1937-12-24-03 |
Previous | 3 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
HenrrCv RoÄlanil
(Jatkoa) ,
"Miriuri leninkini; kenkäni ja sukkani
ovat hävinneet! Minä riisuin
ne päältäni kuivatakseni niitä." -
Linda näki, että Jerome oli todella
hyvin hämmäst3^yt, eikä varmaankaan
tiennyt mitään vaatteiden
häviämisestä.
"Mutta totisesti, tällä kirotulla saarella
on joku, joka on tehnyt minulle
pilaa", jatkoi tyttö, katsfeUen kummeksien
Je^omen asua.
"Mmä näin jotain liikettä^ aivan-kuih
jotkut eläimet olisivat liikkuneet
Jäällä lähelläsi, mutta ne eivät ainakaan
olleet ihmisiä."
"Mutta mitä ne sitten olivat? Mitä
eläimet tekisivät minun vaatteillani?"
"En luulisi niiden tarvitsevan vaatteitasi.
En tiedä, onko tällä saarella
edes apinoita. Ne ovat kovia kaikenlaiseen
kujeiluun."
Linda katsoi pelästyneenä Jero-meen.
Tämä katseli muualle päin ja
jatkoi: '
"Minä paikkasin veneen ja hain
moottorin. Lähdetään ja yritetään
päästä pois täältä saarelta,"
"Voiko sillä lähteä, tarkoitan pitääkö
se vettä?"
"Kyllä luulen s^n pitävän niin
paljon, että pääsemme ihmisten i l moille.'^'
"Se onkin kaikki, mitä minä haluan,
päästä pois täältä ihmisten i l moille.
Minä en välitä syömisestä,
kunhan väin pääsen pois täältä. En
kyllä hevillä pelkää, mutta minusta
tuntuu niinkuin jilkaisi pelottaa. lähtekäämme'"
He lähtivät takaisin rannalle. Kulkiessaan
vähän matkaa, kuului jostain
heidän sivultaan huuto, joka muistutti
lapsen itkua. Linda tarttui Jero^
men käsivarteen.
"Mikä se oli?" hän kysyi.
"En tiedä, enkä niin suuresti väli-täkään
tietää", vastasi Jerome rauhallisesti.
He kiiruhtivat kulkuaan. He olivat
vakuutettuja siitä, että joku eläin
kulki heidän sivuUaan harjanteen toisella
puolella. He kuulivat selvästi
askeleita. Päästyään lähelle rantaa,
huudahti Xinda yhtäkkiä:
"Katso!"
Jerome katsoi Lindan osoittamaan
suuntaan. Hän näki heidän veneensä
kelluvan laineilla noin neljännesmailin
päässä rannasta. Tuuli puhalsi
saarelta päin ja vene lipui hiljalleen
käät tohvelit olemme, hänen jonka
sormet tottelevat, jättäen jälkensä
Esineisiin, jotka' sitten joku kevytmielisesti
viskaa tomuttumaan kaapin
poispäin. Venettä ei olisi hyvä uimarikaan
voinut saavuttaa.
Linda vaipui polvilleen maahan hyvin
toivottonian näköisenä.
kohti. "Eläimet eivät voi varastaa
vaatteita eivätkä irroittaa venettä
rannasta. Mutta miksi joku haluaa
"Nyt me olemme myydyt! Etkö pidättää meidät tällä saarella? Tuo
smä edes äljhmyt sitoa venettä kiinni, ääni äsken ei ollut ihmisääni."
senkin hunsvotti!" ^^inä luulen, että ne ovat pavi-
" M i n ^ sidoin sen kiinni. Kiinni- aani-apinoita. Mutta sittenkin on
tin ankkuriköyden veneeseen ja kan-^ ihmeellistä, että ne varastaisivat vaat-noin
ankkurin kauas maalle." teitä ja päästäisivät veneen mene-
"Mutta et Uetenkään köyttänyt mään."
ankkuriköyttä tarpeeksi lujasti venee- Paikalla,missä Jeromen vaatteet
olivat olleet, näkyi kyllä jälkiä, nmt-ta
kun santa oli aivan kuivaa, ei
jäljistä saanut mitään selvää, sillä
santa juoksi jälkiin heti, täyttäen ne.
