Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 8, 1947

              'Sivu 4 LAUANTAINA HEL^IIKUUN 8 PÄIVÄNÄ
iminniniinmnnmBtna
arit
Sellaisena Jussa näki Maaritin; e-hätiäytyessään
myöskin ulos heti
kohta hänen perästään, joitain epäta-vaHisia
ääniä kuullessaan, — vaatteet
liehuen, posket punaisina palaen, ja
pikimusta tukkansa hajallaan tuules­sa
hulmuten.
— iCinka hän onkaan kaunis, Jus­sa
ajatteli. ~ Ja kuinka suuresti mi­nä
rakastankaan häntä . . .
Mutta Maarit oli jo matkalla ran­taan,
jossa hän oli keksinyt miehen­sä
harmaana ja kumaraisena hääri­vän
kiireissään verkkouluen luona.
Niin nopeasti kuin vain taisi tä­mä
kääri siellä uivumassa juuri ol­leita
verkkoja kasaan, koettaen vielä
ennen rajuilman tuloa pelastaa kai­ken,
mitä pelastettavissa oli.
— Sinä et olekaan järvellä, Niila,
Maarit huusi pettyneenä ja iloissaan
samalla kertaa. — Mikä onni, sillä
.pian nousee myrsky . . .
Mutta katsoessaan Niilan kalpeita
ja huonpnnäköisiä kasvoja, hän'tun-si
itsensä äskeistä ajatellessaan todel­la
kurjaksi. Ja tukahduttaakseen
edes hiukan verensä polttavaa levot­tomuutta
ja,omantuntonsa kalvavaa
poltetta Maarit jutteli Xiilalle ystä-vällisemmin
kuin pitkiin aikoihin,
ryhtyessään kiireesti ja tottuneesti
liäniä auttamaan.
— Kuinka sukkela ja taitava sinä
oletkaan. Maarit, Niila sanoi ihaillen
ja iloisesti, työskenneltyään hetkisen
äänettömästi toisen rinnalla. — II- •
man sinua en olisi saanutkaan tätä
vielä kohtakaan valmiiksi.
Maaritin odottamaton ystävälli­syys,
ja tämän epätavallinen, nyt juu­ri
omituisen avuton hymv. lämmitti-häti
mielessään empien astua rannal­le
jo puoliksi vedettyä, mustaksi ter­vattua
venettä kohti. — Ijkkonen-kin
on vielä kaukana.
~ Mutta se lähenee peloittavan
nopÄsti joka hetki, huudahti Maarit
kiivaasti.
Hänen salaisesta syyllisyydentun­nostaanko
se yhä johtui, mutta sillä
hetkellä ainakin hän tunsi oleviinsa
aivan tosissaan huolissaan Niilan puo­lesta.
"••
— Älä lähde, Niila, hän varoitti
vielä. — Semmoinen uhkarohkeus tuo
aina pelkkää pahaa...
Yhtäaikaa he käännähtivät molem­mat,
kuullessaan äkkiä raskaita, no­peasti
lähestyviä askeleita ai\'an ta­kanaan.
Tulija oli Jussa.
Mutta vain katsahtaessaankin tä­män
vääntyneitä ja vihaisia kasvoja,
kouristi' salainen • jä jäätävä pelko,
ktiin varmasti tulevan pahan aavistus
Maaritb sydäntä. Tuntui kuin olisi
jäinen käsi tarttunut äkkiä hänen le­vottomasti
Iqjattavan sydämensä ym­pärille,
ja puristanut sitä kipeää td;e-västi
ja kovaa.
Mutta Jussa astui kiivaasti ja pit­kin
askelin veneen luona yhä epäröi­den
seisovan Niilan eteen. Hänen
mielensä oli yhä sekavan ja epämää­räisen
lunLeeiT. kuin syvän juopumuk­sen
vallassa. Yhä vieläkin hän tunsi
huulillaan Maaritin pehmeiden huuli­en
viileän, mutta kuitenkin samalla
niin polttavan ja sykähdyttävän kos­ketuksen.
Ja muistaessaan nyt sen, että tuo
nainen kuuluikin kokonaan toiselle^
leimahti tuo katkera, hänen sydämes­vät
suloisesti Niilan-tiiieltä. s sään ^ji ) pitkään Niilaa kohtaan kyte­Maaritin
lainkaan sitä aavistamat- nyt, salainen vihansa äkkiä ilmiliek-ta.
lämä oli kärsinyt salassa paljon­kin
vaimonsa viimeaikaisesta, alitui­sesta
kylmyydestä. — Sillä sitä mu­kaa,
kuin Maaritin rakkaus Niilaa
kohiaan sammui, ja hänen salainen
rakkautensa Jussaan vain yhä kasvoi,.
— hän oli käyttäytynyt. — ehkä tie­tämättään.
Niilaa kohtaan kokonaan
loisin, ja paljonkin tylymmin kuinen-nen.
