Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 5, 1945

              ms SIV» S
ia minä jäin roikkumaan .katonraijaan^
nuorilta kiinni pidellen.. Peläsfeyneöt
nainet alkoivat kirkua, miehet hälisi-jä
hätäilivät, ja ffliöä 9äiÄ ov-eHä
astov^ saliin morsrnsparin;
Jäätyäni nuorista kiiiim " pitäcÄ
roikkumaan, ei minulla ollut hatäa
eikä :direttä. Odottelin ja Katselin,
Kunnes joku miehistä nostaisi rappu­set
S^s pylvästä vasten, jotta pääsii
sin laskeutumaan ala§. l^rKääii;'
Serrcflla kellään ei näyttänyt oleVäil
jjijn-tMijoH- iärkeä.täi kuiitoa että oli­sivat
rappuset pystyyft nostaneet. Kä-vi
vähän pfftflälleni, ja kiökttiiffert
kun clen luonnostaan, €« viitsiriyt'
äpuä pyytää, teikkasiii^nttoran^^ääs-
(ä ksppaleen, kiersiTJ seh-pylv^ä
tiiise lenkille ja sen ävullaaloiff-läs^
keutua pylvästä alas, Irtltigtt iöastöön
kiipedät tekeväli Lask^tttessäni
sileätä pyMstä myöt€Jtt k^g*t ja*
1^2, Tiinun täytyi kiristää tiufckat ote
joka askeleella muuttaessa' noroin
ialkoiani ja nuoraiilenfekiä- pylvään
ympä:"nlä*
Eiinfnkuin oliniehtiiiyt' matkaa
tehdä vielä puoleenkaan,, minut ylläl^
tl ödcItämätön ihmec Se oJi ^ ihmeii^
ten ihme! VäihirttäänkimyMä suirri
ihme liuin se, että Colorado-joen k:a*
Iät tjjivat kerjäämään- vetla. färma^
reiha kui^^ana- kesäifrä. Ta-mä^ ihme
ei ollut mielestäni mitäaäi verrattuna-siiheii
ihmeeseen, .j<^amimia lattial­la
pyhään juurella odotti.'
Wawanä huusi ja Jjiri toi innoissaan;
aivar; samoin kuin häiTiteki Silloin pe^
täjän juurella kun kotkaiipesällä>raai
hustin BritiShh Columbian' aarnio­metsässä.
"Tämä on minun - nriehefli!; Hän
on minun mieheni! Durand/ hei!
Tule tänne, tule ja kaisoJ . . . Häh
on minun mieheni!" . . . Niin'hausi
ja kiljtii \Vawona pylvään juurella
minu-n laskeutuessa alas.."
Heli kun seisoin lattialla, ihmisteTi
paljors painautui meidäil yrnpärilTe.
Kauiir.maiset tahtoivat" nähdä mitä
tapahtunut oli, ja^ ne läihellä, jotka
näkivEt. seisoivat ympäTillätöme' lä^
pipässemättömänä muurina; Katsoin
morsianta^ joka kihlauksenpa kor^
keimmalla juhlahetk^Uä oli löytänyt -
oman miehensä:' Vaikka miiiä* olin
liämmästyksen lyömättä- ,tietäjnättä
mitä ivanoay niin eft oUot ainoa-sellai-'
ncn siinä-mahtavassa-S€«örassa; Wtti
vona kävi kaikin voimin: kauläati»,
puristaen ja- suudirfle». En^ tief-ysti
minäkään puojitmala. oHirt.-. I ^ r i .:
ihana tyttö fcaukssatil;-jä'i>äälle^t*^
teeksr tyttö, jö&ott^kerrafrolifstpdefi^'
teolla rakastunut,. Otin- WaWQ«a»
syliiu? ja pitdin byväillert luii» - k^V
^«inta, kauan-kaivattoa-aämäiilhd^^ .
Jintä £lentoa ainakin.
"Rakkaani/, siöä^ et' ^le kuoliitV
^aai , . . Voi kuinka-kovasti mkiä ;
olen iinua sumit ja^kaivaänuij-.minä-olen
aina luullut 5inut kuolleeksil ,.
Oo, k-ita mieheni! Et sinä ole kuol­lutkaan!
. . .»
Xii-T Wawona hoki hyväilyjeiV ai­kana,
sydän riemoa>ttLlviiIa»ft. •
dän^hyväUymme.kesk^vtti VVM--
jvonan sulhanerr, herra Durand; Hän
artu;i voimakkaalla.otteella-rinnoi3-
^aj^i >a nykäisi. Varustaudum Jo. is-
«ua vastaan,, mutta ei- sitä.tuMutkaan.
