Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 17, 1956

              Kirj. VAXHA FEELIS
I
.X-4
MEILLÄ jokaisella on jonkinlainien
käsitys nenästämme, joka törröt­tää
keskellä naaniatauluamme, mutta
monikaan ei ole tullut ajatelleeksi, kuin­ka
hieno ja monimutkainen kone tuo
nenämme on.
Ajattelematta pitemmälle me voimme
käsittää, että sillä voi haistaa josko ruo­kamme
on tuoretta tai mätää ja myös
erilaiset mausteet. Sehän onkin nenän
päätishtävä. Sitten me käy£ämriie sitä
viehättämään meitä. Tunnemme sen
avulla kuinka ruusu tuoksuu ja vaikka
silmämme peitettäisiihkin, voimme sen
avulla hajusta päätellen määritellä lä­helle
tuodun kukan kauneudenkin. Eri­laisia
hajuaineita käyttävät ihmiset
voimirie sen avulla määritellä' omiin
luokkiinsa. Senkin voimme tehdä peite­tyin
silmin, sanoa onko eteemme tuotu
henkilö herra vaiko rouva.
Edelleen "voimme rouvan suhteen sa­noa
5 oriko hän kaupunkilainen vaiko
maalainen, herraskainen vai työihminen.
Jos se "kone" on oikein hyvä, voidaan
sillä mää.riteliä kyseessäolevan henki­lön
ikäkin.
Kaikkein hienoin mekanismi siinä on
se, joka haistaa tuhansia eri asioita, jois­ta
muut ruumiissamme olevat mekanis­mit
eivät tiedä.mitään. Useinhan, kuu­lemme
sanottavan, että "kylläpä hais­toi
senkin asian aikaisin". Tai sitten
kehumme "Haistoin sen asian jo vuosia
ennen kun se tapahtui."
Juuri edellämainituista syistä minä
ristinkin sen "haistin koneeksi". Tie­tenkin
sen kyky riipuu paljon sen käyt­täjästä,
kuten ainakin monimutkaisten
koneiden^J^fcy;i^:u^ -
Näistä syistä varmaan onkin luojam­me
asettanut sen niin julkiselle paikalle.
Näin ollen sitä voi varoa, jos ei halua,
että sillä haistetaan kaikki hyvä ja pa­ha.
Sen ulottuvaisuus johtuu siitä, että
sille on annfttu mahdollisuus ottaa
ensimmäisenä kaiken vastaan.
Olen aina ajatellut, että niillä vanhkn
ajan profeetoilla, on varmaankin ollut
iso nenä, kun olivat niin eteviäkin sitä
käyttämään, haistoivat tulevat tapahtu­mat
tuhansiien vuosien päähän, ja toi­siin
maihin. Olen aina ollut sitä mieltä,
että voimakkaan koneen pitää olla
myöskin ison.
Mutta ei niin hyvää etteikö sitä moi-tittaisikin.
Tästäkin hyvästä koneesta
käytetään rumiakin nimityksiä. Sitä
sanotaan törsäksi, ränniksi, turistimeksi,
tohlok^i, päristimeksi ja jos miksi. Mie-
Siellä kuljimme paikast^ toiseen ja ky­selimme
Hei viira-nimistä naista. Ku­kaan
ei ollut kuullut hänestä edes pu­huttavankaan.
Palasimme pettyneinä takaisin ja mi­nä
lupasin naiselle käydä uudestaan sa­malla
etsiskelyllä; Ehkäpä onni meitä
sitten feuösisi paremmin.
En' ollut halukas tähätl etsiskelyyii
ainoastaan sen tähden, että säälin nais­ta,
vaan myöskin siksi," että siten tie­sin
yhden lapsen saavan äidin — oman
äidin — ja pääsevän kurjuudesta.
Kuvittelin pienen lapsi-raukan itke­mässä
nälkäänsä. Kukaan ei kuule hä­nen
itkuäan, vaan vastaa siihen miiti-tamalla
vihaisella sanalla. Sitä ei muo­ri
sentään koskaan tehnyt. Muori oli
ollut niin hyvä—- varmaankin yhtä hy­vä
kuin oma äiti.
