtjm)^!
kertoileinaan, jos häntä siihen kehoi-tettiin,
omia ^kojaan vain aloitti ja
ahtoi tulla tuntikaupalla. Kerronpa
tässä jonkun harien juttujaan "tyyli­näytteenä'V
'
'"Olinhan' niie kerrankin maitosou-vissa^
Verinääh puolella^ ajeltiin nääs
Lehikoiseil Jdikin. kanssa: kermoja
Pietariin. Se kun Jehki silloin oikein
huiputti ryssää, niin että _se sitä vas­ta
oi vetkaletta. Meillä kun oi kol­me
hevosta ja hyvät vohkeet, ja koko
pittäästä myö koottiin meijerimaiot
jäkannUloissa. vietiin Pietariin. Siel­tä
jehki hak hiukan vehnäsjäuhoo ja
ripottel'sen meijerimaion piäl, ja
kun r y ^ tirkistel kannuun, niin luul
että myö ollaan kermoja tuotu, kun
niin näjrtti keltaselta, ja käski ajaa
näin makasiiniiniin ja kaataa kerma-laariin.
Tietysti myö kaaettiin se
meijermaito sinne kermoihin ja isot
rahat riipastiin ja rikastuttiin."
— No missä ne ovat nyt ne rik­kautesi?
— tiukkasimme häneltä.
Mutta Mikko niiskautti vain ne­näänsä
eikä ollut kuulevinaan, al-koipahan
kertoilla jotain uutta jut­tua.
Niitä oli siistejä ja puolisiiste-jä
juttuja, olipa oikein aito harap-parihrstorioitakin,
jotka nekin sellai­sissa
oloissa kävivät melko täydestä.
Mutta milloin MilO^o intausi itses­tään
jotain juttelemaan, laitteli hän
ympärilleen oikean xyövarisädekehänj
kertoili tekemistään hirmutöistä, jot­ka
jutut heti kouraansa tunsi tekais­tuiksi.
Sillä mihinkään sellaiseen ei
Mikon luontoinen mies olisi pystynyt..
Ja varkaan vikaa esimerkiksi ei hä­nessä
ollut nimeksikään, niin vää­rentämätön
jätkä kuin monessa suh­teessa
olikin, siitä saimme matkan
varrella useita todisteita.
Hauska oli syrjästä seurata Mikon
keskusteluja muitten matkatoverien
kanssa. Muiden muassa kulki mat-kassamme
muutamia kiinalaisia, jois­ta
vallankin yksi, vanha "Papa", oli
usein Mikon puhetoverina. Seuraa­vassa
pieni näyte, mihin suuntaan
juttu juoksi.
. Papa istui .kyhnytti-la^^
sääret tuoliksi SQvitettuina katsellen
- virioilI< satniUään-
: kiintsa. - iVenähjti >iikko tupakan-:
: kipeänä-ääreeris^ja^k^
: .—; ÄfahörkkaJeesP^r . -
:^"f'>r-vj€es;:jeest.:.^\.; :•; rAs..^-r
— No, tehääs sätkä.
.Paf» ei kukankaan" 3rni«närt|^
naäptbriri ::^^mänii:&iä;;
ottaja paperipalasen esille jä selittää: ^
— Tavai mahorkka! Tehääs pi-
^ kein suuri isätkä! v
Ja nin tehdään. Keskustelu ei kui-tehkäari
iiysähdy, vaikka sätkät sa­vuavatkin
hampaissa. Mikko tiedtis-
" t^ee: ' " ' '' • ^
-—Onkos siuUa.akkaa? Jakun
toinen yain tölläyttelee. päätään. pu­distaen^
selittää Mikko tarkemmin:
— Maatuskia-onko jeies?
— A maatusfcii! • Jeest, jeest?
.— Eh vain mie ota^ milloinkaan ak­kaa,
— vanno^elee Mikko. Alkaa^^a^^
ten uudelleen kysellä:
— Onkos siul tenkiä?
— Adjiengii? . ;
— Niin. Jees tenkiä? .. , . ,
— Njemnogo bjengii.
— Annahan sie riuna, niin käyn
ostamassa sitnua (erästä vehnäleivän
lajia).
Ei kuitenkaan ymmärrä Papa, pää­tään
puistelee. Ja Mikko jää ilman
sitnuaan.
Ollessamme viimeistä iltaa Wjat-kassa
ilmaisi muuan matkassa oleva
lättiläinen poika, että meidän tava-ramrne
aiotaan: ensi yönä varastaa,
niin että olisi oltaya varuillaan. Pää­timme
valvoa vuorottain ja vahtia
omaisuuttamme.; Ensimmäinen vah­tivuoro
oli Mikon.
Oli köski^yö,-kun hän herätti mei­dät.
Pieni lampputuikku yalabi vain •
kellarin yhden nurkkauksen, mutta
nämme kuitenkin, miten puolentois-takymmentä
miestä oli kerääntyn3rt
lattialle piiriin ja näyttivät jotain
puuhailevan. . Kysyimme Mikolta,
mitä he tekivät. Mutta Mikko vain
nauroi, naakasi-mahallaan laverilla ja
ihan ilosta hytisi. Lopiflta sai hän
selvitetyksi, että miehet jakoivat*va-rastamaansa
saalista.