Rannalla, missä santa oli kovaa, ve-seen."
"Minä kiinnitin sen tarpeellisen lujasti.
Minä olen varma, että joku,
joko ihminen tai eläin on päästänyt
veneen i r t i ."
_ mus
da heidän mennessään saaren rantaa jonkun hirviön suuhun!"
" ' "No sitten minä menen edellä jonkun
matkan päässä ja ilmaisen aina
huudolla missä olen."
" E i tule mitään siitäkään, kuuletko!"
Yksi esine kuitenkin oli jäänyt
rannalle ja se oli airo. Se oli hyvin
heikko ja Jerome katkaisi sen, antaen
toisen pään Lindalle.
"Tässä on sinulle ase. Jos joku
tulee lähellesi, niin lyö. Onneksi sinä
olet hyvin voimakkaan näköinen nainen.
"Mutta miksi 'joku eläin tai ihmi- den kovettamaa, näkyi jotain mer-
^'Jos kulkeminen tällä saarella on noin veristä, niin pian minä
olen kärpästen ja hyönteisten ruokana", sanoi Linda.
nen' haluaisi tehdä' tuollaista ? Eihän killistä. Siinä ei tosin näkynyt jäisiinä
ole mitään järkeä!"
" E i ollut siinäkään mitään järkeä,
että sinä lähdit puolen mailin päähän
minusta j a jätit minut yksin rannalle.
Miksi et tullut takaisin, kun kuulit
moottorin äänen?"
"Minä en kuullut moottorin ääntä.
Laineet löivät niin kovasti ran-sen
sanoit!" puuskahti
Linda ivallisesti. "Siellä huvipurrella
minä kiroilin, kun matkan kestäessä
lihoin seitsemän paunaa. Nyt tosiaan
minun ei tarvitse huolehtia/
vaikka joutuisin tappeluun gorillain
kanssa!"
"No sitten sinä voit hyvin jäädä
tähän vähäksi aikaa, kunnes minä
katselen vähän ympärillemme", sanoi
Jerome, lähtien viidakkoa kohti.
Hänen matkansa eteni hitaasti.
Hänen täytyi suojella paljaita jalkojaan
kiviltä ja risuilta. Ennenkuin
hän pääsi etenemään viitisenkymmentä
jaardia tiheässä viidakossa,
oli hänen urheilupaitansa melkein
riekaleina ja veri tirskui okaiden raatelemista
käsivarsistaan.
Kuka tai mikä hyvänsä oli vienyt
heidän vaatteensa, ei olisi päässyt
mihinkään moisessa viidakossa. Jossain
täytyi olla polku. Hän palasi
takaisin Lindan luo. Tämä katseli
häntä kummastuneena.
"Jos kulkeminen tällä saarella on
noin veristä, niin piai\ minä ©Ien
kärpästen ja hyönteisten ruokana",
sanoi hän.
"Tällaista se juuri on. Mutta jossain
täytyy olla polku. Lähtekäämme
etsimään sitä."
Kulku avoimmella paikalla oli
myöskin vaivaloista paljain jaloin.
He saapuivat paikalle, jossa rotkon
pohjalla oli kirkasta vettä. Vesi oli
kylmää ja hj^änmakuista. He joivat
suurella nautinnolla. Jerome hautoi
kyknällä vedellä metsässä saamiaaii
naarmuja.
"Tuonne päin meidän ön paras
P3rrkiä", sanoi Linda osoittaen sormellaan
suuntaan, mihin pieni puro
kiä, mutta siinä näkyi, että jotain lähti rotkosta. Nyt olikin kulku hel-nurkkaan,
ehkä joskus kuin vahingos- takiviin, että en kuullut muuta kuin
sa vetää jalkaansa, hymähtäen:
'Kaikkiin ne muutamat vaivaiset uhraavat
kalliin aikansa'..."