Eihän minulla elämässä ole vielä niin
paljon nioittimista ollutkaan, harmittaa
vain'lähhnmäiset, jotka kaikkien rak­kauden
sääntöjen mukaisesti katsovat
minua Säälien kuin koditonta kissaa, jo­ka
ei tiödä mihin kellariin penikkansa
piiloittaa. r
(Jatkuu)
lestäni on kuitenkin nimitys "haistin
kone" parhain.
Olen itsekin si?hen kerran suuttunut
j a vieläpä siksi kun se on sijoitettu ny­kyiseen
paikkaansa, joka tuntuu olevan
tiellä, silloin kun minifSsa herää hienom­pia
tunteita. Nyt olen ku'tenkin jäl­keenpäin
ajatellut, että kyllä se sitten­kin
on oikealla paikalla. Olin vain sil-loin
tökerö, enkä ymmärtänyt kuinka
sitä voi muutella eri a;sentoihiii.
£ Keskustielin äskiettäih erään tuttavani
kanssa siitä ja nauroimme tapahtumalle,
joka tapahtui Sudburyssa. ' HenRilo
jonka kanssa puhuin- ja nauroin, oli
entinen tyttötuttavani — ensimmäinen
elämässäni, eikä niitä montaa ole mollat­kaan.
Hän juuri pyysikin minua kir­joittamaan
tämän nenäjutun Liekkiia,
jotta sillä saisivat nauraa toisetkin.
Vielä senkin tähden hän halusi sitä,
koska hän asuu ja elää Sudburyssa. N i ­meään
hän kielsi mainitsemalta, koska
mies jaattaisi tulla mustasukkaiseksi.
Tyttöni asui siihen aikaan Gopper
^Ijffissä ja minä Sudburyssa. Näiden
välillä oli silloin katuvaunuliikenne ja
autoja oli vielä hyvin vähän. Tapasin
tyttöni ensimmäisen kerran Pike Laken
tanssilavalla, jossa kävi paljon suoma­laisia
ja myös muita tanssimassa.
Olin nuori- ja kokematon naismaail­massa,
tyhmä ja .kömpelö tyUöjen paris­sa
. . . Kohtaloni iltana soitti torvisoitto­kunta
ja vuorottain hakivat työt ja po­jat
toisiaan tanssiin. - O r n jäänyt jäl­keen
siinäkin taidossa ja seisoin sivulla
nollana.
Soittajain levätessä mentiin siihen ai­kaan
piirileikkiä ja niinpä nytkin, kun
soittajat panivat tupakäksf alkoi piiri­leikki,
johon minutkin vedettiin mu­kaan.
Mainittu tyttöni tuli kaverikseni
siihen leikkiin.
Tunnen vieläkin kuinka ruumiini vä­reili
onnesta, kun tyttöni painoi päänsä
olkapäälleni, kun marssittiin ja laulet­tiin:
"... eikös passaa herrastaa, sun fra-liali
lei..." Tykkäsin että tyttöni oli maa­ilman
kaunein, vaikka hän läuloikin
taas " . . . sen toisen oman rinnalla
. . ." Sanoinkin laulun loputtua, ettei
minulla oie ennen ollut tyttöä ja hän
nauraa hihitti niin somasti.
Seuraavan leikin alkaessa hän tuli
eteeni ja niiasi somasti . . . Sitä laulua
en muista, sillä pyöriessämme ajattelin
vain häntä. Sitten halusin, että olisi
aina vain leikitty piirileikkiä, soittokun­nasta
en perustanut mitään . . .
Taaskin tuli odottamani tupakkatun­ti
ja siunasin,,että on soittokunta sen­tään
parempi, kun se ei voi polttaa tu­pakkaa
soittaessaan, kuten jokin hanu­rin
rääkkääjä. _ .
PyÖr-essämme esitin tytölle ,että
mentäisin soiton alettua katselemaan
järveä. Kun tyttö tuumi, että oii pimeä,
niin sanoin taskussani, olevan sähkö­lampun.
Tyttö suostiii jä min m^
rantaan, missä löysimme kaksi hy^^in so­pivaa
kiveä istuimiksi.
