Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 21, 1956

              TH>fI5ET olisivat «anoneet: Vanha
liuola janottaa, jos olBivat tienneet
tuosta kalvavasta ikaväsrä, jota oli pii-jiannut
häntä pitihän vuoden ajan. Seit-
«emän prtliää.avioliittoelämäri vuotta ei
voiiu p>yhkäistä noin vain pois mie-le^
ä. Vaikka se idikin oUut vaikeaa
pilalle hemmotellun miehen vierellä, niin
sittenkin hän kaipasi takaisin, toivoen
viikosta toiseen, että jokin ihme tapah­tuisi
ia Raimo palaisi takaisin heidän
luokseen . / . Tuo toive-^yti: lakkaa­matta
hänen rinnassaan, kiljoistyen pet-tvm>^
seksi, kun hän: jätti lapset por­taalle
ja pikku -Antero talutti veljensä
sisälle. Sunnuntai sunnuntain, jälkeen,
viisikymmentäkaksi kertaa . , . Ja huo­menna
olisi avioero varmistettu.
Raimo muistaa tuon vapauden kai­puun,
joka oli kytenyt hänen rinnas­saan
aina siitä asti, kun heidän pikku
poikansa oli syntynyt. Siitä asti oli hän
joutunut syrjään, silla vauva oli viertyt
nuoren äidin ajan ja hän", Raimo, oli
oppinut vaatimaan kaiken täytenä. Ol­ien
yksinäinen lapsi, oli äiti tuhlannut
kaiken rakkautensa isättömälle lapsel­leen.
Mieheksi vartuttuaan oli hän ai^
na kuvitellut isännän paikkaa.. Hän oli
nähnyt vanhassa maassa kuinka palve­lijat
passasivat erästä isäntää. Mieli­kuvituksissaan
hän rinnasti itsensä.tuo­hon
isäntään eikä mikään: muu tulisi
hänelle riittämään . . . .
Mutta picmSuorni eL voinut tarjota
hänelle tuota isännän, paikkaa. Siksi hän
lähtikin Ganadaan onneaan etsimään.
Mutta näytti siltäj että lujassa se isän­nän
paikka oli täälläkin; '
Sitten hän tutustui vaaleaan Elsaan:
Ja vaikka hän solmikin avioliiton tä­män
kanssa, ei hän tahtonut vaihtaa
vapautta kotilieden lämpöön, vaan vaa­ti
yhäkin yksinäisen miehen öikeukisiä
— hänen mielikuvituksensa mukaan
vapautta!
Hänen mielikuvituksensa loihti esiin
kaikenlaisia oikkuja^. Kun hän aamulla
meni työhön, vertasi hän itseään naa­purin
pieneen koiraan, jcJla ei näyttä­nyt
olevan enempää ystäviä kuin här
neliäkään. Jos se yritti liehitellä hyväi­lyjä
omistajaltaan, tyrkättiin se tylysti
syrjään ettei sen ketju olisi, tiellä. Noil­la,
omistajilla oli aina sama kiire rien-sivätpä
he ulos talostaan tai sinne takai­sin.
Raimon oli helppoa hukkua itsesää­liin,
sillä se oli jo lapsuudesta asti tut­tua.
Hän syytti'Elsaa siitä, että tämä
en
Kirj. F. A . K .
oli kiintynyt enemmän lapsiin kuin hä­neen.
Hän oli oppinut saamaan kaikki
mitä tahtoi, eikä vaimolla riittänyt ai­kaa
ja voimia kaikkeen ja Raimo'syyt­ti
häntä rakkauden puutteesta. Hän tah­toi
vapauden etsiä rakkautta muualta,
sieltä, missä eivät lapset olleet tiellä . . .
Joka aamu häii näki työhön mennes­sään
tuon koiran, ja se sai hänet täy­delliseen
surkeuden tilaan. Hän seurasi
sitä päivästä toiseen kuin jos se olisi ol­lut
hänen hengenheimolaisensa.
Mutta eräänä kevätyönä oli koiran
ketjunlukko auennut ja se oli karannut.
Raimon sydän riemuitsi pienen koiran
puolesta. Kyt se oli päässyt vapauteen
sen vankeus oli loppunut.
Koiraa kuulutettiin sanomalehdissä,
mutta se oli hävinnyt. teille tietymättö*
mille.
Kului kevät ja tuli kesä. Raimo iloit­si
pienen hemiolai^nsk vapaudesta,
mutta sitten eräänä kesäyönä oli koira
palannut takaisin rappusille. Karva tak­kuisena
ja siunatussa tilassaJ Raimo oli
pettynyt. Setlaiseen tarkoitukseenko se
oli käyttänyt vapauttaan? Mutta se
näytti niin tyytyväiseltä kohtaloonsa/
että Raimon teki mieli heittää sitä ki­vellä.
