Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 25, 1943

              l i H i il! m-
• :!>•;;.!^'•
Iiii;
;.'7 ' .i
-
1 i
7
Sivu 6 LAUANTAINA, SYYSKUUN 25 PÄIVÄNÄ
" - ^••KQ&ta.r,'. korahti viimeinen sana
Ison-Iivarin huuTilta; Hänen sam­muneet
silmänsä jäivät vetoavina
tuijottamaan tyttäreen, kunnes Savo­laisen
körttipukuinen emäntä ne hel-lävaroin
käsillään sulki.
"Jumala armahtakoon tätä suru-tonta
sielua, joka koston sana huulil­laan
astuu Kaikkivaltiaan eteen!"
kuiskasi emäntä.
2
*'Onko Gösta kotona?" Riitta sei­soi
Ison-Iivarin tuvan kynnyksellä.
Iloinen katse kierteli hymyillen poh­jalaista
pirttiä.
"Gösta! Tarkoitat kai, onko i -
säntä Lundgren kotona? Ei ole. Oli­siko
asiaa" nuori Inga vastasi ylpe­ästi
takan viereltä.
Riitta pyöritteli hiukan hämillään
ruskean palmikkonsa päätä. Häii
tunsi olevansa oudolla maaperällä.
Lundgrenin pirtti oli erilainen kuin
heidän pirttinsä toisella puolen tien.
Kaksikerroksiset sängyt, avonainen
takka, korkea astiakaappi, muumio-mainen
kello, leipiä täynnä oleva la­k
i , kaikki ne yhtä ylpeästi tuntuivat
kysyvän Riitalta: Olisiko asiaa?
''Eihän minulla ole asiaa Gös . . .
isännälle, vaan sinulle."
Ylpeä, pitkä tyttö nosti kiehuvan
vellipadan takaille.
"Minulleko asiaa sinulla? Mitä
asiaa?"
Riitta livahti hiirenä Ingan luo.
"Jallun emäntä kertoi, että Gös . . .
isäntä on tuonut Pietarista sellaisen
peilin, mistä näkee koko kuvansa yht'
aikaa. "Näytä minulle sitä peiliä!"
"Tuon asian tähden sinä tulit!"
^'Siinä on asiaa kerrakseen. Näy­tätkö?"
"Odota! Laitan ensin ruoan pöy­tään."
Riitta istahti patapenkille. Inga
otti orrelta pinon leipiä pöydälle. Toi
kellarista keltaista kesävoita, pyöreää
juustoa ja piimää.
"Mitä naurat?" Inga kysyi mel­kein
tylysti, kun huomasi vieraan pa.
tapenkillä peittelemättä naureskel<-
van.
"Kun isä sanoo teillä olevan kovii
käytännöllistä piimää. Hrhihi! Met­sään
lähtiessä kiertää pään sormensa
ympäri, seuraa koko astiallinen pe­rässä."
Ingan pää keikahti.
> "Haluatko maistaa."
"Anna!"
Inga täytti lasin arvokkaasti, hie­man
halveksivasti, Riitta sensijaan
jjuoksi lapsen tavoin pöydän luo. Sie­kailematta
joi piimän, siekailematta
antoi arvostelun piimästä.
" H y i , olipa se liukasta kuin sam­makon
mäti!"
Ingan näkymättömän vaaleat kul­mat
kohosivat.
"Noinko körttiläinen emäntäsi on
kiittämään opettanut?"
"Suo anteeksi! Voihan piimä olla
hy\'ää, kun siihen tottuu", katui Riit
ta ja lakkasi huuliaan hankaamasta.
"Se on parasta piimää, mitä maail­massa
on."
"Hyvää kokkelipiimäkin on."
•'Kanojen ruokaa! Tule katso­maan
peiliä'."
Inga asteli sisähuoneisiin vievälle
ovelle. Hän oli Riitan ikäinen, mut­ta
sitä nuoren varsan vilkkautta, joka
värähteli Riitan joka liikkecsä ei hä­nessä
ollut hivejntdkään. Ylpeys ja
omanarvontunto kangistivat hänen
jäsenensä. Hänen sinänsä sievät kas­vonsa
eivät tehneet katsojaan mitään
vaikutusta. Ne haihtuivat ympäröi­vään
jokapäiväisyyteen. Riitan su­loisiin
kasvoihin silmä kiintyi suures­sakin
väkijoukossa. Sellaisia väläh-televiä
silmiä oli harvalle ihmislapsel­le
suotu. Jöröinkin jurrikka niiden
tenhosta hyrähti hy\'älle mielelle.