Esitin olevani Feelis Vanhala, jonka
johdosta tyttöni nauraen sanoi, että etu­nimi
op kaunis, mutta toinen nimi ei
oikein passaa . . . Kuinka vanha olet?
Kun sanoin keväällä- täyttäneeni 17
vuotta, esitteli tyttökin itsensä, sanoen
olevansa kolme kuukautta vanhempi.
Katsoin lampullani lammen vastaista
rantaa, joka valokeilassa näytti satu­maisen
houkuttelevalta. Valokeilaa siir-r
täessä vaihtuivat kuvat kuin,elokuvafil­missä.
Vesi kimalteli ja kivet kuitelivät
vastakkaisella rannalla.
Tyttöni huudahti: —Öi Feelis, tah-toisin
päästä tuonne toiselle rannalle.
Vietkö minut jc)skus sinne.
•— Vaikka huomenna, jos sinulla on
aikaa. Huomennahan onkin sunnuntai
— pääsetkö?
- - P ä ä s e n Icyllä.
Niin sitten päätettiinkiri seuraavana
päivänä tulla ihailemaan tämän ^tkku
järven toista rantaa. Päätimmea tavata
siinä mihin jälkeen päin tehtiin puolivä­lin
Jiaali. Sitten istuimme mietteissäm­me
»tietämättä mistä oikein puhuisim­me.
Kuuntelimme soittoa^ joka kaikui
voimakkaampana vastaiselta rannalta.
Sähkölamppuni valo suuntautui veteen
ilman mitään tarkoitusta;
Yhtäkkiä tyttö hyppäsi pystyyn ja
huudahti:
— Mitä kauheita petoja on tuolla jär­vessä
. . .mennään pois,
Lohduttehn, että siellä on vain naivan
vaarattomia krapuja, mutta kuitenkin
lähdimme pois ja samaa matkaa katu-vaunupysäkkiä
kohti. Pysäkillä sa­noimme
hyvästit ja lupasimme tavata
kello iÖ aamulla."
Tämä elämys oli jättä,nyt minuun jo­takin.
En nukkunut koko yönä. Mitä
enemmän ajattelin tyttöäni, sitä enem­män
tunsin omituista myllerrystä sydän­alassani.
Vain se, joka on sen taudin
kokenut, voi sen oikein kuvailla ja ym­märtää.
Kuvittelin, miltä tuntuisi saada suu­delma
tytöltäni. Kävisikö se paremmin
istuen vai seisoen ja mihin nenän pistäi­sin,
sillä sehän voisi törmätä vaikka ty­tön
poskeen. Nousin ylös ja tarkastelin
nenääni lampun edessä ja huomasin sen
liian suureksi. Harmittelinkin, että
tuon haistinkoneen pit*kin olla juuri
siinä paikassa.
Tapasimme, kuten olimme sopineet
ja heti tarkastelin hänen kasvojaan aja­tellen;
että miten nenäni sopisi niitä lä­helle.
'
Kun saavuimme kahden järven väli­selle
sillalle missä seisten "ihailimme
maisemia. Suuremman järven länsi­päässä
näkyi suuri ja kaunis farmira-kennus.
Pellot näyttivät kuin Ievitet\'l.
tä sametUmatoIta.
Tyttöni ei ollut sellaista luonnonkau«
neutta nähnyt kosteaan, sillä hän ei ollut
käynyt Gliffistä Sudburya etempänä, oli
nähnyt vain tulikiven polttamia kal­lioita,
joiden rinteillä törrötti joitakin
kuivuneita puita. Vihreää hän oli tus­kin
saanut ihailla muuta kuin äidin
kukkapurkissa.
Vetäen nyt raittiimpaa ilmaa keuh­koihinsa
hän kysyi, josko vielä kauem­pana
Cliffistä olisi ilma raittiimpaa ja
luonto kauniimpaa. Myönsin olevan,
nojaillessani sillan kaidetta vasten. Kat­soin
vuoroin tyttöä ja vuoroin luontoa,
^ jota hän ihaili. Ajattfelm jo pyytää suu­delmaa,
mutta- eh uskaltanut, sillä jos en
osaisikaan ja jos nenäni olisi tiellä.