— Mutta mikä sinua niin naurat­taa?
— utelimme.
— Sitähän mie, kun töitäkin sol­tulta
ihan alta pussin kiskoivat, ja
mie heistä huolin. Silloin vain ärä-veivät
liepuskan, ja mitä lie löysivät
tuon pojan repusta.
— Miksi et estänyt heitä, jos ker­ran
näit?
— Näinhän mie. Mutta mitäpä
mies heistä huolin. Silloin vain ärä-hin,
kun yrittivät mennä meidän
hynttyille, ja äkkiä ne pois joukahti-vat.
Permin vankilassa Mikko kävi
läpi saman muutamapäiväisen nälkä-kuurin
kuin-me toisetkin.. Mutta
nälkä saattoi-Iränet sangen, äreäksi.^
Hän makasi aamusta Iltaan ja iUasta
aamuun, ja murisi kuin maaliskuun
karhu, jos hänen lepoaan häirittiin.
Vain yksi keino oli saada hänet jal­keille,
kun nimittäin meni ja suhkasi
korvaan':
— Mikko, tehääs sätkä'
Heti'alkoi ryysyläjä liikahdella, ja
uniset silmät 'tirkistelivät melkein
mustaksi likautuneesta naamasta, ot­taen
selvää, bliko hyppysissäsi pape­ripalanen
ja mahorkkapÖtky. Jos pu­he
oli pelkkää koirankuria, antoi
Mikko kuulua muutaman puisevan
sadätuksen ja pörrö sukelsi pahnaan­sa
takaisin, kohotakseen taasen hetki-
. sen kuiuttua jonkun uuden koiran-
: juonen johdosta. . '
Saivat:- se^^^ Permissä
' kerran pahemminkin -~ suuttumaani.
; Mu^iain5jPinta^^ paklo-työhoii
'tuö hän-
: tä höwkseeni milläkin tavoin.
: Viiniein- Mikoni^käi^^^
puhkesi:. - Hän hyökkäsi ylös noituen
' ja sadatdlen,-sieppjasi>M kiusan-herikeensä"
ja M i hänet ki>^ per­mantoon
että kinttuiaudat helähtivät.
; Mutta; siilinpä sisu loppuikin. Ori;
nistuttuaan: näin oiyaljisesti herahti
Mikko leveään nauruun, joka jatkui
vielä pitkän, aikaa-jälestäpäirikiri, mi­käli
voi päättää pattoriaan, oieVan
ryysjdsa^ hytinästä.
Sellainen- se oli Mkko. Toisinaan
tuntui hän hiukan höperöltä, toisi­naan
^sen liiankin viisaalta. Tär­keissä
aaoissa. ehdottoman rehellinen,
pS^ku-äsioissa kiero kuin tukkipuo-min
vitsa. Suuren lapsen ja maail-manrantoja
raaihustelleen jätkän se­koitus,
jossa hyvä ja paha useimmi­ten
olivat niin loisiinsa-kietoiiluneet
kuin Hilferinritku ja nauru "Kauppa­neuvoksen
härässä". " . ^
• Erosin Mikosta iviime huhtikuun
toisena päivänä..
Kolme Ahanskissa olleista suo-
Tnalaisista karkoitetuistä sai silloin lu­van
lähteä kotimätkälley toisten, nii­den
joukossa Mikonj jäädessä vielä
odottamaan vuoroaan. Istuimme jo
reessä, Mikko seisoi vieressä ihan sä-ffiässa
asussa kuiri hänet näin Pieta­rissa
ensikerran, hatun reunat retkal-laan,
ja viime sanoikseen virkahti:
- — Tais vääntää- nyt vetkaleeksi
elämän, kim työkin lähette, ihan pa­nee
pirhanoilje! . .
En ole sen perästä Mikosta mitään
kuuljut^,,. Onko, hän tullut kotimaa­han
muiden;:-iiä^ vai
uupuiko V kidtä osaamattönfianä ja
pemuttömänä jphnekiDcSuuren
jän liepeille, siitä en ole saanut selkoa.
Mutta luultavinta on, että hän
taasen jonkun Lehikoiseri Jehkiri
kanssa - ajelee vehnäjauho-kermojar
Pietariin ja riauraa hytisee sydämes-sääri,:
kun saa vetää "Vennään vaaria"
nenästä. Että tässä tällaisessa puu­hassa
olisi jotain sopimatonta, se ei
juolahda hänen mieleensäkään, mutta
eipä myöskään se, että itse pitäisi sen
rahakukkaron, jonka korjaa juopu-
•neena rallattavan Jehkin huostasta.
Hän vie kotiin niin rahat kuin Jehkin-kin,
säpristää silmänsä rakosiksi ja
virkkaa:
— Olipa se vain vetkaletta! Oi­kein
myö taas heitä lujasti huiputet-tiinl
Ei tarvitse ihmetellä jos tavallinen,
jonka jokainen tuntee, tavallisesti pu­huttuna
tai kirjoitettuna, ei herätä
mielenkintoa. sotahan juuri puuttuu
se "jotakin'*.
. Kuta kiikkeämmhtyrität onnea ta-valtaa,
-sitä kttr^emrkinr^e'pakenee.