Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 12, 1947

              Sivu 4 LAUA^TTÄIN A HEINÄKUUN 12 PÄIVÄNÄ 1947
Kirj. Della —
Karen odotti maanantaita. Silloin
pääsisi kouluun taas, ja ehkä Julian
luo käymään. Oli niin kauan aikaa
kulunut siitä kun hän viimeksi sai
^ Marthalta luvan mennä häntä katso­maan.
Jospa Julia pian paranisi ja
tulisi taas saatteleipiiaan häntä kotia
koulusta, kuten hän ennen niin usein
teki. Heidän yhteiset kävelymatkan­sa
olivat niin kauniita. Julialla oli
aina kaunista ja mielenkiintoista ker­rottavaa.
Tahi kutsuisi häntä luok­seen
koulun jälkeen ja antaisi lasin
maitoa ja pikku leivoksia, ja kau­niita,
värikkäitä vihkosia luettavak­s
i . . . Miten kauan siitä onkaan kun
noin kaunista tapahtui viimeksii.
Mutta maanatain tullessa oli K a ­renin
vuoro sairastaa. Hän lepäsi ka­pealla
vuoteellaan vintillä, melkeinpä
•unohdettuna. Olihaii r sairaus väin
lievää ja ohmineA^, ja oltiinhan sii-
, hen jo totuttu aivan väsymiseen saak-
, ka. Eikähän Marthan ollut kovin
helppo kiivetä noita kapeita ja jyrk­kiä
rappusia.
David kävi iltasella juttelemassa.
Katseli katon kannattimia ja pärei­tä
ja pudisteli päätään.
•'Ei^tämä ole kovin kaunis huone,
Karen. Joskus laitamme paikat kun­toon
sinulle. Tai ehkä lisätään ala­kertaan
sinulle huone ja pojat saavat
muuttaa tänne."
•'Minä tykkään olla täälKl'*, sanoi
Karen katsellen punoittavin poskin
ympärilleen. "Minä tykkään kun
kien oppikoululaiset olivat saaneet
valita kuvauksensa kohteeksi jonkin
kansallisen Kalevala-aiheen taikka
jonkjn sosiaaliseen huoltotoimintaan
liittyvän idean. Kuinka liikuttavasti
onkaan kuvattu Amerikan tai Ruot­sin
paketin avaaminen köyhässä salo-pirtjssä,
kuinka valtoimesti kuohun­kaan
koski taustana sille kamppailul­le,
mitä käydään kalevalaisen uroksen
ja jättiläislohen välillä. Keskikoulua
käyvät saattoivat jo valita aiheensa
vapaasti, ja liikuttavan selvästi i l ­meni
suomalaisten rakkaus heidän
metsiinsä ja luonnonihanuuksiinsa
näissä enimmäkseen maisemamaala­uksen
alaan kuuluvissa töissä. ' Ei
puuttunut pyrkimyksiä symbolisti­seen
ilmaisuun, jolloin on saavutettu
joitakin riehakkaan suvereenisia ja
uusia esitystapoja. Yhä kasvava it­sekritiikki
ja älyllisen puolen voitol;
lepääsy varmaankin aiheutti ylä­luokkalaisten
töissä ilmenevän suh­teellisen
kalpeuden ja värittömyyden,
kun niitä vertaa kaikkein pienimpien
välittömiin, lapsenomaisen naiveihin
näkemyksiin.
Tämän kilpailun tuloksia tarkas­tellessa
ei vöi olla yhtyniättä tunne­tun
taiteilijan sanoihin: ''Jokainen
lapsi on taiteilija puberteetti-ikään-sii
asti, johoin ratkaistaan hänen tai-tcelh'sten
lahjojensa osuus hänen tu­levassa
elämässään. Jos älyllis-krii-tiilinen
puoli pääsee liiaksi voitolle,
ei suurestakaan lahjakkuudesta mil­loinkaan
tule taiteilijaa, vaikka hän
valitsiskin itselleep taiteilijan am­matin,
sillä jotakin luonnonlapseno-niaista,
naivia ja välitöntä sisältyy
kaikkeen siihen mitä me kutsumme
taiteeksi sanan syvimmässä merkityk­sessä."