Jospa ylpeä Inga olisi tiennyt, mil­laista
kauneusvoidetta ystävällinen
hymy olisi hänen kasvoilleen, kenties
olisi hän sitä useammin viljellyt.
Näin ollen hän piti tuhlauksena hy­myä
Riitalle j a hänen kaltaisilleen.
Inga pysähtyi kynnykselle.
"Ovatko jalkineesi puhtaat?"
"Eihän näissä lipposissa pitäisi
lian pahasti pesiä, mutta . . . "
" R i i s u !"
Riitta sipaisi lipokkaat kainaloon­sa,
kertaillen iloisesti Herran sanoja
Moosekselle. Kyllä hän tajusi, että
Inga koetti häntä nöyryyttää. Väli­pä
tällä! Hän soi mielellään hänelle
sen ilon. Muutamilla ihmisillä oli pe­räti
vaatimattomia iloja.
"Tässä on sali. Tuossa on peili."
Riitta vilkaisi kumminkin ensin
Ingaan. Kas, kas, miten oltiin mie­lestä
mahtavaa, vaikka koetettiin
näyttää välinpitämättömältä. Saa­koon
tunnustuksen, hyvää se tekee!
1943
töä hänen pitp^i vihata, koska isäoli
hänen tähtensä heittänyt henkensä!
Mutta olisihan isä voinut joutua son­nin
tallattavaksi - y h t ä hyvin jonkun
muunkin henkilön tähden. Siinä isän
sankaruus juuri näkyi, että hän hal-
"Taidat olla itse häneen rakasta
nut?"
Onhan hän kv-lennätinpylväs."
Sisar ei ehtinyt veljeä puolustai
Lennätinpylväs seisoi salin kynnyk-sellä
j a ehti mainiosti kuulla mieli.
Riitta naurahti.
"Kuinka en olisi!
Iän koniein poika."
"Tietääkseni ei kylässä ole muita
veksitun piian vuoksi henkensä heitti, komeita poikia kuin Gösta, veljeni"
Kosta, oli isän viimeinen sana. Mitä "Gösta! Hän, joka on pitkä kuin
piti kostaa? Kenelle piti kostaa? i — • "
Gösta selitti, Riitalle piti kostaa. R i i ­talle
piti vihainen olla. Varmasti isä
ei vähäpätöistä Riittaa kogtollaan
tarkoittanut. Göstalla oli omat syyn- tiettynsä arvostelun,
sä vihata tyttöä, joka oli pilkaksi pis- Ken oli kerran tuntenut Ison-Iiva.
tänyt hänen hempensä leimahtelut.
Inga oli siitä Riitalle kiitollinen. Tyt­tö
5nnmärsi toki, ettei piian sopinut
seurustella isäntämiehen kansa. E i
Inga ollut Riitalle isän kuolemasta­kaan
vihainen. Olihan isän kuolema
vapauttanut hänet orjuudesta. A a ­musta
iltaan oli isä pakottanut hänet
työskentelemään. Äidin kuolemasta
saakka hän oli saanut emännän aska­reet
toimittaa. Neljännestätoista i -
käkävuodesta lätien hän oli aikuisen
rin, tunsi myös pojan isän näöstä. Sa-ma
pituus> sama ylpeä ryhti, samat
värittömät kulmakarvat, sama tasai.
nen hammasrivi. Rokonarvet puut­tuivat.
Iho oli nuorekkaan sileä, var­talo
nuorekkaan notkea.. Olihan
mies vasta viisi vuotta yli .kahden-kyipinenen.
Pitkä poimu kurtistui kulmien vä­l
i i n , kun hän kuuli Riitan sanat. Vie­lä
parin vuoden takaa kirpelöittivat
kasvoja: t)rtön ilveskynnen jäljet,
työt tehnyt ja enemmänkin. Armot- kun hän; oli yrittänyt tätä suudella.
"Tämähän on kuin herran 3rritti- isä hänet kaupungin koulusta Olipa luntus vielä kannellut Savolai-tarhä
paratiisin Edenissä", pamautti kotia tuonut. Kun tytär itkien is- selle, ka^vatusisälleen. Tämä pub-
Riitta. Sen kauniimmin hän ei olisi tuutui kirjojen ääreen, poltti isä kir- lestaan oU-käskenyt Ison-Iiivarin pi-osannut
sanoa keisarin salistakaan7 jat. Mutta eipä Inga saanut kylän
vaikka hän tiesi sen tuhat kertaa tätä nuorten kanssa seurustella. Kuusi­toistavuotiaana
oli isä pieksänyt vielä
häntä kuin pikkutyttöä saatuaan
kuulla tyttärensä olleen marjassa
Hantun Matin ja Riitan kanssa.
kauniimmaksi. Sali oli tä3mnä kuk­kia.
