Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 5, 1945

              Sivu 6 LAUANTAINA, vTOUKOKUUN 5 PÄIVÄNÄ 194S
\'aistomaisesti nuo molemmat yk­sinäiset
-ihmiset tuolla ylhäällä ta-vottelivat
toistensa käsiä. He puris-
' tivat niitä lujasti ja tuijottivat hir\'it-lävään
prameuteen.
> "Tahtoisin nyt polvistua maahan
ja rukoilla!" sanoi Elisabeth vihdoin
kuiskaten.
Ystävä nyökkäsi päätään. "Kirk­kojen
ja viiorien yläpuolella kaareu­tuu
oikea taivaankirkko. Ja kun me
olemme taas alhaalla, niin tiedämme:
me pHmme , kjrkoss^^^^^. . Meidän_
silmämme dvat nähneet Jumalan!"
XI.-; ,/
Kotimatkalla ilma oli muuttunut.
Sumu nousi laaksoista.
lisiksi savumainen usva kohosi
hitaasti ja epäröiden kääntyen mil­loin
oikealle, milloin vasemmalle kim­meltävällä
jäätikköpinnaUa. Sen jäl­keen
jäi pieniä sumuriekaleita, jotka
kulkivat sinne tänne, jotävaätoin pää-pilvi
kohosi ylöspäin pimittäen lä­himmät
kalKohuiput kostealla: kas­teella.
'
Toisilta puolilta kiipesivät harniaat
usvajuovat ikuisen lumen korkeuteen.
Ne lähenivät lähenemistään, ne tör­mäsivät
yhteen yhä synkkenevässä
ja kosteassa ilmassa, ja missä he koh­tasivat
toisensa, siellä auriiigonsäteet
sammuivat samoinkuin jäätikön kim­mellyskin,
siellä katosi taivaan sini
ja lumen valkea hohto, ja. kaJkki,
kaikki sulautui yksitoikkoiseksi, ran- •
nattomaksi, äärettömäksi harmaudek­si,
josta ei voinut erottaa, oliko se
ilmaa, sumua, vesihöyryä vai Tiienoa,
läpitunkevaa sadetta, vai ehkäpä
kaikkea tätä samalla kertaa.
Ihmeellistä oli ylhäältäkäsin kat­sella
tätä pilvimaailmaa, joka hitaas­ti,
niellen ja hukuttaen kaikki har­maaseen
virtaansa, kohosi laaksoista,
taivasta kohti. , Tuollaiselta oli var­maankin
vedenpaisumus näyttänyt!
Minne ikänä silmä osui, oli autiota,
oleetonta kaaosta, jossa itaiväs ja
maa sulivat yhteen ja koko maailma
kaikkeuksineen hävisi jäljettömiin.
Vain korkeimmat vuorenhuiput piti­vät
vielä puoliaan. Kuin rosoiset,
suoraan valtamerestä nousevat saaret
kohosivat lumen peittämät huiput
pilvimerestä, tästä aallottomasta, ää­nettömästi*
lainehtivasta merestä, jo­ka
jääksi kivettyneenä ympäröi^kal-liota.
«Ei aaltojen pauhina, ei lok­kien
kirkuna eikä myrskvTi vonkumi­nen
elävöittänyt kuollutta merta. Ei
vähintäkään liikettä, ei pienintäkään
ääntä tässä kuolemanhämäryydessä,
joka kuin 'tse tyhjyys kohos' myk-
Jkänä yhä korkeammalle taivasta koh­ti.
Siihen katosi kaikki, mikä tähän
saakka oli ollut tuttua ja rakasta . . .
turhaan molemmat yksinäiset ihmiset
etsivät lumrkufkkulaltaan pienintä­kään
tutunomaista pistettä. — Kaik­ki,
kaikki vajosi rannattomaan ava­ruuteen.
Koko maailman, joka oli
ympäröinyt heitä, koko heidän elä­mänsä
jo oman itsensäkin . . . kai­ken
sen, mitä he tähän mennessä oli­vat
tehneet ja ajatelleet ja tunteneet
. . . kaiken sen ryösti mykkä sumu
helmaansa, se oli hautautunut heidän
taakseen ja-heitä vartosi uusi, salape­räinen
elämä, harmaisiin pilviharsoi-hin
kätkeytynyt, kuolemaa ja vaaro-ja
uhkaava maailma, johon he syväs­ti
hengittäen laskeutuivat yhä alem­maksi.