— Olin juuri lähdössä järvelle äs­ken,
sinun tullessasi, kertoi Xiila sit­ten,
kääntäen huolestuneena katseen­sa
seliille i)äiri. jossa aallot yhä vii-limmin
ja korkeampina ajelivat toi-*
si;u»n.
— Siellä on vielä vedessä verkko­ja,
joi ka myrsky voi hy\'inkin repiä.
— Minun pitäisi ne soutaa sieltä . . .
— Ehkäpä hevinkin ehdin käydii-kin
siellä vielä ennen rajuilman tuloa,
Niila lisäsi vielä, alkaen hitaasti ja y-oinn^
e ehkä tietäisi, että tämä mies tu­li
kuuroksi hänen kykyjensä ollessa
korkeimmillaan, me emme ehkä osai­si
liittää määrättyä mielikuvaa vii­dennen
sinfonian pelolttavim mouka-riniskuihin,
mutta me tietäisimme,
että siinä valittaa kidutus, häviö ja
epätt>ivo, että rakastetlavuus murtuu
siinii kappaleiksi, tallattuna ja elä-nuvNiä
irti ruhjottuna, siinä on mies.
joka puristaa kätensä nyrkkiin ja
inirren hammasta lujan piiatta viii svy.
(ien vallass;i julistaa oman henkensä
ylenmiyyttä ja kohoaa vallan kor­keuksiin,
joissa hän pusertaa iloa itse
n;skastakin. Krääi ystiivät kutsuivat
Jumalaa avukseen Beeho\'cnin läs-niiolless;
». ja säveltäjä vastasi elämän­sä
tunnuslauseella: "Oi ihminen, au­la
itse itseäsi!"
kun.
Jo heti isäntänsä ensimmäisistä sa­noista
Niila ymmärsi tämän kuulleen
heidän äskeisestä keskustelustaan kai­ken.
— Sinunko ovat verkot. — vaiko
minun, Jussa huudahti luonnottoman
kiivaasti ja kalpeana, iskien Niilaan
läpitunkevan ja raivostuneen katseen.
— Minun ei ainakaan kannata hu-kata
omaisuuttani sillä_tavalla, ihan
tahaliisesth Siksipä minun täytynee,
kin kai lähteä järvelle itse, — sillä
sinä, Niila . . . taidatpa pelätä?
Tuon tylyn ja pilkallisen äänen
kuullessaan Niila säpsähti. Hetki­sen
hiin tuijotti kalpeana Jussaan,
kuin ei uskoisi vieläkään kuulemaan­sa.
Mutta jälleen hän kohtasi isän-tänsii
silmät yhtä ivallisina, yhtä tyl-vinä,
ja tummaa vihaa uhkuen.
Se .sattui Niilaan kuin odottama­ton,
vasten kasvoja saatu isku.
Hän suoristautui vaistomaisesti, —
ja kalpeni vieläkin, voimattomasta,
jo salaisesta raivosta.
Kaksi helcänpunaista täplää "pala-
Cl. luonnottoman valkeilla kasvoil­laan,
Xiila tarttui kiivaasti veneensä
V-eulaan . . . ^
Samassa Ään oli jo veneessii.
^ Ja seiiraa\-ass^a hetkessä keitti pie­ni
ja tumma vene jo kaukana, kcik-kue,
»^. avuttomasti ja kauheasti vaap-
'puen. ncusten ja jälleen laskien, —
aalion harjalta toiselle liitäen . . .
Sen välimatka rantaan piteni yhii.
— Xiila: huusi Maaritin valitta­va
ja itkunsekainen Jiänj kovaa, mut-t.-^
kuinkapa veneessä elämiistään ja
kuolemasta sillä hetkellä taisj^leva.
yksinäinen mies, olisikaan saattanut
5tn hänen ympärillään pauhaavaha
myrskyltä kuulla. Heti alkuunsa se
htjkkui tuulen yhä yltyvään kohi­naan.
— Koko tiio laaja selkä heidän
edessäänJuehui nyt yhtenä mustan-ja
valkeankirjaVana massana.
Liian myöhään Jussakin katui nyt
äskeisiä, ajattelemattomia sanojaan.
Nyt vasta, kun se jo oli liian myöhäis­tä,
häri muisti äkkiä Niilan sairauden­kin.
. . Voiniaitaan heikontuneena tä­mä
ei jaksaisi nyt millään ponnistel­la
enää taikaisin rantaan, — ellei ih-m
e t t ä ^ k ä ta^^ahtuisi. . .
Juuri siiloin välähti salama aivan
heidän yläpuolellaan.
Hehkuva, tulinen pallo halkaisi i l ­man.
Sitä seurasi jyrähdys, korv'ia huu­maava
ja yhtämittainen paukahdus.
Tuntui'kuin taivas olisi revennyt kah­tia,
tai kuhi kuormallinen isoja kiviä
olisi kaatunut jossakin heidän ylä­puolellaan,
uhaten joka hetki hauda­ta
heidät ylleen. — Ja kaiku vastasi
kaameatta tuntureilta, pitkittäen yhä
tuota korvia särkevää jylinää, räis-kähtelevää
pauketta ja kolinaa. .
