Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 16, 1937

              ''Hyvä! Enpä pitkään aikaan ole
kuullut noin hyviä uutisia. Nyt,
|>ojat, lähdemme Lorisevalle lähteelle
päin viettäville rinteille, ajamme kar­jan
sinne ja lopetamme merkitsemi­sen.
Jonkun on käytävä White Sa-gessakin.
Haluan kuulla hieman asi­oista:
mitä Holdemess suunnittelee,
mitä Dene tekee ja onko karjaa viety
Lundiin."
"Sanoinhan teille haluavani läh­teä",
sanoi Snap.
"Se nyt vielä puuttuisi", vastasi
hänen isänsä. "Vounme sitäpaitsi
odottaa kevättä, jolloin kaikki mat­kustamme
sinne. Mutta minunhan
olisi pitänyt tuoda teille uusia vaat­teita
ja kenkiä. Olimpa todellakin
tyhmä, kun en tullut sitä ajatelleeksi.
Olette melko risaisia. Jack tuolla
erittäinkin' on kuin mikäkin linnun-pelätti.
Onko hän työskennellyt niin
kovasti kuin hänen näöstpn voisi
päättää?"
"Isä, hän ei ole laiskotellut päi­vääkään'^,
vastasi Dave lämpimästi,
^'ja sinähän tiedät, millaista ratsas­taminen
noissa rotkoissa on."
August Naab katsoi Kareen ja sa­noi:'
"Olisi kerrassaan naurettavaa,
eikö olisikin, jos Holdemess koettaisi
läjähdyttää sinua nyt? Tiesin aina,
että sinusta kehittyy mies, Jack. Nyt
olet meidän arvoisemme ja osallinen
karjaan, kiiten omat poikanikin."
Mutta ei tämä antelias lupauskaan
voinut poistaa Snap Näabin läsnä­olon
aiheuttamaa Cunnetta. Vilkais­tuaan
vain Snapin teräviin kasvoihin
ja omituisiin silmiin tunsi Hare si-simmössääh
polton, jota hän kyllä
ennenkin oli tuntenut, mutta ei mil­loinkaan,
kuten nyt, jolloin hänen
rintaansa tuntui syttyneen oikea
liekki. Snapkin näytti suuresti muut­tuneen,
hänen kasvonsa eivät olleet
enää punaiset eivätkä pöhött)aieet,
nähtävästi ei hän ollut navajo-intiaa­nien
luona ollessaan saanut viinaa,
hän oli h3rväluontoinen, vilkas, hjrvin
kujeiluhaluinep ja näytti kokonaan
unohtaneen katkeruutensa Harea
kohtaan. Haren oli nyt helppo huo­mata,
että miehen paha luonto ilme­ni
vain silloin kun hän oli juovuk­sissa.
Mutta hän ei voinut antaa
anteeksi eikä^vunhöttaa. Mescalin
tummat kauniit silmät ahdistivat
häntä. Vieläkin voitiin hänet naittaa
tuolle miehelle. Ehkä Snap juuri
senvuoksi piikin noin iloinen. ^ Epäi­lys
lisäsi hänen taakkansa kiihke­ällä
kysymyksellään, mutta hän ei
mitenkään voinut kysyä Augustilta,
oliko avioliitto jo solmittu. Päivän
taisteli hän voidakseen alistua tuohon
mormoonien tapaan ja unhottaa^Mes-calin,
mutta sitten hän ei enää yrit­tänytkään.
Se synkistytti hänen
luQnnettaan, tappoi hänen poikamai­sen
ystävällisyytensä yhdistäen hä­nen
nuoruutensa kypsjmeeseen mie­huuteen.
Erämaan uudeksiluova yoi-ma
ei ölliit pysähtynyt parannettu-aan
heikot keuhkoa, pilaantQiieen ve­ren
ja veltot lihakset, vaan jatkoi
yhä työtään vaikuttaen nyt hänen
mieleensä, sydämeen^ ja sieluunsa.
Ne vastasivat yhä kiihkeänuhin jon­kun
ulkopuolella aina läsnäolevan
näkymättömän voiman tuliseen^kut-suun,,
^':-Vv'-.*'-''^^'1.
