Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 7, 1942

              LAUAXTAINA, HELMIKUUN 7 PÄH^ÄNÄ Sivu 3
Kirj. REINO RAUANHEIMO
•udcn a jan tulo oli tänään loukan-syvästi
Emmi Viljaa. Vanha neiti
\ja oli omin käsin jo viisikymmentä
tta hoitanut tätä samaa kotia, jos-aikoiman-
oli koko kansalle lake-y
sen henkinen voima vuosikynt'
d.€iempäiB.JIm oli UikMumit
SS a sameissa liuonetssa jo silTqml
i itse mestcjtri^'SC suiiri ajattelija,
lla sdvjiii.. lakana kakisteli pape-aan,
valoi •cjaiuksensa paperille
'n kylvettävät jyväset peltffön;ne^
oivat elää, ja viimein koko kansa
nähdä hengen elon, sen ravinnon,
kii ajattelija ja kirjailija oli kylvä-lähimmäistensä
omistettavaksi
nautittavaksi. — Neiti Vilja oli
neltä osaltaan hoidellut näitä huo-jo
silloin suurena luomisen ai-a,
ja kun tuo kylväjä oli viimein
tynyt pois näkymättömiin eikä
haan enää palaisi, oli neiti Vilja
nut tämän kaiken entistä tunnot-mmin
hoitaakseen, niin itse talon
-gen ja tunnelman kuin kaikki pie-yksityisseikat
jokaista" kukkaa,
lusta, taulua ja verhoa myöten,
iti Vilja ymmärsi, että hänen piti
m kaikkea valvoa, että juuri tuo
nelma ja henki säilyisivät rikkoU'
attomina ja yhtä ehjinä kuin itse
jeetan ajatukset^ Muut ihmiset
tlä arkikielessään sanoivat, että tä"
' oli museo, viisikymmentä vuotta
en kuolleen ajattelijan museoksi
tcttu koti, ja neiti Vilja vain mU'
lämmitti ja puhdisti sitä, etteivät
'at paleltuisi ja katot pölyttyisi ja
ä ihmiset pääsisivät sisään, jos jo-tahtoisi
nähdä mestarin vanhan a-non.
— Mutta nuo ihmiset eivät
-ittäneet, että. neiti Viljan työ pii
mmän henkistä laatua, oli sammu-hengen
kynttilän aina uudestaan
tämistä, eikä vain luuturiepu kä-sä
kuljeskelemista'taikka oven a-mista,
jos jollakulla matkailijalla,
aikaa poiketa tänne. Ja neiti Vilja
'lä tiesi hyvin senkin, että nykyiset
'set pyrkivät jollakin tavoin vä'
ksymään kaiken tämän, niin koko
, sen tunnelman ja esineitten
oa. Olihan hän usein iltaisin ikkUf
n ääressä istuessaan nähnyt nuor^
seisahtuvan mestarin ikkunan alle
puhuvan niin kumman vieraasti
kenään kuin kaikki pieteetti olisi
kyisten nuorten kasvatuksesta
htunut pois. Häntä viMoivat mu»-
at hajanaiset lauseenpuolikkaai
in "antaisikokan ukko tuutingin,
mentäis visnttiirf' taikka sitten
kun matkailijan käydessään heit-ä
välinpitämätön kysymys: "MH*
nkas se mestari taas huolikaan ja
oliko hän vanhuudenheikkouteen
? Kertovat olleen omituisen
punsa edellä . .
'Aivan kuin sellainen mies voisi kos»
n kouUal Vasta tänä aamunahan
oli tuon pöydän luona seisoessaan
liinaa oikaistessaan viimeksi kuu-
<ian profeetan äänen toisesta
esta kuin tyytyväisenä seliltä-hänelle,
että . . ,
alutta siUoin oli juuri ovikello soi-t
— tuo vanha ja herttanen tan-sta
vedettävä ovikello — ja sisään
tullut kokonainen seurue hälisten,
ossejaan lattiaan potkien ja levot-mana
'jokaiseen nurkkaan kiertäen
ja hypistellen-ja neiti Viljaa häiritsi
tämä rauhaisan sunnuntaiaamun tun*
ndman rikkoutuminen ja äskeisten
mestarin sanojen häviäminen juuri,
kun hän oli ollut kuidcmaisillaan kai­ken.