Senkin petturi! Jos hän saisi ti^
laisuuden niin totta totisesti, hän-ei pa­laisi
takaisin!
Nyt se oli vahvistettu. Kokonaisen
vuoden oli hän roikkunut kuin maan
ja taivaan välillä odottaen, odottaen . . .
Mitä? Sitäkö, että avioero tulisi lailli­seksi?
(Hän ei tiennyt itsekään mitä oli
odottanut — oliko hän odottanut jo­takin
aivan töistä . . . ?
Aina kun hän meni noutamaan poi­kiaan
sunnuntai-iltapäivällä, odotti hän
jotakin tapahtuvaksi . . .
Tuomari oli ahtanut hänelle, oikeu­den
viettää viikonloput lastensa parissa,
mutta simnuntai-iltapäivät riittivät hä­nelle.
Olihan Esko vasta kolmen vuo­den
ikäinen ja hänestä oli vielä paljon
vaivaa. Antero oli pikkuvanha kuusivuo-tias
ja hänen kostea katseensa leikkasi
kuin veitsi hänen sydäntään erotessa.
Se jotenkin kaivoi maan hänen jalko­jensa
alta seuraavan viikon ajaksi. Hä­nen
teki mieli lopettaa tuo lasten tapaa­minen,
mutta hän tiesi kuinka se louk­kaisi
Anteroa. Hän tiesi, että lapsi odoi-ti
näitä tapaamisia, vaikka karsikin
erosta yhtä paljon. Kj^nelensä hän kät­ki
urhoollisesti.
Raimo ei nähnyt kuinka nuo pidäte­tyt
kyyneleet ruotivat virtanaan sen
jälkeen, kiui hän oli poistunut. Mutta
Elsa, Anteron äiti, näki ne ja kärsi kak­sinkertaisesti.
Eikö riittänvt, että van-hemmat
kärsivät tyhmyjksistään —
miksi viattomien lastenkin täytyi kär-sia?
Viisikymmeiitäkaksi kertaa oli Els;i
nähnyt Raimon noutavan lapset tuosta
rapulta ja viisikymmentäkaksi pitkää
sunnuntai-iltapäivää oli hän odottanut
heidän paluutaan, odottanut, että Rai­mo
astuisi tuosta ovesta sisään — us­kaltamatta
mennä heitä vastaan rapulle.
Hän ei tiennyt, että Raimokin oli
odottanut juuri tuollaista puoliväliin
-tuloa. Hän ei uskaltanut ajatellakaan
mitä olisi tapahtunut jos hän olisi vie­nyt
lapset sisälle . .Hänhän halusi
vapautensa! Niin ainakin hän uskotteli
itselleen. Mutta tämä sunnuntai oli niin
kummallinen, niinkuin tuomiopäivä. —
Nyt oli kaikki selvää, kaikesta oli tullut
loppu! ,
Olihan hänellä korvike Sallyn muo­dossa,
mutta sitä mukaa kuin tämä vuo­si
oli kulunut. umpeen, oli myös hänen
. kiintymyksensä Sallyyn väljähtänyt.
Hän ei tiennyt mitä hän oikein halusi
elämältä. Nuo seitsemän pitkää vuotta,
joita hän oli aina mielikuvituksissaan
nimittänyt kotivankeudeksi, timtuivat
nyt taaksepäin nähtynä kaikelta muulta
kuin siltä.
Pitkän aikaa hän istui autossa voi­matta
käynnistää sitä. Viimein hänen
täytyi tehdä se kuitenkin.. Hän oli niin
järkyttynyt ettei tahtonut saada sitä
liikkeelle. Hänen kätensä vapisivat niin,
että hän seuraavan kulman takana py­säytti
autonsa ja sytytti savukkeen.
• Siinä hän aprikoi mitä hänen pitäisi
tehdä. Hän päätti soittaa Sallylle —
tämä saisi järjestää asiat. Sillä hän sai
mielensä rauhoittumaan ja toivoi asioi­den
kääntj-vän itsestään, olihan Sally
se nainen, jonka kanssa hänen piti men­nä
yhteen heti kun avioero tulisi vah­vistetuksi.
Muttl Sally ei tuntunut olevan ko­vinkaan
iloinen, kun hän ehdotti, että
tulisi tämän "poksiin" huomauttaen,
i • . . « » I l l ^ ^ " '
„ ^ . T^,,,^ in TJtsa lontiou (yllä), sekä heidän äitinsä, lähteneet Kreikasta
^'hreampien laitumien** toivossa ovat ^^^"y^^f^^l^Z.n luokse jotka 17 kuukautta sitten saapuivat IVhiibyyn, Ont,
^natkaUeCanadaan, He tulevat Helen 9^y"!?'''''^^"ll^^^^^^ tällä hetkellä löyiyy.
'^^MoUisesH Canada tarjoaakin "vikreampia lattvmm Kum mua
että hän hucmienna oUsi vapaa kuin
taivaan lintu.