Punaisella plyysillä verhotut
huonekalut loistivat niiden välistä
kuin pensaitten päälle kuivumaan le-t
ä ä poikansa kurissa, että lapset sai­sivat
henkivartioitta kylän kujilla
kulkea. Iso-Iivari oli raivoissaan rii-muvarrella
voidellut poikansa selkää
vaikka tämä olikin aikamies.
vitetyt vaatteet. Tämän hienompaa Työtä, työtä hän sai puskea, ei lukea,
huonetta ei Riitta dllut eläissään näh­nyt.
Heidän vierashuoneensa oli
vain tupa, tosin äärimmäisen siisti
maalaamattomine lattioineen ja hon-kaisine
penkkeineen, mutta se oli sit­ten
vain tupa.
Sohvan yläpuolella riippui kulla­tuissa
kehyksissä kiiltokuva, jossa ke-nokaulainen
joutsen ui outojen pui­den
reunustamassa lahdessa. Riitan
mielestä hävisi punaplyyssisten huo­nekalujen
aiheuttama arkuus. Tuol­laisen,
juuri tjiollaisen linnun hän oli
nähnyt Salolammessa, kun eräänä ke- vaikk''eivät hänen huulensa sitä ikinä
väänä oli Matin kanssa karpalossa julkilausuisikaan. Vaistomaisesti
ei huvitella. Ei ollut ihme; jos elämä
tuntui vapaalta, kun isä oli poissa.
"Minähän olen sievä", sanoi Riit­ta.
"Eivätkö kylän pojat ole sitä sinul­le
jo monesti sanoneet?" virkahti In­ga
ivallisesti.
Riitta sävähti punaiseksi. Viis ky­län
pojista .1 E i hän niiden tähden
punastunut. Oli synti j a häpeä toi­sen
läsnäollessa noin peilin edes-
"Vai ' piikoja Lundgrenin salissa
kestitään", virkkoi Gösta hampait­tensa
raosta. Nyt oli hänen vuoron­sa
heilutella i-iimuvartta.
Molemmat tytöt kääntyivät puhu­jaan
päin. Molemmat oikaisivat yl­peästi,
vartalonsa. Inga ei sietänyt
moitteita vieraan kuullen. Hän tiesi
käyttä3rtyä yhtä" hyvin kuin velikin.
Eikä'häii .veljen orjuutta sietäisi, jos
isän sielikin. Riitta oi" ylpeä siksi,
ettei liiuutä voinut olla.
" K ä y tupaan,^ Riitta! Siellä on si­sä
keikistellä. Hän hypähti syrjään, nunlaistesi paikka, jos tässä talossa
Oli Riitta Ingankin silmissä sievä,
sen rannalla. Niitä oli kolme lintua.
A i , ai, miten ne olivat sieviä ja val­keita.
Kun Matti hihkaisi, silloin ne
venyttivät kaulansa hirveän pitkäksi
ja lähtivät lentoon.
Riitan täytyi saada silittää kau­nista
lintua. Ohoh, siinähän oli oi­kein
Iisa päällä. Hän hiveli taulun
kehyksiä:
"Onko tämä kultaa?"
^"Kultaa!"
Riitta pyörähti Ingaan päin. Oli­pas
se önkävä kuvastaan. Oli tuo
kirkon alttaritaulu monta kertaa tätä
komeampi. Hän aikoi sen sanoa In­galle,
jottei hän aivan halkeaisi mah­tavuuttaan.
Se jäi kuitenkin sano­matta,
sillä, hän keksi kuvansa pei­listä.
"Hei! Tuollahan näkyy minun ku­vani
koko komeudessaan", huudahti
tyttö.
"Sellaista peiliä ei ole muualla kuin
pappilassa."
Riitta, ei kuullut Ingan kehaisua.
Hän tepastelihe peilin edessä. Välisti
hän painoi päänsä melkein lasiin kiin­ni.
Välisti peräytyi. Läheni ta^^.
Kurkisti veikeästi olkansa y l i . Nau­roi.
Korjasi huiviaan. Irvisti. Löi
lipokkaittensa pohjia vastatusten.
