Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 6, 1955

              (Jatkoa) SAMANA kesänä kun äiti kuoli, ta­pahtui
niin paljon nuorten elämäs­sä.
Niin, he olivat kahden, Alli ja Vil­jo,
eräänä helluntai-iltana. Alma ja
Matti olivat menneet sukulaisiinsa ky­läilemään'lasten
kanssa, isävanhus jo­honkin
kokoukseen ja rengit hakeutu­neet
johonkin ilonpitoon. Ida-karjakko
oli myös päivätyönsä päätyttyä mennyt
naapuriin. Ilta oli niin hiljainen ja läm­min.
Käki kukahteli tuolla ahon laidas­sa.
Emännän kuolemasta oli vasta pari
viikkoa»
Outo ikävä ja kaipaus täytti Viljon
nuoren sydämen. Olihan kevät, nuoruus
ja elämän hurma taistelivat kasvavassa
kypsyneessä ruumiissa. Ikävä tuntui
joskus ylipääsemättömältä. Viljo käve-ili
keväisessä metsässä, missä linnut hels-
(kyttelivät laulujaan, etsien kevätove-reilaan.
Nuorukainen katseli kaikkea
kevään elämää. Hiljaa hän viimein as­teli
kotia kohti. Kaikki huoneet hän kävi
lävitse, ketään elävää olentoa ei näky­nyt.
Viimein hän kurkisti porstuakama-liin.
Se oli ollut Allin huoneena jo aivan
pienestä tyttösestä. Siellä tyttö lepäsi
vuoteellaan ohuissa yöpukeissaan, käsi
somasti pyöreän posken alla. Viljon ava­tessa
ovea, nosti Alli hiljaa päätään.
Silmissä kimaltelivat kyyneleet. Siis Al­li
ei nukkunut ja Viljo jäi ovelle katso­maan
tyttöä, katsomaan kaunista kaa­revaa
povea. Tytön vartalon ääriviivat
näkyivät ohuen yöpaidan alta. Alli le­hahti
punaiseksi ja veti peiton pääl­leen.
Sitten hän k^hoitti Viljoa sisälle.
— Tule hetkiseksi istumaan, minulla
on niin ikävä. Viljo veti oven kiinni ja
ishtahti vuoteen reunalle. Hetken hän
vielä katseli sanatonna tyttöä, sitten
tuli kuin kuiskauksena:
— Niin, minulla on myöskin ikävä.
Jospa äiti vielä eläisi, hän oli niin hyvä!
Alli näki miten tuo hiljainen, yksinäi­nen
poika koetti uhmata ulospyrkiviä:
kyyneleitä, mutta sitten ne voittivat ja
hän itki. Itki koko sydämeensä patou­tuneen
tuskan. Alli antoi hänen rauhassa
itkeä. Sitten hän kohottautui, -veti hil­jaa
Viljon pään viereensä tyynylle ja
silitti vaaleaa, kihartuvaa hiuspaljoutta.
Tytön hyväily ja läheisyys voitti jon­kin
toisen tunteen. Hän oli kuin elämän
kynnyksellä. Jotakin intohimoista tun­netta
— jotakin ennen kokematonta
kuohutti hänen rintaansa. Hän painau­tui
lähelle tyttöä. Tämä vastusteli ar­kana
ja työnsi häntä pois.
Viimein loppui vastustelu. Tytön
nuori vartalo värisi kuin nyyhkytyksis­tä.
Silmät sulkeutuivat ja kyyneleet pu­ristuivat
esiin. Hän oli kuin kuollut
kukkanen katkenneessa rungossaan riip-
Kaihomielin ilmoitan, että veljeni -
Seeti Kirvesmäki
on kuollut pitkäaikaisen sairautensa
jälkeen kotonaan Suomessa toukokuun
5 päivä 1955. Hän oli syntynyt Alavu­della,
Vaasan läänissä, ollen kuollessaan
63 vuoden ikäinen.