Sally ajatteli: Sunnuntai-ilta, kaikki
paikat o\'at känni ja hänen pitäisi al­kaa
kestitsemään ilrnaii mitään tietoa
etukäteen. .A.ina ennen olivat he men­neet
ulos, mutta oluttupakin^oU tänään
suljettu.
— Tule sitten, sanoi hän viimein pan­nen
kuulokkeen paikoilleen.
Raimo mietti itsekseen. Hän oli jättä*
nyt tämän illan vapaaksi lapsia varten,
mutta todella oli toivonut Elsan kut­suvan
hänet sisään . . . M u t t a Elsalla
oli ollut täysi työ tyyimytellessään pik­ku
Eskoa, joka oli väsynyt ja viluinen
^— oli kastellut itsensä, vaikka se ei ol­lut
hänen tapaistaan.
Raimo ei nähnyt kuinka vihateti
Sally paiskasi kuulokkeen paikalleen ja
alkoi kokoilemaan sanomalehtiä ja ros­karomaaneja
lattialta. Hänen asunton­sa
oli aina sellaises.sa sekamelskassa,
vaatteita tuolinnojat täynnä. Hän ko-kosi
kiireellä kaikki ja paiskasi kome­ron
lattialle kasaan. Olisi pitänyt ehtiä
vähän siistimään itseäänkin, mutta Rai­nio
soitti jo ovikelloa . . . Hän tuskin
ehti silittämään tukkaansa, kun täytyi
jo mennä avaamaan ovea. Ei suinkaan
Rainio huomaisi tätä epäjärjestystii ja
siksihän tekeytyikin kovin iloiseksi näh­dessään
tämän, vaikka .^loisuus olikin
pingoittunutta. Hän oli huvitellut olut­korin
parissii, joka ikävyydeksi oli nyt
tyhjä. Todellisuudessa hän olisi suonut
tuon miehen vaikka hittoon asti.
Raimo syleili häntä innokkaasti —
mutta jossakin oli vika! Suudelmakin
tuntui vieraita, jotakin oli vinossa! Ei­kö
hän pystynytkään enää nostanuum
tunnelmaa ajan tasalle? V a i oliko mie­hessä
vika . . .
Ilta kului ontuen ja Sallyn tlnakan-nu-
illallinen oli mauton kuin väljähtä­nyt
olut —samoin kuin sen valmista­jakin,
sillä tämä oli pahasti virkistyk­sen
puutteessa, joka pisti silmään sel­vänä
katsellessa.
Mutta Raimo odotti tapahtuvan jota­kin
joka saisi kaikki asiat uudelleen rai­teille.
Hän oli jumaloinut Sallyä naimi­sissa
ollessaan — olihan tämä vasta­kohta
hänrn Elsalleen, tuolle jokapäi­väiselle
vaimolle, jolta puuttui Sallyssä
päily\'ä. romantiikka.
— Kun menemme yhteen, niin eikö­hän
muuteta asumaan johonkin kau­pungin
laitaan. Saadaan oikein sauna­kin
omasta takaa . . .
— Kuka on puhunut yh . . .Sally ai­koi
tiuskaista, mutta keskeytti ja sanoi
lauhkeammin: — Kyllä minä olen tyy­tyväinen
kaupungin apartmenttiin ja
sen kylpyammeisiin. Te vanhasta maas­ta
tulleet haluatte roikkua kiinni enti­sissä
tavoissanne. Ole maassa maan ta­valla!
Kun Sally näki, että hänen sanansa
tekivät mieheen epäedullisen vaikutuk­sen
hän tuli tämän viereen istumaan ja
kietoi paljaat käsivartensa tämän kau­lalle.
'Ilta oli alkanut kokonaan vää­rästä
päästä ja se pitäisi saada korja­tuksi
jollakin tavoin. Mutta miten? Sal­lyä
alkoi jo huolestuttaa, että peli oli­si
pelattu. Noilla naimisissa olleilla
miehillä oli liian paljon kokemusta,
vaikka olivatkin houkkia kuvitellessaan
elämältä liian paljon. He eivät erotta­neet
katinkultaa oikeasta ajatteli tuo
maailmannainen, joka oli tuntenut yk­sinäisiä
jos ukkomiehiäkin. \Mutta tuo
houkka oli ollut houkkien houkka, ja
hän oli tullut kovin huolimattomaksi
tämän suhteen. .Alkaisikohan tuo nyt jo
huomata, että oli mennyt virran muka­na
liian pitkälle huomaamatta mene­tyksiään?
Hän nousi veltosti oikoen jäseniään
ja suuntasi askeleensa makuukamariin.
Nyt ei enää auttanut näytteleminen
siveellistä. Hän alkoi kohennella vuo­detta
ja ennen pitkää mies tarttuikin
onkeen.
Aurinko paistoi jo korke.illa kevät-
Slvij ^.