Otti tanssiaskeleita. Vilkutti vei­keästi
silmää kuvalleen.
''Hyvä luoja, olenko minä tosiaan­kin
tuon näköinen 1" virkahti hän vii­mein
kuin itsekseen.
Inga katseli. altakulmain Riittaa.
Häntä huvitti tytön hämmästelemi-nen.
Hän halveksi tämän avointa
oman itsensä ihailua. Oikein leuka
kohosi korkeammalle. Ja tuota tyt-hän
vertaili peilikuvaansa punastuk-sissaan
vartaloaan keinuttelevaan
Riittaan.
Kateus kaakersi mieltä. Miks'ei hän
ollut noin sievä? Miks'ei hän ollut
yhtä iloinen. Samassa keikahti pää
entistä pystympään. Piikoja tässä
kadehtimaan! Jos miehet häärivät­kin
Riitan ympärillä, niin renkejä ne
olivat tai renkeihin rinnastettavia ta­lollisia.
Sellaisten silmäyksiin ei In­ga
arvoa pannut. Eihän sellaisille a-lentunut
sievyyttään näyttämään.
Ylpeäksi Ingaksi häntä sanottiin, y l ­peä
hän tahtoi olla.
"Minäpä tiedän jonkun, jonka
mielestä sinä olet maailman suloism
tyttö", kuiskasi Riitta yhä vartalo­aan
keinuttaen, katse maassa, kai­hoisa,
ehkä kateellinen hymy huulilla.
Ingan silmät välähtivät.- VTuon
hän kuuli ensikerran elämässään.
Sydän sykähti nopeammin. Puna
poskille ailahti. Siis kuitenkin joku!
Oli olemassa joku, joka hänestäkin
välitti, vaikka hän oli luullut, ettei
vierailla'haluat!" Gösta käveli tu­van
kynhykselle ja osoitti tietä.
R i i t t a öli" huulia myöten kalpea.
Kehtäsikin aikuinen mies noin hä­päistä
turvatonta tyttöä. Mutta hän­pä
ei anna'iskujen sattua. Osaisi
tässä hänkin olla ylpeä. Riitan sd-mät
loistivat. Pää pystyssä hän sei­sahtui
Göstan eteen, väläytti villiä
hammasriviään. - Nykäisepäs, niin
puraisen!
Nuoren isännän käsi kohosi tart­tuakseen
tyttöön ja tyrkätäkseen hä­net
ovesta ulos.^ Käsi ei totellut
Miten ihmeelliset silmät tytöllä oli­vatkaan!
• '^Mongolin vinot silmät'
oli ruotsalainen-opettajatar, itse van­ha
hottentotti, sanonut Riitasta.
"Mongolin vinot silmät" saivat,v."ger-maanisen"
käden painumaan hervot­tomana
kupeelle,
Riitta keikauta päätään. Ruskea
palmikko heilahti. - E i ikinä, ei ikinä,
ei hyvällä, ei pahalla hän Lundgrenm
taloon tulisi, ei varpaansa kärjellä ul­kokynnystä
koskisi, kun nyt kerran
ovi hänen perästään kiinni paukah­taa.
Pari askelta-Riitta pääsi.
Pitkän
kukaan häneen kiinny, ei uskalla kiin- nälmikon hiussuortuva oli takertunut
tyä. *^ • **•"•'
"Kuka?" pääsr Ingalta kiihkeäm­min
kuin itsekään tajusi.
"Etkö sitä tiedä??'
"En. Ei minulle ole sitä kukaan
sanonut."
" E i sellaista sanota. Se tunne­taan."
"En minä tunne. Kuka hän on?
Sano! Narraathan."
"En, mutta on väärin minun se sa­noa.
Jos minä olisin jollekin a ja i i ja
kaikki, tuntisin sen sieluni iokasäi-keellä."
äreän isännän l i i v in nappiin. M}^-
Hiuksistaiko mies häntä rupesi repi­mään
kuiri jotain keskenkas\'uista te­navaa!
Hän tempoili päästäkseen ir­ti.
"Pysy hiljaa, ettet revi limstam
nappia i r t i ! " ,
Riitta- raivostui: . Hänkö hiljaa-
Menköön nappi! Hän riuhtaisihe ir­t
i . Vooil—Ruskea suortuva katkesi.
T y t t ö pakeni-pyrynä pihalle.
Ruskea suoftuva . jäi- riippumaan
kultaisten-kelloäperien viereen.
. Jatkuu.