— .Suomen Huollon tiedoi-tusosasto.
- * kuulee kaikki iiiin hyvin — tuulen ja
sateen ja kaiken."
David kosketti hellästi hänen ^pps-keaan.
-
"No sitten saat pitää ullakon it­selläsi,
laitamme sen vain parempaan
kuntopn. Vuorataan kaikki hyväha-juisella
laudalla . . .Sinähän pidät
siitä?"
Karen hymyili ja nyökkäsi pää­tään.
"Tunnetko paljon kipua?" kysyi
David kumartuen lähelle kuumeisia
kasvoja.
" E i . Ei paljon ollenkaan."
"Huuda minulle jos jotain tarvit­set.
Koska vaan, vaikka keskellä yö-täkin."
Kaikista parhain koko maailmassa
on David . . . j a Julia . . . j a Mr.
Bromfield . . . ja : . : Karl.
Hän heittelehtii vuoteellaan le«pt-tomana:
Hänen edessään kylkee niin
paljon kasvoja että ei tahdo voida
hengittää. Hän ei tunne niitä, ei lä-
. heskään kaikkia. Mutta Davidin
kasvot hän tuntee, ja Julian. Ja tuolla
on Karl — ei, sehän on Michael! On­ko
se Michael tai Karl? Hän koet­taa
katsoa ja silloin joka puolelta
^alkaa nousta varjoja. 'Se' nouse^e
ja nousee, ja kaikki kasvot jäävät sen
, alle, ja . . . voi, ne tukehtuvat . . .
' "Karen! Karen! Herää,Karen!"
Hän tuntee Davidin käsivarret ym­pärillään.
On aivan pimeä.
"Karen, joko heräsit?" kuiskaa
David.
Karen ei oikein ymmärrä. Hän
painautuu lähemmä. Tuntuu pa­remmalle
kun David on lähellä. Jo­tain
kauheata, jota oli äsken, menee
pois,- kun tuntee Davidin käsivarret
ympärillään.
Varhain aamulla hän heräsi. Kuu­me
oli poissa ja hänellä oli hyvä olo.
Mutta kun hän nousi istumaan, tunsi
hän itsensä kovin heikoksi. Hän las­keutui
takaisin tyynylle ja kuunteli
josko alakerrasta kuului Davidin as­keleet.
Ja silloin ilmestyikin David
rapulle ja katsoi häneen naurussa
suin.
"Hyvää huomenta, neitiseni! Mi­tenkäs
teillä nyt jaksetaan?"'
"Minun on nälkä!" sanoi Karen
hymyillen.
"Mainiota! Minä tuon sinulle aa­miaisen."
Keskiviikkoaamuna Karen oli ta-,
vallisilla, varhaisilla aamuaskareil­laan.
' .Niitä seurasi pikku pojun pi­teleminen
ja kuiviin vaihtaminen ja
. isompien poikien puettaminen. Ja
monet hätäiset vilkaisut kelloon. Sit­ten
t^uon tutun myöhästymisen pelon
vallassa juoksu koululla. Ja ääre­tön
helpoituksen tunne kun etääm­mältä
jo näki että vielä oli lapsia ul­kona
pihassa!
"Sinä otit oikein pitkän loman, Ka­ren."
sanoi opettaja.
"Meillä oli kaikki lapset kipeänä
vuorotellen ja minä viimeiseksi", sa­noi
Karen. Eikä hänen tarvinnut sen
pitemmästi selittää.
Päivällistunnilla pyysi opettaja hä­nen
viemään erään kirjan Julialle.
Hän ei voinut uskoa että hän kuuli
oikein, joten opettaja toisti pyyntön­sä.
Tähtien tanssiessa silmissään hän
otti kirjan ja lähti juoksemaan.
Vanha Maria-täti, joka oikeastaan
* • • •
ei ollut kenenkään täti vaikka kaik­ki
kyläläiset kutsuivat häntä niin,
avasi hänelle oven. Ja aivan huu­dahti
ilosta kun näki kuka oven ta­kana
odotti.