Mr. Wallin joululahjatohvelit olivat
kertoneet tuokiossa paljon. Tuntien
äänetöntä osanottoa niitä kohtaan,
siirsi pieni sisäkkö ne suureen
istumahuoneeseen kunniapaikalle, hyvin
tietäen isäntänsä halveksuvan i l -
nieen, silmäillessään "mokomaa roskaa."
Joulupäivän aurinko uskalsi vasta
puolenpäivän seuduissa pilkistää pilvien
lomasta, ikäänkuin häveten vahaista
sitä suiirta vääryyttä ja rakkaudettomuutta,
jota aina joulun 3^-
teydessä suuri luomakunta juhlii ul-kokuUaisuuden
ja uhrautuvaisuuden jossakin.
nimessä. «Minä olen peloissaan", sanoi Lin-niiden
äänen. Mutta missä ovat
kaikki tavarat, mitkä vedimme veneen
mukana rannalle?"
"Minä panin ne takaisin veneeseen,
saadessani sen kuntoon... Mutta
missä ovat minun vaatteeni?"
Taas kuului omituista ääntä, mutta
tällä kertaa kauempaa. Yhtäkkiä
kuului pöyristyttävä kiljaisu. Linda
tarttui peloissaan Jeromen käsivarteen.
"Tällä saarella on varmaankin jonkinlaisia
hirviöitä, jotka ovat puoliksi
petoja ja puoliksi ihmisiä."
"JTule", sanoi Jerome. "Ottakaamme
selvää, minkälaisia hirviöitä
oli laahattu. Jeromelle selvisi heti
tämä mysterio.
"Se, joka päästi veneen irti, otti
purjeen veneestä. Sitä on kannettu
toisesta päästä ja toinen pää on
laahannut pitkin maata."
"Sittenkin se on joku ihminen",
sanoi Linda. "Ihminen, kuuletko!
lautta minä olen varma, että kuulemamme
huuto ei ollut ihmisen."
"Joku, asuu jossain tuolla", sanoi
Jerome katsellen viidakkoon. "Meidän
on löydettävä hänet, kuka tai
mikä hän sitten onkaan. Tällaista
minä en ainakaan siedä!"
"Meillä ei ole vaatteita — kuinka
me voisimme mennä kenenkään ihmisen
näkyville", vastusti Linda.
"Ja sitäpaitsi, pedot voivat repiä meidät
tuolla viidakossa kappaleiksi tai
lievemmässä tapauksessa loukkaamme
jalkamme kiviin ja kaikenlaisiin
piikkeihin."
uic o « v « « , « » « « « . . . . . .^ ^ "Sinä voit jäädä tähän siksi aikaa,
asustaa. Kai niiden jälkiä näkyy kun minä teen tarkastusmatkan."
inQ««ikin» - "Minäkö! Siitä ei kyllä tule mitään.
Minähän joutuisin yksin heti
pompaa puron vartta pitkin. Puut
olivat täällä hirmuisen suuria, muodostaen
vilpoisan katoksen. Kuliet-tuaah
noin kolmesataa jaardia, kuulivat
he kukon kiekaisun.
"Tuo on ainakin jotain! Joku
ihminen asuu täällä!"
He tulivat ihanaan laaksoon. Pieni
puro muodosti pikku putouksen.
He katsoivat ihaillen näköalaa, mikä
avautui heidän eteensä. Edempänä
oli leveä vesiallas. Sen reunoilta oli
kaikki pensaat hävitetty, vain isot
puut ympäröivät allasta. Puut varjostivat
altaan kokonaan. Kauempana
he näkivät pienen sitruunapuu-rykelmän,
jonka hedelmät, vihreät
ja keltaiset näyttivät ihmeen kauniilta.
Kaikenlaisia vehmaita hedelmäpuita
oli kauniissa riveissä ja kahvipensaat
olivat täsmällisissä riveissä.