^uk^Uu sulhanen kysyl.mimilta.kH
^^akaj.a äänellä selitystä, multa. Wa«
^^ona enti ennen minua'vastaamaan:
'•J-^^-i on mimmmicteent,» josta iJJu
"'^s Cienniin paljon puhumat," Wa;.
1^0^ ei oltervkaan huomanfftrt,- että'
"Jjnun esittelyni miehenään.oi^st^Iha-•
f^Heicukkans.^ WaiWH»a pämvasloJ»
"7. -^^ä liurandofei. iloimm, mimtt»
^ydo.:äni, niinkuin-häa.itse.<di.-WaA
ona oh niin riemua ,tayrni?M, ettei .
joutanut katsömaail muiden ihmisten
midiä'ollenkaan.^ Touhussaan hän
lennätti minut Diirandiri luota Moo­ren
ja Williamsitt eteen jit pahfelr:
" T Ä ä l i ä t t i l y t on! Ehfccr minä
sifa teille saiiöntrt, eitä rtiitrtrlia; ott
ittleä: Tfässä~häff nyt oft, tärtiä m i ^
r^eiä^' Jä eimertfcirirt- WiRiäms
eftrti afeiasta saiiöa, Wawona jatkoi:
"Mf; W^liams; te^ olitte oik^sa;
'Ätitts ei valkoista miestä laVeksi
mtrota" . ^
lY?5r?i??_P"^' P^^^^^ Eikä'hän
jbtrtamit- ^tSäft> fcmHrtdi^i^ eikä
KefteflEk^i mieltä katsomaa».^ tap^
MKsen^ v^^^ initossa hän
vaift rlemöitsi tGiistertift^^
öimesla^ jiMiäJi oli vielä niin t
t<m, ettdi osannut^edes aavistaa^ eJtä
stiifä oli seölään paitaakin, ktiii ftio?i
sim on «aimiÄissajä löytää kihkuk-
^ sen tärkeällä hetkellä entisen mi^^
heftsäj
Käsitin; ettäen ollut mielirrnen vie­ras
siinä seurassa/ jokasänkfcana, Jäi
pip^ena^löniähä,' vanieena Idertvi
ineioä^ yrapärillennne; Ihmisten- kat»
seet.öKval uhkaavan;totiset. Völk--
keukseni te'ki vaiii Williams;' Hän
•myKäi li silmin nähtävästi - ja nauraa
hykerteli^ ettäc^hartiatnytkähteli. KiJ-yernööri
Moore seisoi;ää:neti kuin ti­na
jä • fcitkoö pj^htt: miehet seisoivat
hätösn takanaan synkliinä;
Wawonä riehui aikansa • onnea uh­kuen,
ja aina kun hän kääntyi jonkun
puoleen onnsansaiSlmaistaaikseen; niin
kukaan ei vastannut • hänelle, ei rie­muinnut
härierr kanssaan. Tyly yn­seys
tuli vastaan lapsellisen tytön
osaksi kaikkialta^ ympäröiyäin "hml?-
ten taholta. Ennen pitkää \yawori^
huomasi riemnitsevansa yksin,, nau-ravansa'yksin;
puhuvansa yksiii. L:>-
piflla tylyrkatseet, eleet ja halveksi­va
ilme masensi Wawönan.
. "Mitä? Mikä nyt on, ettekö te jo-kainen
naura ja riemuitse minun
kanssani? Miksiiette?" Oli kuin
pala' olisi tuppautunut Wawon[jn
kurklcuon. Kuitenkin hän koetti niel­lä
sitä ja puhua> iloisena: ^Tämä on
minun oma mieheni; Minä luulin et­tä
Atius hukutti hänet mereen . . .
ja että hän-muuttui kiveksi . . . ja
nyt minä löysin-. . . löysin hänet—^
löysin mieheni Minä tykkään hä­nestä
. . . "
\Vawonan ääni heikkeni, itku
kurkkua-puristi ja puhfe lopulla.>päät-tyi
uivontaan. \yawona ei sivistViiei-deri*
tyttösten..tavalla yrittänyt pei-^
tiliä itktSfeia - kasvojaan^ vaan
p^stys^-hän itkeä^pajotti kuin mää-<
kivä'lamtaas.-
Se:oli ehsimn^nen kettä kto mir>i
näin' W«wonan itkevän, jä; lieneel«>
kttkäättirtniukaan nähnyt hänen iikev
yän,'inHtt»'Varmäa ony että kifkä iki-sen
näkee? kyllä muistaa aina^
. Tässä* minulle muiatui nliidleeni
helMi kun seisoin Wäwönari kanssa,
nuotion ^eHä- intiaanien luolassa,
siiloin minun kuolemani tuomion hec-kellä.
Elävästi muistin Wawonan,
joka niin-urhoollisesti minua puolusti
ja taBJoutui kuolemaan kanssani vil­lien
"uhatessa henkeäni.
