Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 9, 1943

              Sivu 4 LAUANTAINA, TAMMIKUUN 9 PÄIVÄNÄ 1943
'•.u\
il
.S:
>1
ti '
I
.>•• 1
-.1
i
.il
yi
iii
Elämän täytyy mennä eteenpäin 1945
(Jatkoa)
Tervehdittyään reippaasti, vanha
lääk^ lisäsi:
"Laura, kyllä tiedän mitä merkit­see
sinulle Röjm-menetys, mutta ol­kaamme
Iditolfisia että häneltä jäi
edes poika." "
**Niin, en tiedä mitä tekisin ilman
pikfcu Royta^', sanoi Lauta katseen
jokdtavaa^po&aansa>
gyssä iM&icn ^hip,Tip" jäljentäen kä-
-3ääÄ iscäsälk
; Ri&ntiiiaan takin. yitääh tobtori
otti pojiaai^^rlnn»- «viiMaett Laaral-
•le:"/"- M .
'^'iUäp^a dämää 1^
tyttöseni,: 2:Miw3an^t^^
olla^varmoja uskossa että joskus Jop-pthi
sota |ä saramii^ elää fanhassa ja
rakkaudessa,"
"Te «ktfe inin nusj^isä t-miöuiDe;
.minun oma isäni kuoli jo aSciaa. :0-.
Ien kiitölfinenv TteSm lieti tuona
yönä,:3ona piatkuÄoy syntyi, että te
olitte enempi kuin iääk^. Siitä
asti olenkantanut kiitoUistraden tun­netta
sydämessäni ja se on yhä li­sääntynyt."
"Isä Hammond", niinkuin Laura
häntä nimitti^kävi^iseinlieitä terveh­timässä
niin kauan kunnes Jiän sai
taas rohkeutta mennäkseen uudelleen
työhön.
• Kuinka toisenlaisia nyt olivatkaan
ihmiset hänelle, kun oli tullut tiedok-i
että hän on Roy Hammondin leski,
uo samat naiset, jotka ylpeästi oli-t
nostaneet nenäänsä viime kevän-nä,.
tungftskHlyat,n3Zt Jiänfin: yStäyik--
seen. Kuinka suuri ero olikaan ni­mellä
noiden ulkokullattujen ja tur­hamaisten
naisten keskuudessa. Mut­ta
hän oli sama Laura. Hän ei ollut
muuttunut muuten, paitsi käynyt
vähän surullisemmaksi ja hänen sil­mänsä
olivat saaneet kärsivän ilmeen.
Mrs. Hammond oli myöskin pyytä­nyt
häneltä anteeksi käyttäytymi­sensä,
mutta Laura tunsi, että kos­kaan
hän ei tulisi pitämään tuosta
suuruudenhullusta naisesta;
» • »
Oli kulunut toista vuotta siitä kun
Roy menetti henkensä; Laura oli
käynyt läpi kaikki ne rakkaat kir­jeet,
jotka hän oli saanut Roylta.
Hän eli ne ajat uudestaan samalla
kun luki rivit, jotka tuo rakas käsi
oli kirjoittanut- Lippaan pohjalla
oli nappi ja joitakin valokuvia, joita
hän vielä katseli. Hän oli halunnut
saada rohkaistusta näistä kirjeistä,
sillä hän ei tiennyt mitä tekisi. Hän
kertasi vielä uudelleen nuo sanat,
jotka olivat jääneet hänen mieleen­sä:
"Jos en palaa, niin unohda minut
ja etsi toinen, sillä elämän täytyy
mennä eteenpäin, Olet liian nuori
elämään muistoissa.'* Niin oli Roy
kirjoittanut hänelle kerran. Mutta
hän ei ollut kiinnittänyt siihen sen
enempää huomiota silloin, sillä hän
oli niin varma että Roy palaisi takai­sin.
Mutta nyt Roy oli kuollut, ja
Raymond — niin, rakkaan Royn veli
— oli pyytänyt häntä vaimokseen...
Mitä, mitä minä teen? kyseli hän
itseltään. Raymond tulisi pian ja
tekisi uudelleen tuon kysymyksen,
johon hänen täytyisi vastata — tänä
iltana, sillä Raymond matkustaisi
itään jo huomenna, jos vastaus olisi
kielteinen. Hän tiesi, että Raymond
rakasti häntä, mutta hän tiesi myös.
että hän itse rakasti vielä Royta. Ja
voisiko hän koskaan unohiaa? Voi­siko
hän tehdä niin, kuin Roy oli
Kirj. FLOSSIE
kirjoittanut? . . .