Joskus, kulkiessaan tätä tuntema­tonta
maata kohti, he katsahtivat toi­siinsa
ihmcfttefevin; silmin. "Smä siis
olet se, jota koko 'pitkän elämäni ajan
olen odottanut, tietämattäm, yrnmär-tämättanisinä,
joka «istät sisäisen
minuuteni tekemällä minut samalla
niin rikkaaksi, joka häjvittäen ja tu-
' hoa tehden tunkeudut elämääni, joka
voimakkaalla iskulla työnnät minut
entiseltä uraltani ja riistät minut mu­kanasi
jumala ties minne — ehkäpä
syntiin ja vääry>-teen, hätään ja kuo­lemaan
— sinä hirvittävä, valtaava,
aavemainen olento, jota minun ei
koskaan olisi pitänyt kohdata, joka
kuitenkin teet siunatuksi ja elämisen
arvoiseksi sen hei?ken, joka meidät
molemmat vei yhteeni"
* Yht^nJkiäjoikisi . :h^eit^ätlau­suneet
sitä ilmi . . , he elvzt edes
ajatelleet loppuun sitä ajatusta . .
se oli kirjoitettuna heidän rintoihinsa
salaperäisen kaajnöttavana^ /autuaa­na,
epämääräisenä tuskana.
Yhä syvemmälle, ja syvemmälle
tuntemattoma^ui maahan!
Sumuvärjot-ympäröivät jo raskaas­ti
astuvia: vaeltajia, hienoa vesipMyä,
sadetta tai' usvaa laskeutuu heidän
ylitseep tunkeutuen kosteana höjrrym
vaatteiden läpi^ ja jalka luaskathtaa
Ija kompastuu pehmeässä^ tahmeassa
lumessa. Sitten laajan kivikon, mä­rältä
kiiltäyien, Huliäitten kivipaa­sien,
moreenin liejun yli, jäätikön
poikki, josta sumussa nätyy yain
suoraan edtösä oleva jäälakeus, ja sit­ten
tunturimajaan yöksi.
Täällä opaa tahtoi levätä. Pitkästä
ajjasta iElisabeth lausui ensimmäisen
" sanan. ''En t^toisi viipyä tääljä käu?
an", sanoi hän puoliääneen, '%alnai>
sih päästä mahdollisimman pian laak­soon."
Hänen ystävänsä nyökkäsi. " Jat^
ketaan matkaa!" huusi hän.lyhyesti
oppaalle ja nosti selkäänsä..repun,
jonka hän oli jo irroittanut..
Yhä eteenpäin laaksoon, ratkaisua
kohti. Millaiseksi se muodostuisi, si­la
^i kumpainenkaan voinut tietää.
Mutta yhä nopeammin he riensivät
eteenpäin huolimatta pitkän vaelluk­sen
tuottamasta väsymyksestä ja ro­soisesta
tiestä, joka kulki ristiin ras­tiin,
loppumattomasti. Jo kauan sit­ten
he olivat ehtineet metsävyöhyk­keeseen
ja astuivat lehtikuusten ja
mäntyjen keskellä, joiden oksien lo­mista
häämöitti siellä täällä karja-majoja
ja kuului lehmien anomuntaa,
sitten kappelin ohitse, puusiltaa myö-tien,
jonka ylitse vuoripuron ijäiset lai­neet
vaahtosivat — ja Zermattin en-
,si5un^iset talot tulival näkyviin.
Iltapäivän usvaisessa hämärässä
i ^ l U sayuttunut vuoristokylä ker-
- rassaan vieraalta. Tiintuipa siltä
kuin koko kulttuurivernissa, joka sitä
kesäkuukausina aina kaunisti, olisi
äkk!ä sateen kera tullut poispestyksi.
Kadonneet olivat*kirjavat, avonaiset
markkinakojut kadiin molemmilta
puolilta, hävinneet kilisevät muuli-parvet
ja kuin maan alle vaJjonneet
matkailijat, jotka täyttivät muulloin
aina kirjavalla hälinällään ja kaiken
maailman "kielillään likaisen kyläka-dun.
Mat?kailijatulva oli aivan j-ksinker-taisesti
matkustanut pois huonon il­man
vuoksi, jonka kestävyyttä ilma­puntarikin
itsepäisesti ennusti lähi­päivien
varalta, \'akavammat alppi-ystävät
sen sijaan pysyttelr\'ät huo­neissaan,
loikoilivat haukotellen vuo­teillaan
tai tappoivat aikaansa bil-jardisalissa
tai tupakkahuoneessa.
Oppaatkaan eivät olleet näkyvillä.