Ei silloin \Vawona itkenyt, ei^ roh­keasti
hän astui rinnalleni jakamaan
kohtaloni. Nyt nfie säsoimme rin-natust^
en korkeasti sivistyneen ylei­sön
edessä'ja tämä yleisö tylyydel-'
lään aikoi-mutskata nuoren Wawo<nan
korkeimman onnen. Minun oli puo­lustettava
häntä, turvattava häntä.
Minnn täytyi horjumatta seista ra­kastamani
tytön rinnalla, niinkuin
hän seisoi minun rinnallani intiaanien
leirillä,;
Otin \Vawonaa kädestä, vedin hel­lästi
luokseni ja .sanoin: . ,
m
Opasj joka kyykötti. kauempana
kallion juurella^ kehoitti jatkamaan
matkaa. He nousivat viimeiselle 'hui-le.
^yt he seisoivat pienellä saarella
keskellä aaltoilevaa ilmamerta. jä
heidän allaan-lepäsi maailma kaikki^
ne ihaniiuksineen.
.-..EJisabeth laski kätensä ^ristiin.:
si> ainoa aijatus liikkui hänen aivois­saan,
myrkikä rukous: *'Herra Juma­la,
kiitän sinua, että sallit silmäni tä­män
nähdä!/'-
Äärettömiin. avaruuksiin hänen
katseensa leijaili. Lombardian riisi­pelloilta
Tirolin viinitarhoihin, Gene-ve-
järyen vihreiltä laineilta Schwarz-wäldin
metsiin; ulotttii maailtiia hä-rieri
jalkojensa junresäa. Tösiii näi­den
älavtiukslefi yli leijailf raikas trs^
va. Pilvet ktilkivat edestaksKsih jä
vain hämärästi saattoi selittää maiden
ja järvien aemaa. Mutta tästä «s^
vasta kohosi maa tuhMtotnisena,
välkkyvin huipuin. Toinen lumthär-janne
pisti esiin toisen takaa, toinen
vuoriketju liittyi töineen; Kaiktd
mitä vanhassa Euroopassa oli suurta
ja valtavaa, mikä-kohosi maan keski-
"Älä itke, rakkaani. Nyt meillä
molemmilla on onnen ja riemun ai­ka"
. . . Sitten käännyin yleiisöön
päin ja puhuin:
"Ihmettelette- varmaan harvinais­ta
tapaSitumaa, joka- on sattunut sil­mienne^
edessä. Niin ihmettelen mi-
' näkin. • Toistemmer löytö tällä odot­tamattomalla
hetkellä-oli meille- mo­lemmille
yllätys, joka on lyönyt mei­dätkin
hämmästyksellä. Wawona on
puhunut totta. Me olemme mies. ja
vaimo, ei tämän maan ja Canadan la­kien
mukaan, vaan nie olemme joutu­neet
aviolittoon intiaanien leirillä."
Yleisö alkoi liikehtiä. Huomasin
aivan varmasti, että meitä halveksit­tiin
ja tuomittiin. Ihmiset kääntyi­vät
meistä pois ja kuiskailivat kes­kenään;
ei kukaan suonut meille hy­myä
eikä tullut luoksemme onnea
toivottamaan.
Herra Durand joutui hieman epä­mukavaan
asemaan, se on tietty se^
'ja hän koetti tehdä puolestaan mitä
siinä-tilanteessa arvonsa tunteva mies
tehdä voi- Hän näytti • saaneen roh­keutensa.
Pontevasti-hän astui esille
(ja- raikuvalla äänellä saiioi Wawo-nalle:
'
''Miss May>sinä olet rumasti pettä­nyt
minut esiintymällä t^ttöJhmisenä.
Smä olet häväissyt-rainua koko seu­rakunnan,
silmien edessä . . ja
varmaan hän olisi paasannut syytök­siä
lisää-sisunsa kevcntän?Jseksi, mut­ta
ktkkunsa pakaJidattamana • hän ei
kyennyt saamaan enempää sanoja
suustaan.
Se oli raskas syytös. Jokainen si­vistynyt-
nainen olisi-moisen syytök­sen
kuultuaan pyörtynyt tahi- ainakin
joten kuten joutunut tolaltaan pois.
Mutta VVawonaa tuki hänen tietä­mättömyytensä.
Sen sijaan että hän
olisi malsentimut, .nolostunut tahi kiu­kun
vimmassa ruvennut huutamaan
hän hätäisenä viattomasti koetti sää­littää
loukatulle sulholleen oman
miehensä hyviä puolia^ ,
"Ramähna meidät vihki .Alert
Bayssa Atius-Tiravan päivänä. Hän
on hyvä jaokscmaan — tämä; minun
mieheni — ja hän tanssii suomeksi
—jahän puhuukin jota ei kukaan: ih­rainen
voi ymmärtää . . . tämä minun
nöeheni."
