Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 11, 1946

              1946 ,„uiminiiumuummMUUui« »uiininimuiimuuuiiiiiiunmumBmmM LAUANTAINA. TOUKOKUUN 11 PÄIVÄNÄ
immiimiiwu.imii«.uuuti.tt.i.miiimuiv«.iMHwwidui«iwiw«^ Sivu 5
POLKUJA
Jatkoa.
K U O L E M A N KENTILLÄ
Oli kesäkuun toinen päivä kuri
vranut olivat Kokkolan aseman etu-rarteilla
lantö\-alraiiiia koiiti Tammi­saaren
kuuluisaa ''Kuoleman kent­tää".
Jokaiselle vaununlastilliselle
vankeja julistettiin sama tuomio7
'Jos yksikään teistä karkaa matkal­la
niin kaikki muut vaunussa olijat
ammutaan/' Täten meidät asetet­tiin
toistemme tvartijoiksi. Kuinka
paljon matkalla karkasi^ on arvoitus.
Perille pääst>'ärame kaikki vaunu­jen
ovet avattiin yhtäaikaa eikä lu­kumääräämme
enää-Jaskettu- ~ Lau­mana
meidät ajettiin aitaukseen
ikäänkuin teuraskarja. -Aitauksessa
oli jo ennestään yli 10,000 Uimista.
Silmieni eteen avautui kuoleman esi-.
kartano kaikessa . kaameudessaan.
Satoihin nouseviin laumoihin ihmis-haamuja
makasi kaikkialla tällä kuu­luisalla
kentällä. Kaikkialla näkyi
kuolevia ja toiset jo lepäsivät ikuis­ta
untaan. Kuolleita kannettiin yh-r
tä mittaa. Jotkut istuivat iso leh­miin
tai hevosen luu käsissään yrit­täen
jyrsiä sitä kuin nälkäinen koira.
Toisilla oli kourassaan heinätukko,
jolla koettivat nälkäänsä sammuttaa.
Vielä jonkinlaisissa voimissa olevat
kiipesivät puihin j a vniojivat puista
kuorta, joka kuivattiin ja syötiin.
Männ\Hihakoja keitettiin ja niiden
pihkaiheii vesi juotiin. Jokainen
koetti sammuttaa nälkäänsä etsimäl­lä
jotain suuhunsa" sopivaa. Osa
koetti polttaa isoimmat luut tulessa
pehmeäksi ja niiden kalkkimainen
jäännös syötiin hyvinä paloina. Täl­lä
tavoin koettivat häviän kärsineet
urhoolliset vapautensa puolesta tais­telleet
työläiset säilyttää elämänsä.
Pitkiin, raskaisiin mietteisiin vai­puneena,
väsyneenä ja sydän täynnä
tuskaa jatkoin tarkastelevaa vaellus­tani
tällä elävien haaraajen hautaus­maalla,
jota toiselta puolelta ympä­röi
kaunis, pihkalta tnoksuva^vihreän
tuuliea mäntymetsä, jossa sadat pie­let
linnut ylistivät kevätkesän su-
5"iitta ja harmaa käki ^lelkäytd kau-
3>bntoisen kukuntansa. Toista puol­aa
s}']eilivät vihreät Suomenlahden
lakkapäiset laineet. Aurinko katseli
kauniisti taivaan smertävästä iakeu-
'^sla ikalinkuin taiitoisi elvyttää ja
uudelleen eloon virkistää tuhannet
epätoivon, surun, murheen ja nälän
•^•»rtamat sielut.
l^ävelin niiden luo, joidemiäin ole­han
heikkoini sairaina tai kuollema.
J^i^estyin erästä, joka oli hyvin
f'kko. Hän ei \-ornut enää puhua
^•'^'"'uvasti. vaan sopersi jotäm ojen-minulle
känään. Sanoin hänel- ;
f paarien kantajien olevan lähellä,
•'^^-e mahdollisesti häntä auttavat,
apua anova kätensä vaipui
Paarien kantajat lähestyivät,
^'^['l?^'"^ paareja alas etumainen
'['•ajisfa otti tapansa mukaan pot-
J^-^-rmalla sehän. «liko uhri jo kuol-
^'>tkaistu ojensi kättään uudel-
•^f^ apua pyytäen. Nälhdessään.hä-kan'^-^^^
poistuivat paarien
/^J3t. Kiiruhdin heidän jälkeen-
.'lanoin:
^^^^ korjanneet tuola kuo-
"^'"»""^aista, näettehän, että
v„n,eisci hetkensä <fvat käsis-
•*^5cahän voi auttaa itseään."