Hän sai vasUuksen kysymykseen­sä
kun Raymond syleili Mntä. Hän
tunsi, ettei hän voi vastata kieltei­sesti.
Roy oli sittenkin oikeassa, et­tä
M n oli liian nuori elämään muisr
toissa; . Hän kaipasi tuota miehen
läsnäolon. tuottamaa turvallisuuden
tunnetta. Hän- oli sittenkin vain
nainen, yksin >- taistelemaan "maail­maa
vastaan".
Laura antoi Jtaymondan suudella
itSMän ja tunsi että^ttei&in nuo­ruus
kaqjasi -vertaisensa seuraa. Hän
tunsi sydämensä- syiMsän tirvaara-
.min^ensifeer£an sen jälkeen kun seoH
- sykkinyt Bt^Olc; Oliko iiän ollut
dävältä kuollut uämä pitkät kuu­kaudet.
Oliko siitätodel^kln kulu-juit
jo viisaoista«fcuukautta klm tuo
kohtalokas sanomftNoli saapunut?...
>Lau£ä aivan kuin' heräsirtodelU-suuteen
kuuHessaan Raymondin ää­nen:
"M2xin i»ätökseen olet tuto rak­kaani?"
Lauraa hiukan v^isutti, kun Mn
vastasi:
"En voi luopua sinusta. Mutta,
Raymond, Royn muisto on vielä liian
tuore; vvidäkin rakastan hänen muis-toaan."
"Kyllä tiedän sen, sehän on aivan
luonnollista; ^utta sittenkin haluan
sinut vaimokseni. Voinhan silläkin
tavalla kunnioittaa veljeni muistoa
että kasvatan hänen lapsensa. Jaota
hncvniooa, Xaurat että rakastan jsi-nua
— ja toivon ja uskon, että voit
joskus vastata siihen samalla taval­la."
He istuivat myöhään yöhön, kat­sellen
pikku Royn nukkuvia lapsen
kasvoja ja ke^ustelkn tulevaisuu­desta..
Vasta puolen yön jälkeen
täytyi Raymondin mennä.
Laura astui alas kirkon rappuja
kuin unessa. Hän ei tuntenut r j ^ i -
sadettaj joka rapisi hänen ympäril­leen,
eikä konf ette ja, joita ilmassa
lenteli. Hän muisti tuota toista päi­vää,
jolloin hän ja Roy olivat vanno­neet
nuo samat lupaukset pienessä
pappilassa, salassa^ koko maailmalta.
Ulkona silloin satoi vettä eikä konf et­te
ja ja hänen mieleensä tuli nuo lau­lun
sanat: "Onnellinen on se mor-.
sian, jonka päälle aurinko paistaa."
Eipä silti, ettei hän ollut onnelliuci
Royn vaimona, mutta se "aika oli niin
lyhyt. Nyt ilma oli kirkas ja aurin­ko
paistoi, viskellen kylmiä talvisia
säteitään kimpmttain. Taivas oli
kirkkaan sininen ja kiteet kunmelsi-vät
lumella. Hän tunsi oudon ailah-duksen
rinnassaan, kuullessaan ylä­ilmoista
lentokoneen surinan; Hän
pysähtyi odottavan auton viereen ja
häntä lämpimästi. Hän tiesi, että
tytön sydämessä oli arka paikka, jo­ka
ottaisi aikaa parantuakseen —
haava, jolle ei lääketiedekään tiennyt
parannuskeinoa. Hän liea, -että len­tokoneen
surina voisi vielä, vuosien
kuluttua häivähyttää tytön kasvoille
tuskaisen ilmeen.
Juna vihdsi kimeästi. Laura ja
Raymond astuivat pienen -poikansa
kanssa; junaan. Hyvästejä ja suuki
koja sateli. Siskot ja äidit; olivat
asemalla. Vanha lääkäri viipyi ju­nassa
viime hetkeen,
teK ^&ku Royta poskdle ja ^ t o i
tate^täärön,- jola^poika alkoi iniH*-,
kaasti repiä auki, aivan ktiint^tietäen kuin <siHoin,-tun hänen; i
• j . . . . —.
mDnsa kasvoilla.
"aliksi isä Hammond on ostanut
pojulle juuri lentd£oneen? Hänhän
tietää, etten ole koskaan ost«mut sel­laista
Royile.'' *
"Mutta, rakkaani, sinun täytyy al­kaa
oppia, että pakoileminen ei tde
koskaan auttamaan . unohdukseen.