Ja turkkiaan availeva rouva ky­syi
jo eteisessä naulassa riippuvaa
liTeftarin vanhan hnepahattuoi
"Eivätkö koit syö tuota? — Liiu-lisi
olevan vaikea pölyttää . . . ?'*
Mutta neiti Vilja oli vastannut kär-
'stvällfses^'i^j^4)^ vetänyt, että jos vie­raat
olisivat hyvät ja'mcrkitsisivät nie­mensä
vieraskirjaan. Ja niin he olivat
merkinneetkin, ja jokainen oli erik­seen
lukenut kirjan viimeisten sivu­jen
kaikki nimet kuin ulkoa oppiak­seen,
huomautellut jokaisesta tutta­vastaan
sanan tai useamman ja vii­mein
jättänyt kynän kädestään ja
huokaissut salin ovelle rynnätessään:
"No jaa, katsotaan nyt sitten" —: ai-vankuin
olisivat tulleet vuokraamaan
itselleen tämän kaiken.
Paksu ja turpeakasvoinen herra
sattui ensiksi pysähtytnään suuren
maisematatdun eteen. Hän katseli si­tä
kuin puolituttua ja huomautti jo­takin
toverilleen. Viimein he kääntyi­vät
taempana arkana ja kuin vapise­vana
seisovan neiti Viljan puoleen:
"Ei suinkaan tuo taulu esitä Nuo-tiomäkeä?
Se on hiukan samannäköi­nen,
mutta ei kuitenkaan sama"
"Kyllä, kyllä se on Nuotiomäkr,
ilahtui neiti Vilja lähestyen ja hy­myillen,
sillä hän tiesi nyt pääsevänsä
kuuntelemasta kaikkia pieniä huo­mautuksia
ja moitteita ja alkaisi nii­den
sijaan itse parhaansa mukaan
kertoa mieliajatuksestaan, miten mes­tari
suhtautui tuohon tai tuohon esi­neeseen,
miten hän tohvelit jalassa
.hiihti Jattian yli.juuri tuon pienen
pöydän ohi ja miten tuolla nurkka-hyllyllä
oli aina tuhkakuppi, kun hän
keinutuolissa istui ja pitkää helmi'
varsipiippua poltellen luki sanoma-lehteä,
— Tämä kaikki ehti pienessä
hetkessä vilahtaa neiti Viljan aivois­sa
ennen kuin hän alkoi selittää tau-lun
historiaa:
"Niinkuin herrat näkevät, on taul»
maalattu Nuotiomäen korkeimmalta
kalliolta. Mestari oli siellä käymässä
kaksitoista vuotta ennen kuolemaansa
kauniina kesäisenä sunnuntaina. Hän
pääsi vain vaivoin kiipeämään Nuo­tiomäen
laelle, ja kun viimein oli siel-lä,
päätti hän koko loppuiäkseen ra­kentaa
sen kupeeseen mokin ja elää
siellä yksin ja erakkona..."
'*No jaa, rakennuspuita kai siellä
olisi ollut, mutta vedensaanti ja tien
raivaaminen olisi kai..." yritti toi­nen
herroista virkkaa. Mutta neiti
Vilja jatkoi ääni kärsivällisenä ja hei-m
am mm
lana:
"Siitä ei tullutkaan mitään, kun
mestari sattui silloin sairastumaan.
Mutta kun hän sitten täytti kuusi­kymmentä
vuotta, maalasi hänen
parhain ystävänsä Eliel Horsti tämän
taulun lahjaksi. Eliel Horstin tatdt^',
huokaisi neiti Vilja vakuuttaen ja sa­maten
paksuun herraan, "sen arvoksi
on sanottu neljäkymmentäkuusitu-hatta
. . . Siinä on niin elävästi maa­lattu
Nuotiomäen pyöreät kalliot, jär­ven
selkä tuolla takana ja entäs sit­ten
nuo siniset salot, joita näyttää o-
Icvan loppumattomiin!"