Lähinnä vainajaa ^ i kaivaten muis­telemaan
vaimonsa Lempi ja seitsemän
lasta, neljä poikaa ja kolme tytärtä sekä
lastenlapset: kaksi siskoa ja yksi veli
yjn. sukulaisia ja tuttavia täällä sekä
kotimaassa Suomessa.
Tauti sim runteli lapsesta saakka,
tuskaa ja huolta oli elosi taakka.
Mut luontosi iloinen sen kantaa jaksoi,
vaan tauti sun taasen vuoteelle saattoi,
josta nousta et voinut enää.
Uinu siellä untasi rauhaisaa,
povessa iikkaan syntymämaan.
Ruusuja hautakummullesi toisin
muistoksi lapsuutemme ajoilta.
(Kaipauksella muistelee.
Siskosi Alma Lehto perheineen.
Kaminlstiiiuia, Ontario.
MARJATTA:
uisen ikeen alla
KILPAKIRJOITUS
Sivu 4 >i. ^ i i i
puva.
Vajon teki pikeää -katsella tyttöä
tuollaisena. Hän hyväili ja pyysi an­teeksi.
— Voi miksi tein tämän sinulle, kas­vin-
sisko. Mutta minä en voinut vas­tustaa.
Olit niin kaunis . . . Rakastan
sinua — menemme avioliitton ja siifä
olet aina minun.
Alli huokasi hiljaa. Virtana juoksi­vat
kyyneleet eikä hän yrittänyt niitä
estää. Hän kuiskasi vaan katkonaisesti:
•—Mitäpä sinä minusta . . .minulla
ef ole kotia eikä nimeä. Näin on kai
tuomittu minulle käymään. Kukapa
kunnioittaisi mintun laistani orpoa.
— Voi, et saa sanoa niin, minä tein
väärin, mutta en koskaan jätä sinua.
Olet nyt jo vaimoni Jumalan edessä.
Alli silitti hiljaa pojan hiuksia ja
sitten kehoitti hän tätä lähtemään.
— Joku voi tulla, ehkä isäsi, ja hän
nostaisi siitä suuren melun. No, mene­hän
nyt.
Viljo kumartui vielä painamaan kuu­man
suudelman tytön punaisille huu­lille
ja poistui hiljaa huoneesta.
Näin kului kesä, kaunein aika. Nuo­rista
tuntui elämä paljon helpommalta,
olihan heillä toisensa.
Viljo viipyi ulkona myöhäiseen iltaan
ja kun talo oli hiljennyt, hän meni Al­lin
pikku huoneeseen. Näin kului hil­jaisessa
onnen ja nuoruuden hurmassa
iltahetket. Päivisin he tekivät työnsä
kenellekään paljon puhumatta.
Syksy soitteli jo säveleitään ulkona
ja pimeä saapui aikaisin. Huoneita läm­mitettiin
ja iltaa istuttiin tulen ääressä.
Allin pienessä huoneessa viipyi Viljo
usein myöhäisempään. Vasta aamupuo­lella
hän hiipi omaan vuoteeseensa.
Eräänä iltana oli Alli pimeässä etei­sessä
häntä vastassa odottamassa. Hän
painautui Viljon rintaa vasten ja kuis­kasi:
— Minulla on niin kumma olo — on
kuin olisin jotenkin oudon painava.
Luuletko, että minä odotan lasta?
— Viljo puristi tytön syliinsä, painoi
päänsä Allin rinnalle ja kuiskasi
— Ehkä, eihän se ole mitään mahdo­tonta,
mehän olemme aikuisia. Mutta
älä välitä. Puhun isälle tästä tänä i l ­tana.
Menemme naimisiin, eihän siinä
mitään pahaa ole. Allin silmät täyttyi­vät
kyynelistä.
— I^si ei varmaankaan suostu ja
minä en halua että hän suuttuu sinulle.
Älä kerro hänelle, anna minun olla vain
yksin . . . Taistella yksin.
— Ei Alli. Et saa ajatellakaan sel­laista!
Minä olen mies! Huolehdin si­nusta,
kuiskaci Viljo.