On pacempi €ttä ioetat totuttaa it­sesi
sellaiseen.- Aina- niiden näkemi­nen
jokapäiväisessä elämässä: tdcee
sen MppmmaksL?'
"Mimasittenlcaäaienr
tä Roystä^ tufee iliöalli^^^
"Sitä me ^.emme voi j n ä ä r i t ^ .
JosJiändlä on^d^nsävt^pufluis, niin
£ttä ihna olisi .siÖDin'^uin?ailiseiBpr
että niin olisi tehtävä.
Laura auttoi pojua, junan Iditäes-sä
Jlaäiohti. : Mutta kun Märö olt
aukvhämmästyi-hän,^3illä sidtä:^M^^^
esille 4uem ;kaunis :lentokone.>&ay-mond^
näkritnskanhäivähdyksen vai-siiv
«t ja lensi."
Häii 4£4)etti.4^^ siihen ja
tärtiui Lauran iäteen. He istuivat
toininsa '.nojatei^^junan \iiitäe»ä
eteenpäin.
Jioppu.
Kirj. LAILA LAkSON
IHANASSA, vaaleansinisellä koris­tetussa
huoneessaan, Wintfred Hil­ton
tarkasti: peilfesään kuvaansa pit­kään.
Tänään oli hänen kidjdeksas-toista
synt3niiäpäivänsä ja hänellä oli
tärkeä päätös tehtävänä. Jotkut vie­raista
olivat jo saapuneet siUä aikaa
kun hän oli ollut muuttamassa pu­kuaan
iltatöiden jälkeen. Katkera
hymy väänsi nuoren tytön huulia.
Eilen illalla olisi hän voinut astua
vieraitten eteen ja reippaasti tun­nustaa
päätStsensä ja - rakkautensa.
Mutta eilen illalla ei hänellä ollut
mihinkään sellaiseen tilaisuutta. Tä­hän
aikaan eilispäivänä oli hän innos­tuksella
pukeutunut tuohon orvokin
väriseen pitkään harsoleninkiin. Htän
muisteli kuinka hän oli kä3myt sitä
ostamassa lähikaupungissa äitinsä ja
tätinsä kanssa. Äiti oli ollut vähäsen
moitteleva koko asiasta.
"Häpeä että pienellä maalaiskou­lulla
tytöille opetetaan sellaista tur­huutta.
Näin sodan aikana, kun on
niin paljon kurjuutta ja kärsimystä,
luulisi että ihmisten penskat saisivat
tyytyä yksinkertaisiin valkoisiin
leninkeihin. Muistan kun itse pää­sin
koulusta— oli ensimmäisen maa­ilmansodan
aika. Emme silloin lait­taneet
päällemme rimpsuja ja ramp-suja.
Siistit valkoiset merimiespu-serot
kelpasivat meille aivan hyvin,
ja kauniiha me näytimme — ei hul­lun
turhamaiselta."
"Sinä", vastasi täti Ida vähän te­rävästi,
"pääsit ainoastaan kansakou-katsoi
ylös, missä kolme taisteluko- -lusta, eikä smun siis tarvinnut olla
netta lensi eteenpäin lujalla vauhdil­la.
Hän tunsi vihlauksen rinnassaan
— sen teki Royn muisto. Täällä
Canadassa tosin oli vielä ilma tur­vallista,
mutta entäs siellä, missä
käydään hävittämään vihollisen len­tokoneita
ja muuta sen omassa maas­sa.
Mutta olihan se kuitenkin teh­tävä,
se oli noiden urhoollisten poi­kien
tehtävä . . .
Raymond näki tuon pienen draa^
man, joka häivähti Lauran katseessa,
ja hän tiesi mitä tyttö ajatteli Siksi
hän auttoikin morsiamensa autoon
nopeasti kietoen käsivartensa tämän
ympärille suojelevasii ja suudellen
hieno. Ja ihme oli että senkin suo­ritit
kunnolla — vasta Suomesta tul­lut
tomppeli."
"Aina sinä heität tuota samaa kas­voihini",
valitti äiti. "Kuusi vuotta
jo olin ollut tässä maassa ja suoritin
kahdeksan luokkaa siinä ajassa —
kyllä olen yhtä etevä aivoistani kuin
sinäkin, vaikka synnyitkin täällä, ja
olen yhtä paljon edist5myt tässä maa­ilmassa
myöskin, muista se."
Kohta kun rahallisesta menestyk­sestä
alettiin puhua vaipui täti Ida
täydelliseen hiljaisuuteen. Hetken
perästä hän sentään katsoi pitkää il­tapukua,
jota Winifred koetti pääl­lensä.