Mutta paksu herra et enää kuullut,
vaan huomautti toverilleen:
"Näetkös, paikka oli mitä mai­nioin
f"
''Kyllä, kyllä se on kaunis", hieroi
neiti Vilja käsiään toisiinsa.
"Mitä? — Jaa, kaunis! Viis minä
nyt siitä. — Sanoin sidle, Kalle, että
paikka oli mitä mainioin. Nuo takana
olevat metsät tulivat kuin kaupan­päällisiksi
, , . Ja itse saha rakennet­tiin
tnanne^aJcäm rofiK^UeyJjvmJJliQz.
hon, kun joki laskee järveen. Vaikka
ci tuo niemi ole samannäköinen, miksi
se on tähän töhrätty. iMJittelupaikka
oli tuossa ja tuon kallion ohi meni ra­ta
ni^w£jt kärkcenjastaiis paikalle,^..'*
Hän piirteli kävelykepillään taulua
kuin karttaa ja selitti toverilleen sil­lä
aikaa kuin neiti Viljan sydän ja
nyrkit olivat puristua kokoon. Mutta
häfi ponnisti voimansa kuin pelas­taakseen
tuon tauluparan ja korotti
äänensä juuri silloin, kun herra oli
kertomassa toiselle siitä, miten "o-sakkeet
kyllä menivät nollaan, mut­ta
sielläpähän on koko hökötys, jos
joku tahtoisi panna rattaat vielä pyg-rimään".
"Jos herrat olisivat hyvät ja vai­vautuisivat
katsomaan tätä suurta
kannua", häiritsi neiti Viljan arka
ääni. "Se on puhdasta hopeaa ja sen
lahjoittivat ylioppilaat mestarille hä­nen
täyttäessään kuusikymmentä
vuotta. Se on niin painava, ettei sitä
mestarikaan jaksanut nostaa suoralla
kädellä ylös pöydältä."
Viereen tuli nuori ja pitkä poika,
jonka päällystakin olkapäät näyttivät
olevan kuin pumpulilla täytetyt le­veiksi
ja korkeiksi ja jolla oli lyhyet
ja leveät polvihousut ja ruudukkaiset
sukat:
"Kuka väittää, ettei tätä jaksa
, , .?" Ja hän otti kannua kiinni va­semmalla
kädellään, nosti sitä kolme
kertaa ylös ja alas, meni keskelle lat­tiaa
ja teki saman tempun vielä nais­ten
edessä: "Kun Vili vUme viikolla
löi vetoa, että luin nostaa kymmenen
täyttä olutpulloa pikkusormellaan. • •
Voitti ja joi kahdessa tunnissa ne
kymmenen pulloal Tämän tuopin
täyden hän joisi kahdessa nUnuutis»
sa,.."
Koko joukko nauroi, rouva selitti
paksulle herralle, että "kyllä tuo on
isompi kuin meidän hopeinen kahvi­kannu",
ja neiti Vilja toivoi pääse­vänsä
kertomaan, miten kovasti mes­tari
piti juuri tuosta kannusta ja mi­ten
kauniisti hän oli ylioppilaita kiit­tänyt
vastauspuheessaan ja toivonut,
että nuoriso 'pitäisi aina hengen voi­mia
korkealla, yläpuolell{i,tavallisten
päitä. — Mtitiq tätä hän ei päässyt
heille sanomaan,jillä poika oli jo «-
nohtanut kanrfftn tuolille j<i.oli hake­nut
seinältä naulasta mestarin kaik-^
kein rakkaimman esineen, vanhan
viulun. Ja vaikkajteiti Vilja ei kos­kaan
edes pölyjä pyyhhiessään otta­nut
sitä pois fiaulastdan peläten sen
putoavan ja särkyvän, riiputti poika
sitä ja alkoi virittää'kum koettaak-seen
sen ääntää. -
"Ei tästä olS^'if\j^jnkääH. Mutta
toista se on^kun Vili sai rippikoulusta
päästyään Jj^tään muistoksi sakso­fonin
..."
Kuin auttäS^ijttfnlff^orfikqista nei­ti
Vilja Qt{j^vMun^ ^a(5e// sitä^
ta unohti»}sjeWtS'^Wmm toi- :.
secn huoneeseen. Siellä joku nuori
nainen oli ottanut hyllyltä mestarin
silmälasit, pannut ne nenälleen ja IH7-
kuutti toisille:
"Ikkunalasia, sen ajan vihreätä ik­kunalasia!