Tyttö nojasi minuun, kasvot lähellä
kasvojani . , . Tunsin hänen hengityk­sensä
. . . hän olisi valmis suudeltavak­si,
mutta nenäni.
Mutta sitteti ajattelin, hutiloimalla ei
saa pilata asiaa. Ehkä olisi paras istua
jonkin tukevan aluksen päällä. Ehdo-tinkin,
että kävelemme pikku järven
taakse, minne olimme suunnitelleet
mennä.
Otin kannettavakseni meidärirnölem-pien
pikkupaketit, voileivät, uimapuvut
ja muutaman limohaadipiillon.
Löysimme mukavan laakakiven, jos­sa
sopi loikoa ja kävimme metsässä
vaihtamassa uimapuvut päällemme eri
aikoina. Vielä oVn jännityksessä sillal­la
sattuneesta tukalasta .tilanteesta Ja­niin
päätin mennä veteen jäähdyttä­mään
itseäni. Uituani palasin lämpöi­selle
kivelle, jossa tyttö istui uimapu­vussaan.
Kysyin josko hän osaa uida sain kiel­tävän
vastauksen, koska siihen ei ole
ollut tilaisuutta. Sitten hän kertoi,
kuinka oli kerran ollut hukkua.
Ihmettelin kuinka sellainen voi ta­pahtua,
kun hän ei ole koskaan ollut
edes uimassa, Hän kerto^ikin sitten
kuinka" Gopper Cliff in läpi virtaa myrk-kyiaoma.
Sen jään olivat pojat hakan­neet
eräästä paikasta hyvin heikoksi,
uittaakseen tyttöjä, kun mennään jääl­le
leikkimään. Oli satanut hieman lun^
ta ja osaamatta pitää varaani menin
toisten tyttöjen edellä ja — silloin puto­sin.
Hyi kun se vesi oli kylmää!
Otin häntä kädestä kuin auttaen ja
kehoitin jatkamaan.
-— Minulla oli onneksi hame päällä­ni
ja kun jää oli hakattu paloiksi, jäi­vät
ne hameen sisälle ja kannattivat mi­nua,
kunnes tytöt hakivat auttajia ja
minut kannettiin lähimpään taloon. Sin­ne
kutsuttu lääkäri totesi minun vain
säikähtäneen. En saanut siitä edes ys-
Mavor Moore, tunnettu näyttelijä, kirjailija ja kriitikko, on pää­henkilönä
CBC: n televisio-ohjelmassa, joka tunnetaan nimellä
''Exploration". Tämä ohjelma liikkuy^/t^kuj^enfafirisellqj^ j. j , .
jaUa. - . ^
Tämän tytölleni sattunut ikävä ta­paus
vei mielestäni suutelemisen ja ava-sinkin
limpnaadipullot mielialan nostat­tamiseksi.
Samalla lupasin opettaa hän­tä
uimaan.
Lähdimme harjoittelemaan ja se oli­kin
mielciikiintoista, kun kannatin l>än-
"tä veden päällä, pitäen käsiäni hänen
ympärillään.
Ajattelin taas suudella häntä ja sa­noa
että rakastan tyttöäiii, mutta taas­kin
tuli se nenä pahuus mieleeni.
Kuivailimme taas kiven päällä itse-,
ämme, keskustelimme luonnosta ja
söimme voileipiämme. Kun päivä kal­listui
lltapuolelle, kävimme muuttamas­sa
vaatteet ja palasimme kivellä. Aurin­ko
muuttui vähitellen punertavaksi ja
piirsi kauniin viirun järven pintaan.
Otin häntä kädestä, ylistin, järven
kauneutta ja sanoin tahtovani olla hä­nen
kanssaan täällä aina. — Haluaisit­ko
sinäkin?
Luoden katseensa alas hän sanoi: —
Haluaisin, Feelis!
Nyt en voinut enää vastustaa tuntei­tani
vaan sanoin:
— Rakastan sinua . . . saanko suu-deUa!
fiaii käänsi kasvonsa minuun ja sil-
JLanaiifjjlna, syuurmlpiui) 17 päivänä. 1956 9iyu 5