Tädin ääni oli uudelleen nioit-
- tiva;
"Kuoleman väri, Wimfred, näytät
kuin olisit hautaasi meneniässä."
- ^'Niin, todellakin", pyysi äiti, "et­kö
mieluummin ottaisi \^EiJaleansinis-tä
taikka vihreää samaa mälliä —
molemmat värit sopivat sinulle yh­tä
hjrvin kuin tämäkin;"
"VaaleänsinistäI" "Äiti, minutfa
ei ole ollut koskaan mitään muuta
kuin vaaleansinistä siitä saakka kud
makasin kehdossa. SDloia se oli
anteeksi annettavaa—: odotitte poi-.
kaa, vaan kyllä vuosien kuluessa oli­sin
halunnut vähäsen vaihtdua. Ja
vihreä —-en pidä vihreästä"
- WiniffedoH melkein vapissut pu­huessaan
viimeiset sananäaV Hän tie­si
mtnkätähden hän vihasi -vihreätä
väriä — se aina muistutti hänselle yh­tä
häpeäpilkkua rakastettunsa elä­mässä,
ja nyt tänä iltana hän vihasi-tuota
väriä vieläkin enemmän. Vaan
silloin, vaatekaupassa, äiti ja täti
olivat molemmat myöntäneet, että"
tuo orvokin väri puki tyttöä erino­maisesti
ja että tuo luulo, että se oli
kuoleman väri, oli vain vanhanmaan
taikauskoa. Winifred oli saanut le­ningin,
ja loppu valmistukset olivat
alkaneet korkeakoulun päättäjäisiä
varten.
Eilen illalla, maanantai-iltana, oli
hän marssinut iloisena luokkansa
kanssa juhlayleisön eteen; Äiti oli
puhunut totta sanoessaan että t\'töt
olivat liian turhamaisia kun päätti­vät
pukeutua tällaisiin harsoihin.
Winifred oli tuskaantuneena peljä­tessään
että hän kompastuisi hameen­sa
liepeihin, sillä tähän saakka oli
hän koulussa käynyt hy\'in yksinker­taisesti
puettuna ja täällä farmilla
oli hän aina auttanut töissä housu­puku,
taikka lyhkäinen esUiina pääl­lä.
Tytöt todellakin näyttivät vähän
liika hienoilta poikien vieressä, sillä
nuoret miehet, maalaispoikien jäyk-k3^
dellä ja päättäväisyydellä, olivat
tiukasti pitäneet kiinni puvuista, joi­ta
he voisivat tämänkin illan jälkeen
pitää.
Juhlayleisö ei sentään huomannut
nuorissa tytöissä mitään omituisuut­ta.
Heidän silmissään olivat neito-
S rt'4
m
set hennc
täneet ka
vaikkapa
keampi ki
oli yhtä •
Orvokin
kultaisem:
niiksi-. y\
erityisemp
Toiset pii
väispiiheei
vat IV
joukosta, i
tonsa hyv­että
Kalisi V
niisten edi
, osaa./.ainpc
kuunteli h;
pi heille i
mänvaarofc
. oli .että oi
papin —
pappi oli S(
äiti piikin
tuota miesj
Ohjelmai
jat entisiä c
ja vanhemr
onnittelema
tanut ainoa
oli hänelle 1
kielot, joita
T}löt oliva
udellen kuk
hettäny-t. ' 1
k in, vaan ne
sivät nenäni
Winifr€d tä
däntänsäoli
puolesta.;
maininnut k
noastaan hy:
VVinifred ur
katseet enne:
nyt hän-Väki
sen ntioren-1
nut sydämei
min'. '
Nuori ,mif
— ei häntä, t(
si kutsua —
tön luo. "W:
s«ia; •
''Onni, ties
nen joka mim
keen — eik(
ennen — että
sinun kanssa-
\aikka Wi
nekkäästi. aii
nollisella hiip
kut heitä kat;
me kasvoiltaa
Tietysti'nuo i
kalaiset, jotk
katsoivat, oli^
varmasti ei
[kieliset halve
isänsä ja suku
Samalla iyt
I mostui.
''Kuule, On
jsiat niiuy että
taa kanssasi.
Jvotukset ovat
|kouIun ulkopu
. ''Tee parast
isillä Elsie: ja '
ikanssamme.jul
|autossa nieitä c
Onni-poistui
frediirr vanhenu
piiehensä lulivi
löstä onnittelej
ti asiat niin ett
jjän erilleen toi;
f in suomalaisist
"Äiti"." hän 1
Mä, "jotkut
päättäneet men
P juhlimaan i l l
rennä heidän n
f.