Isän mentyä huoneeseensa uskaltau­tuu
Viljo hänen puheilleen. Isä katsoo
ihmeissään nuorimpaansa. Tämä on ai­na
arkaillut häntä. Äidin luokse on huo­lineen
mennyt. No, nyt ei ole äitiä, täy­tyy
kai pojan nöyrtyä puhuttelemaan
isäänsä.
— No mitä nyt ? isä sanoo tylyllä
äänellä, joka saa heti pojan ujosti pai­namaan
katseensa alas.
— Tulin vain puhumaan teille isä.
Me aiomme mennä naimisiin Allin kans­sa.
— Allin! Tuon huutolaisen! Älä kos­kaan
puhu minulle sellaista. Jos olet
saanut tytön vartalon pyöristymään,
niin vaitiolosta voit maksaa pari tuhatta.
Ei siihen tarvitse kunniaansa sotkea —
talon pojan. Isä seisoo siinä Viljon
edessä hii:tkan etukumarassa. Tällaisena
on Viljo faänet aina tottunut näkemään.
Isä on ollut jo vanha mies siioin kun
hän on mennyt naimisiin. Mitään hel-elolniun
6 paivana* IdSS'
lempää tunnetta hän ei ole koskaan
omannut, vaan niinkuin välttämättö­myytenä
sietänyt heitä, lapsia.
Viljon sydämessä kipinöi viha. Joi^a
isä olisi lyönyt häntä, syyttänyt rikok-
. sesta, puolustanut Allia, tuota heikom­paa,
olisi hän antanut anteeksi . . .
mutta näin! Hänen pitäisi paikata talon
kunnia jollakin vaivaisella tuhatlappu­sella
— tytön kunnia ei merkitse mi­tään.
—
Hänen teki mieli lyödä isää, tuota
itsehyvää ja kaikkea arvoa nauttivaa
elostelijaa. Mitä onkaan äiti, kaunosie-luinen
ja hellä, saanut kärsiä. Hän kar­jaisee
vain jonkun eläimellisen äänen ja
poistuu huoneesta.
Matin kanssa he sitten sopivat asiois­ta.
Vielä Jäähyväiset Allille, ja hän on
jättänyt kodin, ehkä ainiaaksi. Monen
tuskan ja vaikeuden kautta hän on vii­mein
päässyt tänne kultalaan. Siltä ei
olo ole kuitenkaan täälläkään tuntunut.
On ollut usein ylitsepääsemättömiä vas­tuksia.
Nyt on kuitenkin hyvin. Alli
saapuu pian ja pieni Esti. Hän ei ole
nähnyt tyttöään koskaan, mutta sydä­messään
hän on rjakentanut kuvan lap­sesta.
Tietysti hän on kaunis niinkuin
äitinsä, ehkä kauniimpikin.
Viljon ajatukset keske3rtyvät. Eräs
työtoveri tulee juttusille ja yhdessä he
lähtevät syömään.. Ruokalan pikku­tyttö
kieppuu Viljon ympärillä. Tyttö,
pikku-Sirpa, pitää hänestä erikoisesti.
Hän nostaa tytön syliinsä usein ja ker­too
omasta pikkutytöstään Estistä. Hä­nellä
on pieni kamerakuva Allista ja
lapsesta. Usein hän katselee sitä, se
on hänen toiveittensa maailma, joka
antaa hänelle voimaa elämän arjessa.
Tulee viimein sekin aika, että tulee
tieto heidän mantereelle saapumises­taan.
Nyt on enää jokunen päivä, kun
kaivatut saapuvat odottavan isän ja
rakastetun luokse.
Viljo ei ole päässyt asemalle vastaan.
Eräs tuttava ohjaa heidät Viljon asun­nolle.
Samana iltana työstä palaava isä
saa sulkea rakkaimmat syleil5rypsä.
Ensin saavat he tyytyä asumaan vain
yhdessä huoneessa. Alli auttaa ruoka­lan
emäntää työssä ja saa siitä vapaan
asunnon ja ruuan. Alli oli iloinen voi­dessaan
heti olla apuna yhteisen pesän
laittamisessa. Hiljaisuudessa nuoret
käyvät vihfflä ja alkaa oikein kiir
nen avioelämä.