• ^Kuivuneita oksia, tuulen irti repi-miä-^^
lehtiä, ja muuta roskaa lenteli
heidän ympärillään. Kaksin käsin s!,i
Maaritkin pidellä kiinni hartioitaan
peittävästä villahuivistaan, ettei se­kin
lentäisi sen tien.
Sitten leim^ti jälleen.
Sen sähkönsininen ja kirkkaankel­tainen
valo.häikäisi pakostakin Maa-^
ritin silmiä. Vaistomaissstl hänen
täytyi sulkea ne hetkiseksi.
Mutta, kun hän ne jälleen, — vain
muutaman, jnopeasti ohikiitäneen - se­kunnin
jälkeen avasi, — olikin kuo­huva
järvenselkä hänen edessään tyh­jä.
Harmaanvalkeat, vaahtoharjaisina
kuohuvat aallot ajelivat villisti toisi­aan
siinä, missä pieni, sinne tänne a-vuttomasti
heittelehtivä, tumma ja
liikkuva piste vielä äsken juuri oli nä­kynyt.
— iXIinä en mene koskaan Maari­tin
kanssa naimisiin,'Jussa lupasi it­selleen
Niilan kuolinpäivänä syvän
katumuksen vallassa, ja suuresti jär­kyttyneenä.
— Hän saa lähteä . . .
En halua tämän jälkeen nähdäkään
häntä enää. . .
Mutta sittenkään hän ei voinut niin
vain luopua niin suuresti rakastamas-
1947
Il MniJL
taan naisesta, v j% tämän vaarallisesta
läheisyydestä. Tulevaisuudenajat­teleminenkin
jo ilman -Maaritia, tun­tui
tyhjääkin tyhjemmäUä.
Ja jälleen tuli siihen vielä Riitukin,
joka n^t äkkiä) Jussan suureksi häm­mästykseksi,
oli jyrkästi Maaritin
lähtöä vastaan. ^
^ jHän oli jo min totttinut Maari­tin
täällä Oloon. Ja kuinka hwl ssiat-
•taisikaan tulla enää tosJnaeeRkaan i l ­man
tämän niin välttämätöntä apua?
Eikä Maaritia itseäänkääh haiiut-tanut
lainkaan lähteä. — Mihirtkäpä
hän olisi mennytkään. . . koditon ja
yksinäinen Olento parka?
-Ja tapahtui, että kun Jussa taas­kin
joukkoineen ja karjoineen -muutti
ensimmäisten, vahvojen' lumikelien
tultua takaisin vanhaan talvikylään­sä,
Maarit seurasi häntä sinne.
Tuskin vuosi oli kulunut iimpeen
Niilan kuolemasta, kun heidät lähim­män
kirkonkylän pienessä puukirkos-
<3 kuulutettiin avioliittoon aikoviksi.
Talvi tuli sinä vuonna tavallista ai-,
kaisemmin.-'
.r: Jo syyfiikuun lopi5,up«olellst.satoi py­sy
vän-;^men/i ja sitä :piai^. ;seuraav!a
ankara pakkanen jäätäyine ja-l^.yisirie
viimoineen jäädytti hanget jo var­hain
koviksi ja kantavik.si.
Yhä hämärämmiksi ja lyhyemmik­si
alkoivat päivätkin muuttua, sillä
aurinko, Joka pitkät ja lämpimät ke­säpäivät,
jopa yötkin, oli tuhlaten ja
yhtämittaisesti jakanut kirkasta va­loaan
alkoi nyt vähitellen kitsastel­la.
Mutta se kaikki oli Jussasta vain
niinkuin olla pitikin.
Heti ensimmäisten kovien lumisa­teiden
jälkeen hän löi taaskin kasaan
kotansa ja tavaransa, muuttaen pois
koko tunturimaasta. Sillä talvella, o-lisi
siellä, korkeilla tienoilla .ja. la­keuksilla,
pakkanen ankarampi,kuin
missään.muualla, ja myrskyt.;möyry­äisivät
niin rajuina, ettei pieni ja ke­vyt
kota pysyisi pystyssä lainkslan.
Eivätkä porotkaan tulisi toimeen alas-tornilla
ja viimaisilla tuntureilla.
Siksi muutti Jussakin kotakunti-neen
talven ajaksi etelämpänä ole­vaan
talvikyläänsä, jossa talvi ei tun­tuisi
niin kovin ankaralta.
* Eivätkä olleet nyt esteenä upotta­vat
suot eikä vuomatkaan. Suoraan
yli jäätyneiden järvenselkien ja laa-
« . " v . / ^ r - ^ - ^A'''^ ^'Ä/^V^5afl„ 46 syfUymäpäiväJiisä, puhelemassa
^^!T : 7' yllälyksessä^ Ja„ka Gablen
nayttcUjStovent oUvai hänelle järjestyneet. ^