Joko he istuivat nmjataloissaan tai .
käytlK-ät hwäkseen pakollista loma-.
aikaansa «käydäkseen tervehtimässä
perheitään lähikylissä.. Jollei neli­kerroksisia
hotelleja olisi ollut, jotka
siellä täällä kohosivat. talonpoikais^
talojen kattcqen yläpuolelle, niin el :
Zermattv tällä haavaa .oiisi. millään
NAINEN EI HELLITÄ
Märsilän poortitalöon pui^*eihti tä­män
tästä hieno vieras. Ei sellai-
- seen oltu totuttu, sillä, talossa ei ta-
^^vannut ikäydä naisvälkeä paitsi talon
työväkeä »ja jyyyifckäriä. Eiikä täHä
vieraalla ollut muuta määräaikaa
kuin erään tallon asuljamen työvuoro
kellonaan. . Hilkastahan tässä pu!he
on 'ja tietysti ;^^ljosta.
MäKiiässä ; täi^
nyttä seurusteluhommaa ihmeteltiin.
Ensin sitä vain syrjäsilmällä katsel-
, tiin,puisteltim päitä ja arveltiin puo­leen
jos^ toiseenlkin^ mutta kuta 'jo*
k^äiväisemmäksi Hilkan käy?nnit tu­livat,
nim sitä äänekikäämmiksi tuli­vat
liuomautuksetkin näiden (kaihden
seurustelusta.
"Kun viiori ei tule muhametin luO,
niin täytyy mifiiaanetin. siirtyä vuoren
luo", tapasi Hi&ka-^anoa. / Sillä to­den
tTOlla -Viljo eivieE ollut selvityt
nyt hänen, matälaafa maljaar»sa>rerai<
luHe vaikka toinea kuinka odiJtti. . • ;
; 'Märsilässä^ el pidetity Hilkasta-
Naisväki varsinkin häntää vlh^
heitteli hänelle ilkeitä huomautuk­siaan.
Siitäikös tämä välitti, heitti
päätään - ylpieästi ja sanoi ihuoletto-
_ masti: "PHäkää suunne kiinni! Hit-toakaminunaskdeeni
teitä liikutta­vat.
» • '•' • ^ . ,• m
"Että viitsitkin, imn miehellä on öo
morsian", ..saattoi: tiskari keittiöstä •
huutaa. Ja siihgn Hilkka .^ylpeästi
vastata:; "Mitäs morsiamesta! On
tässäkin talossa sellaisia^ joilla on
'vanhansa "maassa: eukot- ja lapset.
-Morsian nyt ei merkitse mitään, kun
ei joillekih öma eukkokaan."
Yksi -rauihaillinen: variha naies ta­lossa
asui. Hän oli harvasanainen 'ja
itseensäsulkeiitunut. Aikansa, menoa
ja meteliä katseltuaan !hän erääm il­tamyöhänä,
kun Hilkka oli Viljoa
odottamassa kotiin iltapäivävuorolta,
hinautui tytön vierelle istumaan ja al­koi
rauhallisesti selittää:
"Mmä olen aina -rähän karsailla
mielin naisia kohtaan, sillä minut ker­ran
petettiin —- peteittiinpä pahem-
-man kerran. Olin silJOin vielä nuori
ja pulska, valmiina menemään nai­misiin,
kun huomasinkin että tyttö
olikin pitänyt minua "tinasotamidie-nä"
— tarkoitan vain leikkikaluna-
— ja sellaisena hyvänä varaljäsenenä,
'-jonka, ^puoleen -sopi ^kääntyä: |illöiii:^
kun ei muita ollut ulottuvilla. : Ä n oli
töva. Ja minä ymmänän mäin kieh­tova.
Ja niinä ymmärrän mihin kier-,
tova nainen voi miehen saada. Sano­pa
minulle oletka pirulta riivaama,
taJidotko vain niin kauan tätä mei­dän
Viljoarifmejahdatä kunihuomaat
hänet.'vaikeaksi saavutettavaksi ja
sitten lopulta, kun olet hänet saanut
tavalla eropnut mistä köyhästä vuo­ristokylästä
hyvänsä, jonka upotta­via
.raitteja pitkin lehmä sillo"in täl­löin
laahusteli matkalla juomapai­kalle
tai pari paimenta sadetakeissaan
ja leveälierisissä hatuissaan laiskasti
astuskeli.
Mitä lähemmäksi hotellia he saa­puivat,
sitä hitaammiksi Elisabethin
a^eleet muuttuivat. Se ajatus, että
hän hetken perältä seisoisi mieJhen-sä
edessä, tuotti hänelle ahdistavaa
tuskaa, ikäänkuin "jokin alhainen ja
rurtia olisi uhannut häntä. Hän hä­pesi
tätä tukehduttavaa vastenmieli-syydentunnetta,
hän yritti sitä ait­taa
~ . mutta - lopulta hän kuitenkin
pyÄOityi Ja katseli ymiKirilleen, - -
• V. Jatkuu.. .
kuin kärpäsen kämmenelle, olet.val­mis
hänet pusertamaan ja heittämää^
maahan.. Sanopa, onko asia niin vai
oletko todella rakastunut?"