Ja toinen sanka on sidottu
narulla kiinni."
Ja sitten he menivät kaikki neiti
Viljan jäljestä mestarin mäkuuhuo-neescai,
jossa mestari oH emten kuo­lemaansa
sairastanut. Siellä oli vielä
sänky samalla paikallaan kuiti silloin,
sängyn vieressä pieni pöytä ja sillä
--^/mittifm/^^kirjejar^Acit^V^
liikuttuneena ja hellästi, miten mes­tari
oli usein pyytänyt, että joku lu­kisi
hänelle ääneen runoja, noita
Goethen runoja, jotka olivat viclä-kJa
kunniapaikallaan^ tuossa pöydät'-"^—
lä — ja miten naapurin pikku tyttö
aina toi mestarille uusia kukkia tuo­hon
maljakkoon — ja miten mestari
oli sivellyt kädellään tuon kirjan kan­sia
kuin niitä hyväillen ja olisanonut,
että . . .
Silloin neiti Viljan keskeytti pit­kä,
laiha ja silmälaseja pitävä nainen,
joka puhui nenäänsä ja kimeällä ää­nellä:
"Kuulkaa, mittua kiinnostaa niin
syvästi kuulla, oliko hän sidottu ke­henkään
naiseen avioliiton kahleil­la
."
"Ei", vakuutti neiti Vilja, "hän oli
aivan yksin elämässään. Hänellä oli
paljon ystäviä kyllä, mutta hän omis- ^
ti itsensä vain suurille ajatuksilleen
ja kutsumukselleen."
Ja vieraan naisen nenä näytti en­tistään
suipommalta hänen tutkies­saan
mestarin vuodetta ja sitten vir-kahtaessaan
neiti Viljalle:
"Niin, minua niin kinnostaa, kun
minä en näe täällä aviovuodetta."
Ja~sitten he joutuivat menemään
muiden jäljessä mestarin työhuonee­seen
ja neiti Vilja koetti selittää, mi­ten
juuri tämä paikka oli se ahjo, jos­sa
oli taottu kaikki ne kuuluisat aja­tukset,
jotka olivat tehneet takojas­taan
maailmankuulun sanasepän ja
tietoniekan ja jonka ajatuksista koko
kansa nyt eli ja niitä kunnioitti.
"Mutta missä on hänen kirjoitus­koneensa?"
kysyi joku. — "Onpa
pieni pöytä ja sekin vielä huojuu",
huomautti toinen. Ja kukin selitti ~
puolestaan: "Vähän kirjoja viisaalla
miehellä ja nekin noin vanhanaikai­sia."
— "Meidän Matti osti koko "Ai­kamme
ihmeet*^ kokonahkassa ja
maksoi kaksi tuhatta." — "Minä niin
tykkään Runan romaaneista." —
"Onpa ukon käsiala ollut töhryistä,
jos tuo on hänen omaansa." — "Ra­diota
ei siihen aikaan vielä ollut, niin
että kai hän soitti gramofonia." —
"Mutta olihan siellä se äskeinen viu­lu,
hyvät ihmiset, ja muistakaa, että
eihän siihen aikaan vaadittu niin pai-joa."
. 4
Neiti Vilja oli mennyt pöydän luo
Ja sieltä lasilaatikosta ottanut esille
kellastuneen paperinpalasen:
"Tässä näette, hyvät vieraat , . .
Tässä näette mestarin ensimmäisen
käsikirjoituksen hänen kuuluisaan
mietelmäänsä 'Minä ja lähimmäise­ni.
Hän kirjoitti tämän ensimmäisen
kerran muutamana kesäiltana tuolla
kaupungin ulkopuolella kalliolla."
Ja nti Vilja alkoi harvakseen rivi ri­viltä
lukea mestarin kirjoitusta, noita
ntuutamia kymmeniä rivejä, jotka oli­vat
moniksi vuosikymmeniksi yhdis­täneet
tokö kansan, saaneet-kokönai-