Senvuoksi ei hän enää kiusannut­kaan
itseään yvoidakse^
Mescalin, v a a n - ^ i^
empiniäUä silloin, kun tyti^ muistui
hänen ^mieleensä, että nämä viikot
ja kuukaudet olivat vain li^umeet
hänen > rakkauttaan. Ja vaikka se
tuntuikin katkeran suloiselta, huojen­si
tuo*totuuden tunnustaminen kum-minlun^
imdtä^ Hän ei s o k a i s i
seään ens^ toiveilla eikä koettanut
muuttaa tunteitaan ystävällisiksi
Snapia kohtaan, vaan nimitti sisäs-sään
polttavaa tulta oikein nimityk­sin:
mustasukkaisuudeksi, jonka hän
tiesi lopulta muuttuvan vihaksi. -
Kolmantena aamuna Hopeakulhol-ta
poistumisensa jälkeen ratsastivat
miehet hitaasti Coconinan rinteillä.
Ajettuaan laaksoon muutaman pie­nen
karjalauman palasi Hare* tila­päisen
leirin .yierestä kohoavan har­janteen
aukealle laelle. Katsoessaan
sattumalta laakson ylempää päätä
kohti oli hän huomaavinaan leijaile­vaa
savua Lorisevan lähteen kohdalla.
"Tuo ei nyt voi olla tomuakaan",
sanoi hän itsekseen, "esillä sellaiseksi
on se liian sinistä mielestäni."
Hän katseli tuota utuista sinertä­vää
pilveä hetkisen, mutta koska se
oli niin monen peninkulman päässä,
ettei hän voinut varmasti sanoa, oli­ko
se savua^ vaiko «ei, päätti hän rat­sastaa
sinne saadakseen varmuuden.
Kukaan Naabeista ei ollut leirissä ja
koska siellä ei ollut minkäänlaista
ilmoitustakaan, milloin he palaavat,
läksi hän yksinään. Hän toivoi en­nättävänsä
takaisin ennen pimeää,
mikä ei kumminkaan ollut oUenkjaan
välttämätöntä, sillä hänen huopapeit-teensä
oli satulan alla ja sätulalau-kussa
oli jyviä Hopeaharjalle ja ruo­kaa
hänelle itselleen.
Paljon enrieii kuin Hopeaharjan
kevyt juoksu oli lyhentän)rt matkan
puoleen, selvisi Harelle tuon- pilven
laatu, joka oli herättänyt hänen ute­liaisuutensa.
Savuahan se sittenkin oli.
Hän otaksui joidenkin laidunten var-tijain
leiriytyneen lähteelle ja halusi
nähdä, millä asjoilla ne liikkuivat
Ratsastettuaan kolme tuntia nopeasti
saapui hän erään matalan Lorise­van
lähteen virteltä kohoavan kuk­kulan
laelle. Hän muisti lähteen si­jaitsevan
punaisen vuoren seinämän
juurella. Lammikko, josta karja joi,
oli alempana eräässä pienessä seetri-metsikössä.
Hän huomasi sieltä ko­hoavan
savupilven ja kuuli karjan
ammumista.
"Täällä on jotakin hullusti", mu­misi
hän. Seuraten tietä ratsasti hän
metsikön läpi päästäkseen kuivalle
kuopalle, jossa lammikko kerran oli
ollut. Ojassa ei ollut ollenkaan vettä.
Karjan kellojen kalkatus kuului mäen
toiselta puolelta seetrimetsikön ta­kaa.
Hän saapui pian aukeamalle,
jolloin silmäys riitti selvittämään hä­nelle
kaiken.
Toinen uusi melkein järven kokoi­nen
lammikko kimalteli auringon­paisteessa.
Sen ympärille oli raken­nettu
suuri aitaus, jossa tungeksi suu­ri
lauma sarvipäisiä elukoita. Lam­mikkoon
johtava oja oli aidattu kum­maltakin
puolelta lähteelle asti.
Jack ratsasti hitaasti rinnettä alas
katsellen samalla tarkasti seetrimet-sikköä
ja rinnettä, näkemättä kum­minkaan
ainoatakaan ihmistä.
Kun hän saapui nuotion viereen,
näki hän, ettei se ollut monta tuntia
vanha, ja sen ympärillä maassa oli
tuoreita jalan ja hevosten jälkiä.