"Kuinka hauskaa nähdä sinut, K a ­ren
I KyUä olemme sinua odottaneet­kin!
Julia on sen kun vain istunut
ikkunan luona ja katsellut koska si­nua
näkyy!" Maria-täti viittasi toi­seen
huoneeseen päin. "Juli?i on tuol­la.
Mene sinne hänen luo. Saatpa
nähdä miten hän ilostuu!"
Julia istui pehmeällä tummalla soh­valla,
värikkäiden t^rynyjen ympäröi­mänä.
Hänen yllään oli hyvin vaa­lea,
hjrvin pehmeännäköinen pukö.
Hänen tummat hiuksensa olivat niin
kauniin aaltoilevat ja hänen silmän­sä
niin suuret ja kirkkaat. Ja hänen
edessään, pienellä, matalalla pöydäl­lä
oli iso nippu sireeniä kirkkaassa
lasimaljakossa. Miten kaunista oli
•kaikki, ja varsinkin Julia its^!
Karen kävi ujoksi. Hän ei osan­nut
liikahtaa.
Eikä Juliakaan kyennyt muuta
kuin katsomaan. Ja katsoessaan Ka­reniin
hän itse kävi yhä kauniimmak­si.
"Tulehan lähemmäksi, Karen",
sanoi hän vihdoin. "Emme ole toi­siamme
nähneet pitkään aikaan. On­ko
sinun ollut minua ikävä, kuten
minun sinua?"
Karen tuli nopeasti lähemmäksi.
"On — on minun ollut sinua ikävä",
sanoi hän hiljaa. Ja hymyili tuota
hidasta, ujoa hymyään. Katsoi sit­ten
kädessään olevaan kirjaan ja
ojensi sitä:
"Mr. Bromfield pyysi tuomaan tä­män
sinulle, Julia."
"Kiitos, Karen. Istu^^iihen jak­karalle
ja puhellaan jonkun aikaa.
Ei sinun ole kiire takaisin, eihän?
Joko sinä söit evääsi? Ehkä tahdot
jotain lisää, Maria antaa sinulle."
" E i kiitos. Ei minun ole enää näl­kä
yhtään!".
Karen istuutui onnellisena mata-lalla
istuimelle ja nojaten kyynärpäi­tä
polviinsa hän painoi leukansa kä­siinsä
ja katsoi Juliaan. Koko hä­nen
nuori sielunsa loisti hätien sil­mistään.
He puhelivat kaikesta. Linnunpe­sistäkin,
joita Karen keväisin etsi
kuusikoista. Ja naapurin — Smith=
in — uudesta pikku pojusta..
"Eikö olekin hauskaa että heille
nyt tuli poika, kun oli jo ennestään
tyttöjä?" kysyi Julia, ja lisäsi hetken
kuluttua: "Ihmiset ja linnut ovat
paljon samanlaisia, eikö olekin? Ra­kentavat
pesän ja sitten tahtovat sin­ne
pienokaisia, joita hoitavat ja huol­tavat
kunnes ne kasvavat isoiksi."
Karen ajatteli kotiaan. Sen ah­tautta,
sen epäjärjestystä, sen synk­kyyttä.
Ei ollenkaan kuten täällä,
pehmoista ja värilcästä. Vain kol­hitut,
maalausta vailla olevat huone­kalut,
kulunut lattiamatto, savustu­neet
seinät , . . E i koti tuntunut oi-lenkaan
linnunpesälle. Mutta tääl­lä
— täällä helposti voi ajatella ku­ten
Julia sanoi.
"Miksi ei teillä ole lapsia?" kysyi
Karen miettiväisesti. "Etkö sinä ole
tahtonut mennä hakemaan niitä?"
Julia istui hetken, henkeään pidät­täen.
Sitten hän .«;anoi varovaisesti:
" E i lapsia haeta, ne tulevat. Ja
luhvardille ja minulle — meille ei ole
tullut." Ja kun Karen ci vasta'nnut.
kun hän katsoi vain hieman rypisty­nein
kulmin, jatkoi Julia: "Isä jftäiti
määräävät lapsen tulemaan. Ei lap­si
koskaan.^ omasta tahdostaan, tule.