Kauniit, häikäisevät kukat antoivat
näylle vielä enemmän väriä. Linda ja
Jerome eivät olleet koskaan nähneet
mitään niin kaunista kuin mitä heidän
edessään nyt oli.
\ / (Jatkuu)
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 24, 1937 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1937-12-24 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki371224 |
Description
| Title | 1937-12-24-03 |
| OCR text | HenrrCv RoÄlanil (Jatkoa) , "Miriuri leninkini; kenkäni ja sukkani ovat hävinneet! Minä riisuin ne päältäni kuivatakseni niitä." - Linda näki, että Jerome oli todella hyvin hämmäst3^yt, eikä varmaankaan tiennyt mitään vaatteiden häviämisestä. "Mutta totisesti, tällä kirotulla saarella on joku, joka on tehnyt minulle pilaa", jatkoi tyttö, katsfeUen kummeksien Je^omen asua. "Mmä näin jotain liikettä^ aivan-kuih jotkut eläimet olisivat liikkuneet Jäällä lähelläsi, mutta ne eivät ainakaan olleet ihmisiä." "Mutta mitä ne sitten olivat? Mitä eläimet tekisivät minun vaatteillani?" "En luulisi niiden tarvitsevan vaatteitasi. En tiedä, onko tällä saarella edes apinoita. Ne ovat kovia kaikenlaiseen kujeiluun." Linda katsoi pelästyneenä Jero-meen. Tämä katseli muualle päin ja jatkoi: ' "Minä paikkasin veneen ja hain moottorin. Lähdetään ja yritetään päästä pois täältä saarelta," "Voiko sillä lähteä, tarkoitan pitääkö se vettä?" "Kyllä luulen s^n pitävän niin paljon, että pääsemme ihmisten i l moille.'^' "Se onkin kaikki, mitä minä haluan, päästä pois täältä ihmisten i l moille. Minä en välitä syömisestä, kunhan väin pääsen pois täältä. En kyllä hevillä pelkää, mutta minusta tuntuu niinkuin jilkaisi pelottaa. lähtekäämme'" He lähtivät takaisin rannalle. Kulkiessaan vähän matkaa, kuului jostain heidän sivultaan huuto, joka muistutti lapsen itkua. Linda tarttui Jero^ men käsivarteen. "Mikä se oli?" hän kysyi. "En tiedä, enkä niin suuresti väli-täkään tietää", vastasi Jerome rauhallisesti. He kiiruhtivat kulkuaan. He olivat vakuutettuja siitä, että joku eläin kulki heidän sivuUaan harjanteen toisella puolella. He kuulivat selvästi askeleita. Päästyään lähelle rantaa, huudahti Xinda yhtäkkiä: "Katso!" Jerome katsoi Lindan osoittamaan suuntaan. Hän näki heidän veneensä kelluvan laineilla noin neljännesmailin päässä rannasta. Tuuli puhalsi saarelta päin ja vene lipui hiljalleen käät tohvelit olemme, hänen jonka sormet tottelevat, jättäen jälkensä Esineisiin, jotka' sitten joku kevytmielisesti viskaa tomuttumaan kaapin poispäin. Venettä ei olisi hyvä uimarikaan voinut saavuttaa. Linda vaipui polvilleen maahan hyvin toivottonian näköisenä. kohti. "Eläimet eivät voi varastaa vaatteita eivätkä irroittaa venettä rannasta. Mutta miksi joku haluaa "Nyt me olemme myydyt! Etkö pidättää meidät tällä saarella? Tuo smä edes äljhmyt sitoa venettä kiinni, ääni äsken ei ollut ihmisääni." senkin hunsvotti!" ^^inä luulen, että ne ovat pavi- " M i n ^ sidoin sen kiinni. Kiinni- aani-apinoita. Mutta sittenkin on tin ankkuriköyden veneeseen ja kan-^ ihmeellistä, että ne