Tosikertomus kirj. Faari=5
''No, mene sinä ja pelasta hänet
kuolemalta jos voit. Heitä on täällä
satoja samankaltaisia. Me emme voi
heitä kaikkia pelastaa, me kannam-
.m?..>OT.)iW,oll4ta:\.:i'astas.lv5itk^^
jat ja jatkoivat matkaansa.
Jäin kuin kivettyneenä paikalleni.
Loin katseeni etäämpänä oleviin tu­hansiin
ihmisiin. Raskaat mietteet
ja herkimmät surun tunteeni saivat
vallan. Muistin kotini, vaimoni ja
lapseni ja ne tunternattomat isät ja
äidit, joiden silmät ovat ky\-neleiden
samentamat odottaessaan omiaan,
rakkaimpiaan kotiin palaavaksi ja
jotka eivät koskaan palaa. Tuossa
he nyt lepäävät, nK)net jo ikuisessa
rauhassa valkoisten julmurien kidut­tamina
ja murhaamina, mykkinä to­distajina
siitä, että valkoisten mur­haajien
katkera kidutus oli vaatinut
heidän elämänsä. Mitä väärj-yttä
he olivat tehneet? He olivat vaati­neet
oikeutta ihmisinä elää ja sitä
heille eivät valkoiset suoneet ja hei­dän
täytyi kuolla.
Tällaisiin raskaisiin mietteisiin
sortuneena heräsin kuin unesta.
Kammoten tuota kaameaa näkyä qa
ajatusteni harhaillessa sinne ja tän­ne
laahustin lähtökohtaani takaisin.
Ajattelin, että tämä on vain yksi
niistä monista, sen '"jalon valkoisen
herran" ja hänen monien apureitten-sa
kukkatarhoista. Todellakin ruu­suinen
,. kukoistava maja.
PETTURIN RALKKA
Elettiin kesäkuun alkupuoliskolla.
\'oiton symbooli oli nyt. kuten useas­ti
ennenkin nostettu korkealle liehu­maan,
mutta joka siitä huolimatta
lojui laiskana, allapäin pitkin tankoa
pitäen salassa sitä valtikkaa, jota se
käpälässään kantoi. Päivä oli hel-aclafÄ.:
Ia«Aw:m,-.aiia,toiäJliL.j^
koristivat Suomen valkoisten valta-herrain
alaspolkemat kuihtuneet ja
lakastuneet kukkaset, joita lojui
kaikkialla tällä kaamealla Golgatan
kentällä. Tuiman suolainen silliaa-miainen
oli juuri ehtinyt saada janon
tuimimpaan poltteeseen. Seisoin
kymmenien muiden kanssa jonossa
toivossa saada pisaran raitista vettä
polttavan janon sammukkeeksi. An­kara
auringon helle lisäsi yhä \^in
elämän katkeruutta.: Osa vielä pys­tyssä
olevista miehistä lysähti tiedo-tonna
maahan. He jäävät siihen
kunnes heräävät tai suloinen, ikuinen
uni tuo helpotuksen. Toiset koetta­vat
hoippuen astua ulommas rivistä,
etsien auringolta suojaa. Rivin etum­maiset
saadessaan kuppinsa tai vesi­pullonsa
täytetyksi, poistuvat rivistä.
Tätä kesti tunnin toisensa jälkeen.
Juuri kun olin hy\-in lähellä ja hy­vissä
toiveissa pistää kuppini tuon
kirkkaasti !helmeilevän vesijuoksun
alle, saapui kaksi keittiössä työsken­televää
vankia vesisaaveineen vettä
noutamaan. Nämä vangit olivat jo
aikaisemmin tulleet tunnetuiksi val­koisten
apureina ija he olivat röyiikei-tä
ja ylpeitä toisia vankeja 'kohtaan.
He olivat uhraniveet koko saastaisen
sielunsa ja ruumiinsa valkoisille ja
heittäytyneet koko olemuksellaan
valkoisten syleilyyn. Heidän' käsi­varsissaan
oli leveä valkoinen nauha,
johon oli sidottu ^punainen rusetti
Zl^taan läUU.ccn E«^c.,us,. u>ko,nm., •
"äräyksrn mukaan mn. MiUm n Ä saam., v.cäa lastaan
maasta pois.
merkiksi siitä., että heidät oli alun­perin
punaisina vangittu. Kuin vil­lit
leijonat he työnsivät itsensä eteen
ja sysäsivät armotta syrjään Jokai^
sen, joka uskalsi lähestyä. Vesijo-nossa
olevien oli pakko hajaantuva ja
laa;hustaa tun-alHsempaan suojaan.