- Äidin jä i s ä n ^ ^ d ö s t a valh." =
Karen htiökaisi ja hänen kiilman
sa rj^istyivät enemmän.
" M u t t a m u t t a ei Martha ha^
iunnut pifckupojua'*, sanoi hän.
"Niin - r - katsohan, kun on köyhä
koti ja ennestään jo monta lasta, niia
hän ajatteli että olisi parempi kua
ei enää tulisi lisää lapsia. Mutta kui­tenkin,
pil^upojukin tuli vain sik­si
että Martha ja David niin tahtoi­vat."
"Martl^ itki aina ja oli niin paha-tuulinen
ja sanoi, että meitä siinä ym-pärillä^
li jo liikaa muutenkin", muis-teli^
aren.
"Mutta häri kuitenkin pitää pik-kupojusta
paljon, eikö?"
"Samalla tavalla kuin toisistakin
pojista."
Julia nojasi päätään tyynyyn ja
ummisti silmänsä. Oliko hän sano­nut
jo riittävästi? Oliko hän jo saa­nut
lapseiT mieleen kytemään sen aja­tuksen
jonka tahtoi sinne saada?
Run hän avasi silmänsä kohtasi
hän tyttösen huolestuneen katseen.
Ja vaikka hän pyysi häntä viipy­mään
vielä hetkisen, väitti Karen et­tä
hänen oli jo aika lähteä.
"Minun pitää aina muistaa että
sinä et ole* terve ja että väsyt helpos­ti",
sanoi hän, kuin toistaen jotakin
läksyä.
Julia otti sohvan päästä ruskeaan
paperiin käärityn paketin, pienen ja
litteän — sellaisen kirjan kokoisen.
Ja kun hän ojensi sen Karenille,
hymyilivät he molemmat. Se cli
siis kirja taaskin!-
"Olen varma että tykkäät tästä,
kirjasta, Karen, ja olen varma että
luet sen moneen-kertaan. Se on pik­kuisesta
tytöstä, jolla ei ole isää/ ei­kä
äitiä.' Hänet otetaan hoidettavak­si
eräälle farmille. Hän löytää niin
paljon kaunista elämästä, joka päi­vä."
-^Karen otti paketin ja piteli sitä
rintaansa vasten.
^ "Olet antanut minulle jo monta
kirjaa, Julia. Muuten minulla ei
olisikaan yhtään."
Koulun aikeen, kiirehtiessään ko­tia,
Karen ajatteli miten ihana päivä
hänellä oli ollut! Ja tulisi edelleen
olemaan, sillä hän alkaisi lukea uutta
kirjaansa. Nyt hän poikkeaa Kuu-sikkokukkulalle
vain sen verran että
avaa paketin ja katselee minkä nä­köinen
kirja on, ja onko siinä yhtään
kuvia. Ei voi viipyä matkalhi. sillä
Martha tänäkin aamuna muistutti,
että pitää tulla suoraan koulusta ja
niin nopeaan kuin pääsee.
Kuusikkokukkulalla oli lämmin'Ji
ja hyvin, h\'\'in hiljaista. Kuuset sei­soivat
aivan niin hiljaisina ettei kui.>
kausta kuulitinut. Aurinko oli kui­vannut
ja lämmittänyt sammalsekai-sen
heinikon niin että se melkein
pölisi.
Loistavin silmin ja hymy huulin
Karen otti käärepaperin pois kirjan
ympäriltä. Miten hyvälle uusi kirja
tuoksunkaan! Ja — kuvia: Siellä
täällä läpi kirjan koko sivun kokoi­nen,
väritetty kuva. Aina tuosta
kauniista tytöst^a, jolla oli punainen
tukka kahdella pitkällä lotilKi- Hä­nen
täyt\4v, katsoa niitä kaikkia P
lukea niiden alta selostukscr.
miTeii mielenkiintoista!
Ja sitten, vähän vain lukea kirjan
alusta, että näkisi' onko lukeminen
helppotajuista vai olisiko se hanc!i
kokoiselle Itian vaikeata. Ah. nutcn
hyvää, isoa "pränttiä'