varastaisivat vaat-noin ankkurin kauas maalle." teitä ja päästäisivät veneen mene- "Mutta et Uetenkään köyttänyt mään." ankkuriköyttä tarpeeksi lujasti venee- Paikalla,missä Jeromen vaatteet olivat olleet, näkyi kyllä jälkiä, nmt-ta kun santa oli aivan kuivaa, ei jäljistä saanut mitään selvää, sillä santa juoksi jälkiin heti, täyttäen ne. Rannalla, missä santa oli kovaa, ve-seen." "Minä kiinnitin sen tarpeellisen lujasti. Minä olen varma, että joku, joko ihminen tai eläin on päästänyt veneen i r t i ." _ mus da heidän mennessään saaren rantaa jonkun hirviön suuhun!" " ' "No sitten minä menen edellä jonkun matkan päässä ja ilmaisen aina huudolla missä olen." " E i tule mitään siitäkään, kuuletko!" Yksi esine kuitenkin oli jäänyt rannalle ja se oli airo. Se oli hyvin heikko ja Jerome katkaisi sen, antaen toisen pään Lindalle. "Tässä on sinulle ase. Jos joku tulee lähellesi, niin lyö. Onneksi sinä olet hyvin voimakkaan näköinen nainen. "Mutta miksi 'joku eläin tai ihmi- den kovettamaa, näkyi jotain mer- ^'Jos kulkeminen tällä saarella on noin veristä, niin pian minä olen kärpästen ja hyönteisten ruokana", sanoi Linda. nen' haluaisi tehdä' tuollaista ? Eihän killistä. Siinä ei tosin näkynyt jäisiinä ole mitään järkeä!" " E i ollut siinäkään mitään järkeä, että sinä lähdit puolen mailin päähän minusta j a jätit minut yksin rannalle. Miksi et tullut takaisin, kun kuulit moottorin äänen?" "Minä en kuullut moottorin ääntä. Laineet löivät niin kovasti ran-sen sanoit!" puuskahti Linda ivallisesti. "Siellä huvipurrella minä kiroilin, kun matkan kestäessä lihoin seitsemän paunaa. Nyt tosiaan minun ei tarvitse huolehtia/ vaikka joutuisin tappeluun gorillain kanssa!" "No sitten sinä voit hyvin jäädä tähän vähäksi aikaa, kunnes minä katselen vähän ympärillemme", sanoi Jerome, lähtien viidakkoa kohti. Hänen matkansa eteni hitaasti. Hänen täytyi suojella paljaita jalkojaan kiviltä ja risuilta. Ennenkuin hän pääsi etenemään viitisenkymmentä jaardia tiheässä viidakossa, oli hänen urheilupaitansa melkein riekaleina ja veri tirskui okaiden raatelemista käsivarsistaan. Kuka tai mikä hyvänsä oli vienyt heidän vaatteensa, ei olisi päässyt mihinkään moisessa viidakossa. Jossain täytyi olla polku. Hän palasi takaisin Lindan luo. Tämä katseli häntä kummastuneena. "Jos kulkeminen tällä saarella on noin veristä, niin piai\ minä ©Ien kärpästen ja hyönteisten ruokana", sanoi hän. "Tällaista se juuri on. Mutta jossain täytyy olla polku. Lähtekäämme etsimään sitä." Kulku avoimmella paikalla oli myöskin vaivaloista paljain jaloin. He saapuivat paikalle, jossa rotkon pohjalla oli kirkasta vettä. Vesi oli kylmää ja hj^änmakuista. He joivat suurella nautinnolla. Jerome hautoi kyknällä vedellä metsässä saamiaaii naarmuja. "Tuonne päin meidän ön paras P3rrkiä", sanoi Linda osoittaen sormellaan suuntaan, mihin pieni puro kiä, mutta siinä näkyi, että jotain lähti rotkosta. Nyt olikin kulku hel-nurkkaan, ehkä joskus kuin vahingos- takiviin, että en kuullut muuta kuin sa vetää jalkaansa, hymähtäen: 