Näin kuluu jokunen viikko. Kesä «
.kauneimmillaan. Nyt he ovat saai^^
pienen kaksion asunnokseen ja riem •
ten AlU koettaa kaunistaa pientä h.
«tiaan. VUjo' usein katselee AUin koti
homfmia, miten näppärä ja käytännolH
nen hän on. Eihän ihme, koko elämän^*
työssä ja touhussa ollen on hän oppi
nut selviytymään. vaikeimmastakin.
Viljo on myös niinä vuosina miehis.
tynyt. Ei hän ole enää se pieni metsä­kylässä
kasvanut poikanen. Vastuksen
kohdatessa on hänellä tarmoa yrittää
voittaa esteet.
Syksyn tullessa täytyy Allin jäädä
pois työstä, pikku kotia täytyy pitää
lämpimänä. Eräänä iltana on Alli kuis-ikannut
Viljolle, että hän odottaa pie-nökaista.
Viljo on suojelevasti kier­tänyt
kätensä vaimonsa ympärille kuis-katen:
— Nyt ainakin voin olla turvanasi.
iSinä poloinen sait kantaa kaikki tuskat
yksin Estin syntyessä.
Esti on nyt täyttänyt neljännen vuo­tensa.
Hän on kaunis kullanruskea ki­haratukkainen
tyllerö, sinisilmä. A\\\ on
Parhaat
oiiiiitieliimme
hänen 50-vuotissyntymä-päivänsä
joihdosta
toivottavat seuraavat
Bertha ja Roy Kummu
Hilda ja Geo. Wigren
Wesley, Irja ja Voitto Kreko
Fanny ja Leo Long
Laina Kangas
Betty ja Ken Cleminson
Eläe ja Armas Hutman
Fanny ja Einar Hänninen
Jack Karppi
Ano Järvi
Marie ja AI Savoie
Irja ja Väinö Overmark
g m i i i i i i i i i i i i ^ i i i i i i i i i i i i i i i i i n i i i i i i i i i i i i i i i i i i n i i i i M i i i i i i i i i i i i i M i i n i i i i i i i T i i i i i i H i n u n i i i i i m i i i i i i i n i i i i i i i i i i i i i i i i i i i i i i i i i i i u i i n i i i i i i i i i i i i i IIII i i i i i i i i i i i i i i i i i i i m i i t i i i i m i i m^
I PALJON ONNEA
I NIILO WIIDALLE
I hänen täyttäessään 63 vuotta heinäkuun 17 p. 1955,
I toivottavat ailamainitut ystävät:
Uuno Männistö
Laura ja Esko
Aarne Myleri
Rita ja Antti
Hellin ja Rudy
Hanna ja Matti
Lilja ja Kusti
Hilma ja Gus.
Aino ja Charles
Lyyli ja Yrjö
Martti Tarma
Jack Holma
Eva ja Heino
Hilma ja Väinö, Soo, Ont.
Ida ja John
Katri ja Ville
Vieno ja Kalle
Violet ja Väinö
Saara ja Kalle
Helvi ja Niilo
Idä Ja Eino
Einar Sten
Linnea la Laxni
Hihna Sven, Searchmond, Ont.
K I I T O S
Sydämelliset kiitokset teille ystävät suuresta yllätyksestä, jonka järjestitte
mmulle täyttäes^ni 63 vuotta. KUtos rahalaihjasta kerääjille. KUtos kau­niista
kahvipöydästä. Kiitos Ainolle ja Hilmalle kauniista kukista sekä HeUUie
kauniista kaaktista. Vielä kerran kiitos kaikille yhteisesti.
Tämä tilaisuus tulee säilymään muistossani elämäni iltaan asti.
Wawa, Ontario <mmjo vmm Heinäkuun 28 pnä 1955
Mntnuununuuniutnuiiiniimui iiiuunuimjiimmaiHuimimron«inmiinnimwiiimuttimmmiiiu»wininuiiimiiuumuuuiiiii"'iiii^
itiw**'"