Jatkuu..
tasoa korkeammalle, se mu^odosti tääl­lä
stmimättoiiriatijäätikkÖpliri^^ kor-'
kdtä vifore^httippt^Ja, joikm välissä
jäätiköt häikäisevän valkoisina ja
kimmeltäen kaiKssasateenkaärefi ^vä­reissä-
la&ket^tuivat punaiseinruskeit^
ten kallioiden ylifse sttmtfn ja Tti^^
v^äHaktinfaatn, Ihmisten laaksoihin.
. . he seisoivat, vaiihat^ J^^^^'
osan jättiläiset, juMällisessä majes­teettisuudessaan,
jäätikköjen Ja...pil-vien
yläpuolella.
Suoraan heidän päänsä päällä ko­hosi
Matterhornin pirullinen .harja
uhm^llen taivasta; ja jättiläisen rin­nalla
pyt«kivät korkeöksia kohti sen
naapörit, Röthorn ja- valkoiselta hohi
tävä Dent-BläHch.
Toisella puolella köyrisli l^mpeä^
suuri Breithorn nÖyräa selkäänsä.
Häikäisevänä - pykäjonöna kimmelsi­vät
toisella puolella italialaiset alpit.
Ja niistä katse kulki yhä kauemmak­si
etäisyyteen. Tuolla, mi^sä ruma
kölösst piirsi taivasta, Väikkyi kirk­kaassa
jääilmassä uhkärohÖteäÄti kor-ketiteen
kohoavia huippuja ja lopu­tonta
lunta. Tuöäsa Berner alppien
jättiläiset ympäforvät kuningatar­taan,
JiingFraiiia, joka täydessä lois­tossaan
seisoi niiden keskellä;/niiden
ympärillä- jättijoukot . . . näistä
' mahtavin Finsteraarhörn, sen rinnal­la
suuri Schredkhorn ja Lautefaar-horn.
Toisella pUölellä, .jäähohteeä-saanjsalakavala
Bliimlis-alppi ja lu­mivaippaansa
kääriytyneenä \Veisse
Frau.
Matterhornin takaa kohosi valkea
satumaailma, ääretön jäätikkö taivas-tatavöittelevine
huippuineen. Koko
Euroopaa halliten seisoi siinä Mont-blanc.
Vastapäätä, idän puolella uh-mailivat
Tiroolin vuoret sveitsiläisiä
toveteitaan. Ortler-ryhmä kohosi
korkealle matalampien harjojen kes­kellä,
pykäpäinen Gross-Glockner sei­soi
täydessä loistossaan, ja tunturien
lomista kimmelsi, ikäänkuin taivaan
kuvastimena, Lago Maggioren vesi.
Ei ainoatakaan ääntä . . . ei pie­nintäkään
likettä kaikkien naiden lu­kemattomien
vuorenhuippujen kes*
kellä, jotka kohottivat päitään taivas­ta
kohti.
Kivettyneinä ja kaamottavina kuin
iankaikkisuus ne seisovat siinä, san^
kan pilviusvan erottamina alapuolel­la
olevasta maailmasta. Mitä ne vä^
littävät maailman ik)ista ja suruista?
Täten ne ovat seisoneet jo kauan en­nen
ensimmäisen * kaäpiösukupolven
aikaa, joka on nyt nostanut jalkansa
heidän niskaansa, täten ne tulevat
seisomaan, kunnes viimeinen ihmisis­tä
menehtyy jäätikköeramaassa.
He suumaavat katseensa alas maa*
han ja meriin. Tuolla toisella, puo^
lella on Saksa, taimpana Itävalta;
Ympärillä Sveitsi ja lähellä- Italia
. . . tuolla Ranska . . . Mutta vuoJ
ret silmäilevät halveksien kukoista­vaa
elämää. Ja kesken heitä ympä­röivää
myrskyä puhuu iankaikkisuu­den
ääni: Vuosisatojen, me olemme
jo katselleet tätä kirjavaa leikkiä*
Kansat tulevat ja menevät. Ajan
vuoksi ja luode virtaa edestakaisin;
Ei mikään muu ole kestävää- kuin
kuolema. Fimikaan muuole pysy­väistä
kuin vaihtelu. Sen me tiedäm-r
me, jotka olemme ikuisia, elottomia
. . . Pientä ja katoavaista on käik-» .
ki ihraisten parissa . . . järjettömiä
teidän toimenne ja toiveenne, usvaa
kaikki^ mikä teistä- tuolla alhaalla
näyttää niin valtavalta, ja te itsesur*
kea, katoava.sukujx)lvi.