'Kaikkiin ne muutamat vaivaiset uhraavat kalliin aikansa'..." Mr. Wallin joululahjatohvelit olivat kertoneet tuokiossa paljon. Tuntien äänetöntä osanottoa niitä kohtaan, siirsi pieni sisäkkö ne suureen istumahuoneeseen kunniapaikalle, hyvin tietäen isäntänsä halveksuvan i l - nieen, silmäillessään "mokomaa roskaa." Joulupäivän aurinko uskalsi vasta puolenpäivän seuduissa pilkistää pilvien lomasta, ikäänkuin häveten vahaista sitä suiirta vääryyttä ja rakkaudettomuutta, jota aina joulun 3^- teydessä suuri luomakunta juhlii ul-kokuUaisuuden ja uhrautuvaisuuden jossakin. nimessä. «Minä olen peloissaan", sanoi Lin-niiden äänen. Mutta missä ovat kaikki tavarat, mitkä vedimme veneen mukana rannalle?" "Minä panin ne takaisin veneeseen, saadessani sen kuntoon... Mutta missä ovat minun vaatteeni?" Taas kuului omituista ääntä, mutta tällä kertaa kauempaa. Yhtäkkiä kuului pöyristyttävä kiljaisu. Linda tarttui peloissaan Jeromen käsivarteen. "Tällä saarella on varmaankin jonkinlaisia hirviöitä, jotka ovat puoliksi petoja ja puoliksi ihmisiä." "JTule", sanoi Jerome. "Ottakaamme selvää, minkälaisia hirviöitä oli laahattu. Jeromelle selvisi heti tämä mysterio. "Se, joka päästi veneen irti, otti purjeen veneestä. Sitä on kannettu toisesta päästä ja toinen pää on laahannut pitkin maata." "Sittenkin se on joku ihminen", sanoi Linda. "Ihminen, kuuletko! lautta minä olen varma, että kuulemamme huuto ei ollut ihmisen." "Joku, asuu jossain tuolla", sanoi Jerome katsellen viidakkoon. "Meidän on löydettävä hänet, kuka tai mikä hän sitten onkaan. Tällaista minä en ainakaan siedä!" "Meillä ei ole vaatteita — kuinka me voisimme mennä kenenkään ihmisen näkyville", vastusti Linda. "Ja sitäpaitsi, pedot voivat repiä meidät tuolla viidakossa kappaleiksi tai lievemmässä tapauksessa loukkaamme jalkamme kiviin ja kaikenlaisiin piikkeihin." uic o « v « « , « » « « « . . . . . .^ ^ "Sinä voit jäädä tähän siksi aikaa, asustaa. Kai niiden jälkiä näkyy kun minä teen tarkastusmatkan." inQ««ikin» - "Minäkö! Siitä ei kyllä tule mitään. Minähän joutuisin yksin heti pompaa puron vartta pitkin. Puut olivat täällä hirmuisen suuria, muodostaen vilpoisan katoksen. Kuliet-tuaah noin kolmesataa jaardia, kuulivat he kukon kiekaisun. "Tuo on ainakin jotain! Joku ihminen asuu täällä!" He tulivat ihanaan laaksoon. Pieni puro muodosti pikku putouksen. He katsoivat ihaillen näköalaa, mikä avautui heidän eteensä. Edempänä oli leveä vesiallas. Sen reunoilta oli kaikki pensaat hävitetty, vain isot puut ympäröivät allasta. Puut varjostivat altaan kokonaan. Kauempana he näkivät pienen sitruunapuu-rykelmän, jonka hedelmät, vihreät ja keltaiset näyttivät ihmeen kauniilta. Kaikenlaisia vehmaita hedelmäpuita oli kauniissa riveissä ja kahvipensaat olivat täsmällisissä riveissä. Kauniit, häikäisevät kukat antoivat näylle vielä enemmän väriä. Linda ja Jerome eivät olleet koskaan nähneet mitään niin kaunista kuin mitä heidän edessään nyt oli. \ / (Jatkuu) |
Tags
Comments
Post a Comment for 1937-12-24-03