Suuret pinot pitkiä mäntyhirsiä, jot­ka
oli veistetty litteiksi, ilmaisivat
jonkuii tarkoituksena olevan raken­taa
sume maja. Raivostuen suunnil­taan
laskeiitui hän satulasta. Sie­kailematta
hetkeäkään pisteli hän
palavia kekäleitä aidan alle ja hirsi-pinoon.
Pihkaiset puut S3rttyivät he­t
i kuin raketit karkoittaen janoisen
karjan kauemmaksi.
**Lähden seuraamaan noita hevos­ten
jälkiä", sanoi Hare. - ^
Purettuaan hieman ojan varrella
olevaa aitaa ja juotettuaan Höpea-harjankiiruhti
hän sen nopeaan vauh­tiin
valkoiselle tielle. Jäljet, joita hän
oli päättänyt seurata, olivat hyvin
selvät. Laaksoon satanut muutamia
tuumia vahva lumi oli sulanut ja peh­mittänyt
kovan inaan. Hopeaharja
jatkoi samaa tasaista vauhtia erä­maan
hevosen kestävyyksin. August
Naab oli kerran sanonut, että ori
voi helposti päivässä kulkea viisi­kymmentä
peninkulniaa. Koko ilta­päivän
tarkasteli Hare edessään ole­vaa
tietä ja Goconinän kohoavaa rin­nettä.
Paljon ennen auringon las»
keutumista pääsi hän kukkulalle ja
alkoi nousfa rinnettä. Hänen saavut­tuaan
sen puoliväliin muuttui maa
lumiseksi, ja hän riäki nyt selvästi
Jiolmen hevosen jäljet. Hämärässä
ratsasti hän tuohon samaan aukea­maan,
jossa August Naab on odotta­nut
naväjo-ystäviään. Etsittyään
suojaisen paikan kallioitten välistä
irroitti hän satulan Hopeaharjarf se--
lästä, peitti sen loimella ja ruokki sen,
sytytti nuotion, söi hieman lihaa ja
leipää, kietoutui sitten huopapeittee^-
seensä ja vaipui pian uneen.
Hän nousi ja läksi jatkamaan mat­kaansa
ennen auringonnousua saa­puen
Goconinän läntiselle rinteelle
juuri silloin, kun varjoisa laakso he­räsi
sumuisesta unestaan päivänva­loon.
Pian alkoivat 'kiiltävät ja j y l ­hät
Pykälöidyt kalliotkin näkyä, nii­den
tummanharmaat huiput muuttui­vat
ruusunvärisiksi kirkastuen vähi­tellen
punaisiksi aamuauringon va­lossa.
Lumipeite oheni häviten lopulta
kokonaan, mutta hevosten teräsken-käisten
kavioiden jäljet näkyivät sel­västi
tiellä. Vuoren juurella kään­tyivät
jäljet White Sageen vievStä
tieltä pohjoiseen kallioita kohti. Hare
etsi katseillaan punaista salviapen-^
saita kasvavaa aukeamaa, jossa Hol-dernessin
karjakartano sijaitsi. Hän
näkikin, sen lopulta, rinteen juurella
laakson tuonnimmaisessa korkeam­massa
päässä olevan tumman läikän,
ja käänsi Hopeaharjan jäljille, jotka
veivät suoraan sitä kohti.
Aurinko kohosi Coconinan takaa
paistaen kuumasti hänen' selkäänsä
ja Pykälöidyt kalliot kohosivat yhä
korkeammalle hänen edessään. Har­janteilta
näki hän tuOn mustan läi­kän
muuttuvan rakennuksiksi ja ai­tauksiksi.
Lähetessään kartanoa saa-.
pui hän aaltoilevalle kentälle, jonka
haalistunut ruoho näytti valkoiselta
ja jossa käyskenteli tuhansittain nau­toja
laitumella. Tämä laidun oli ker­ran
ollut Martin Colen omaisuutta,
ja kun Hare katseli miesten sieviä
asunnoita, säännötöntä maalauksel­lista
päärakennusta, suuria aitauksia
ja kallioilta johtavaa pitkää ränniä,
muistui hänelle tuo katkeroitunut
mormoori mieleen: Siellä oli muudan
aitaus täynnä kiharakarvaisia hevo­sia,
tomen härkiä ja pari pitkää nau-tajonoa,
joista toinen meni juomaan
lammikosta ja toinen juuri palaili
sieltä. Ilma oli aivan harmaa to-musta.