Minun povessani kyti viha ja kat­keruus,
sillä jano olihirveä ja sietä­mätön.
Katselin kuinka kristallin­kirkas
vesi lorisi kauniisi ihelmeillen
..Roidei^-5>2Uujiko.,. ja JhniiÄliJt
saaviin. Lähemmäs päästyäni ojen­sin
kättäni kuin osoittaakseni he!ll«
jotain erinomaista tai:)ahtumaa. He
käänsivät katseensa osoittamaani
suuntaan. Toinen heistä kuitenkin
älysi petokseni, mutta kuppini oli jo
täynnä kirkasta ja raitista "vettä. Jos
olisin ollut. normaalikunnossa, olisin
samassa hetkessä ollut heidän saa­vuttamattomissaan,
mutta nyt se ei
käynyt laatuun, koska pölkyiksi pö­höttyneet
jalkani estivät sen.
•
Yksi näistä ''valkoisista enkeleis­tä"'
hyökkäsi heti villin hyenan la­voin
jälkeeni ja iski nyrkillään ensin
vesiastian kädestäni maahan ja heti
sen jälkeen ojensi sen minim vihasta
kalvenneita kasvojani vasten, sa­noen:
'K)tapas nelä se vesikuppisi ja ota
vieläkin vettä jos uskallat I ' '
Olin niin silmittömästi suuttunut,-
että olisin työntäyt vaikka tikarin
tuon lahtarikätyrin rintaan, mutta
täytyi alistua.
'•Jos olisin normaalikunnossa, niin
et sekuntiakaan pitelisi saastaisia
nyrkkiäsi nenäni edessä-"', sanoin,
"Jos ' joskus maailmanrannalla ta­paan
sinut, niin saat olla varma, että
kostan tämän julman tekosi, muista
se:
Silloin tuon kurjan sappi myöskin
kiehui, mutta samalla kuulin selkä­ni
takaa nuorekkaan,- k a i k e n n ää­nen:
••SelsI Etkö häpeä, roistoI Keh­taisitko
l3'ödä sairasta, syytöntä, van­kia!"
Käännyin katsomaan kuka puolus­tajani
oli. Näin luukseni kävelevän
tuntemattoman nuoren punajättiläi-sen,
joka tuimilla varoituksillaan
tukki näiden kahden kätyrin suut.
Hän ojensi minulle auttavan käten­sä,
nosti maassa ojevan vesikuppini
ja antoi minulle vettä, jonka jälkeen
hän talutti minut suojaan.
"Levähdä täs.sä". sanoi hän. Hän
puristi suuren luisen kätensä nyrk­kiin.
•'•'Vielä tulee arka jolloin kos­tamme",
sanoi hän poistuessaan.
Vähän yli viikon tämän tapauksen
jälkeen näin yhden kätyreistä laa­hustavan
vastaani jalkansa pölkyik­si
pöhöttyneinä, toimestaan eroitet-tuna.
Hiinen likainen, turpea naa­mansa
muistutti täysikuuta, josta sil­mät
enää hieman kiiluivat.
'•'Oletko saanut tarpeeksesi vettä,
koska olet noin lihonut?" kysyin.
'•'Oi, älä hy\'ä toveri muistele sitii
jenää'', vaikeroi hän. •'-\noa minulle
anteeksi."
"Huomaan, että hauta olisi |>aras
paikka sinulle. Milloinkaan en an­na
anteeksi valkoisten kätyrille. Sinä
tiettesi tartuit valkoisten ojentamaan
halpa-arvoiseen myrkylliseen .syöt­tiin,
Tiettesi petit meidät ja rupesit
heidän rengikseen, ottaen syyttömien
ihmisten kidutuksen syyllisyy<len
vapaaehtoisest niskoillesi. Katso,
kenen uhreja ovat nuo, jotka tuolla
kentällä monia saloja käsitläyissä
laumoissa makaavat ja kuumeen
kourissa huutavat aina sitä samaa?
Monet heistä kutsuvat nimiltään
rakkaimpiaan luokseen. Sinä olet
l i
1