Hilkka ei (heti vastannut. Älie-hen
puheesta, henki häneen 'jotain
jäätävää, kuin kaikki hänessä olisi
jälhmettynyt," Afkansa mietitty-ään
hän hymähti ja silmänsä jälleen vä-läihtlvät,
kun hän tilanteen voittami-
" seksTla epamieliiisän pöista-
._miseksi kysäsi tiedustelevasti: "Entä"
jos olisin rakasturiut?",.
^'Se olisi huono juttu, ko\'in huono
Juttu! Voisihan niin ollakin, mutta
minä en sitä usko. Olisit kovin itse­käs
Takkaudessasi."
"Mutta; eikä raikkaus ole aina-itse-ksfetä,
itsekästä: ja kateellista?"
- "Ei minuiiimietestäni^ Eikö sen pi-täisi
olla kaikkein kauneinta jaaloin:
tä maailmassa? Sdlaista—uhrautu-
Vaa, aniecfksiäntaväa .^a kaikki voiti
tavaa. Nlifi tminäiluulisin, vaikka en
; olekaatt räkastuöut-kuin kerran ja
siinäkin: paiidin pettynyt, niin sitten­kin
uskopa niin. Silloin kuin ibmmen
rakastaa - oikein, niin -välittää häh
myöskin toisen ihmisen onnesta eikä
vain omastaan, silloin on ihminen tai­puisa
tekemään hyviä tekoja . .
"Voi,- äijä parka, onpa rakkautesi
vanhanaikaista!" hym.ähti Hilkka.
**^Ei öiää oHa. niin aiiftiikkisia ja pal­vota,
hellästi tulia rakkauden alttaril­la.
Olkoon Jninmr tunteeni sitten sitä
itsekfcäintä. laatua, tjos se kerran niin
punnitaan, mutta minä ainakin sy­sään
säälittä toisen pois tieltä ja otan
sen minkä uskon minulle kuuluvaksi.
^Älä luule, että jäisin aidalle istumaan
ja katselemaan kun joku toinen !ha-miehelnia
mun armaani kafhalossa
kiikkuisi. Hiii hai! Jos minua hu­vittaa
ottaa Viljo niin otan hänet —
ainakin yritän — ja mitä vaikeampi
saalis, sitä aiikarammin yritän. .Amia­pa
tulta tupakkaani! Jos te ette kaik­ki
häntä niin puolustaisi ja minua
pois' tyrkkisi, niin kenties jo lopulta
hellittäisin, sillä eipä totisesti ole so-
"maä tulla Märsilän väen hammastel-tavsksi'joka,
päivä. Niin kauan minä
korteillani pelaan^.kun huomaan M-vinmeen,
mutta/saadaanpa nähdä ku­ka
tässä pelissä' öiäviää. Mutta en
minä teille kauraa kanna. Hä2iin
käsken ijos ne pidetään!"
.vMies kiersi savuketta, puisti pää-
" tään^ja itiokasi: "Te naiset taidatte
sittenkin öila kaikki samanlaisia, Si-tiä
olet ensimmäineh nainen, jolle su­vaitsin
puhua^ haaksirikkoni jälkeen
ja totisesti, löinpä kirveeni kiveen.
Kestänee kauan ennenkuin minun kä­sitykseni
naisista.muuttuvat."
"Omapahan on onnesi! Miksi et
ota elämää toiselta kantilta, käännä
iloinen, puoli päällepäin äläkä ota
asioita ainakaan niitä sydämen
asioita niin vakavalta kannalta", la­verteli
Hilkka ja ijätkoi, '-'mutia n}t-pä
minä keksin. Sieltä vanhastamaas-tahan
pitäisi olla oikea 'enkeli' tulos­sa.
Se Viljon morsian, jolle tuota
miestä niin yritetään säästää, mika
hänen nimensä myt liekään . . . Se
on nijn kummaliinen nimi, taitaa ol­la
oikein-raamatullinen. Ota sinä hä­net
ja tutustu vuorostasi unelmiesi
naiseen, niin kyllä minä tästä miehes­tä
vastaan ja huolta pidän omaan
iiialliini;^/^-^^^^
"Kyllä sinä olet sittenkin paiholai-sen
riii-aama; se minun täytyy sanoa.
Kun jöskus^inaäilniässa- jotain hyvaa
tapaa; min rpitäa-siinä iieä Jon­kun
mustakyntisen asioita soiikinias-