Eräs hieholauma nuoleskeli
suuria loiorisuolan kappaleita, ia
vaiiiiulliiien vuotia oU päärakennMk-sen
^sisäänkäytävän edustalla.
pysäh^ti hevosen»
tanolle j a huudahti:
"HaUoo!"*
Eräs pimakka vaaleatukkainen pai­men
iknestyi portaille räpytellen sfl.
miaan.
"HaUoo, vieras, laskeutukaa satu-lasta
ja tulkaa,^tupaan", sanoi hän.
^^*Onko Holdemess kotosalla?" kyi
syi ^ r e .
" E i . Hän meni viemään härkiä
Lun<iiin. Luullakseni on hän jo
kumminkin palannut White Sageen.
Nimeni on Shopde. Toimin työnjoh­tajana
täällä.^ Haluatteko paime-neksi?"
" ^'En."
"Mutta kuulkaahan,, tuo hevo­nen
! " huudahti hän. Hänen ystäväl-linen
utelias katsefensa oli siirtynyt
Haresta Hopeaharjaan. "Saatte am­pua
minut, eiiei tuo hevonen ole Se-vierin
Jaidunten villi ori!"
"Oikeassa olette", vastasi Hare.
Kuultuaan Snoodin huudahduk­sen
tuli kolmemuuta paimenta ovelle,
ja kun Snood viittasi hevoseen, lag-keutuivat
he pihalle ystävällisin hy­myin
ja ihmettelevin silmin.
"Qlen nähn37t sen vain kerran en­nen",
sanoi toinen.
^ "Jumalani, millainen hevonen!"
Snood kiersi Hopeaharjaa kiertämis­tään.
"Jos omistaisin tämän karja­kartanon,
vaihtaisin sen tuohon he­voseen.^
Tunlien Hopeaharjan. Kil­pailimme
joskus keskenämme tuolla
kaukana Nevadassa. Ja, vieras, ku­ka
te olette?"
"Olen eräs August Naabin pai-men.
7>
- "Denen vakoilija!" Snood katsoi
Hareen tarkasti suurin mielenkiin­noin
nä}^tämättä olevan ollenkaan
vihoissaan^ "plen kuullut puhutta-"
van teistä. Saanko kuulla, mitä asiaa
Naabin paimenella on Holdemessil-
^^Ratsastin Lorisevalle lähteelle ei-
Jeh", sanoi Hare katsoen työnjohtajaa
-silmiin. "Siellä oli uusi aidattu lam­mikko.
Karjanune ei päässyt juo­maan.
Siiellä oli myöskin pino veis­tettyjä
hirsiä. Joku oli aikonut ra'
kentaa sinne majan. Poltin aidan ja
hirret, ja seuraisin sitten tuoreita jäl­kiä
lähteeltä tänne."
"Tulimmainen sentään!" huudahti
Snood punastunein kasvoin. "Kuul­kaahan,
vieras, olette jo toinen mies,
joka syyttää kehiäni tuollaisista
konnantöistä. Olen saanut jo kyllik-seni.
Olm tämän karjakartanon työn
johtaja tähän mmuuttiin asti. Niin,
olin työnjohtaja, mutta täällä on ta-pahtunut
asioita, joista en tiedä mi­tään.
Vastustin tuota kauppaa Mar­tin
Colen kanssa. Luovun toimestani.
£n anasta kenenkään toisen yetta.
Luötafteko sanaaiii?"
Snoodin. kysymys oli yhtä paljon
haaste kum-kysymyskin. Hän pun
vihaisesti [piippunsa hammasluuta.
Hare ojensi hänelle kätensä.
"Luotan. Dave Naab sanoi teidän
mahdollisesti kyllä ruvenneen Hol-demessih
työnjohtajaksi, mutta hän
ilmoitti myöskin, ettette ole vdeh-*
telija ettekä varas. Uskon sen, vaikka
ei Dave olisi sitä minulle kertonut­kaan."
"Nuo miehet, joita ajatte takaa,
ratsastivat tänne eilen. He ovat pois­tuneet
jö täältä. Mmulla ei ole muu­ta
liettävää tuin etten milloinkaan
ole heitä palkannut."
(Jatkuu) -j^'
N O I N 3 gramman suuniinen P**"
das jodimäärä kykenee surmaanhan
ihmisen;