Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 6, 1942

              töä,. jolla olist sellaiset kiliarat f* Meil­lä
on platinanvaaleita ali right vaik­ka
miten paljon, mutta kullankel-jtaisia,
niinkuin tämä; niitä ei- löydä
. etsimälläkään. Sinä tietenkin ajat­telet,
että olen höperö mies, jonka
yhdet kultaiset kiharat voivat sokais­ta
tällä tavoin, mutta katsos, tukka
yksin ei minua valloittanut, vaan ko­ko
olemus. Ja ennenkarkkea, niin,
sitä kaikkein parasta hänessä et ole
vielä kuullut. Nauru, tiedätkö, kun
hän nauroi, tämä ihmet3rttö, niin ääni
helisi kuin hopea, ei erehdyksessä-
, kään kimakasti, vaan matalasti ja
pehmeästi. Ja ennenkaikkea, hyvä
ystävä, hän nauroi oikeissa kohdissa!
Katso minua suoraan silmiin, Valta,
ja sano rehellisesti, oletko koskaan
tavannut nuorta naista, joka vastaa
. ..kaikkia vaatimuksia, mitä ulkonäköön
tulee, ja joka sen lisäksi ynunärtää
nauraa oikeissa kohdissa, jolla siis
-sanalla sanoen on oikeata huumorin­tajua!
Minä en, ennei&uin, tämä
kaikkien aikojen tyttö osui tielleni.
Kuule, kun hän silloin tällöin sattui
katsahtamaan minun vaatimattomaan
persoonaani "
"Niin, minä • ymnrärrän enemmän
kuin hyvin, että häntä ainakin silloin
hymyilytti", Valta pisti väliin. "Oi­kein,
hyvä mies, uskon kyllä, että hän
osasi h3rm3riUä silloin kun pitikin. Ku­ka
nyt voisi vakavana katsella tuol­laista
naamaa."
"Pyydän, yritä ainakin nyt!" Sil­lin
naama oli venynyt luonnottoman
pitkäksi. Hänen tapaistaan ei ollut
näyttää noin huoTestuneelta. "Ota
huomioon, että tilanne on vakava ja
meidän on toimittava."
Esko Valta päästi pienen, hiljaisen
vihellyksen. Sitten hän huokasi sv-vaan.
"Helsinki ei ole mikään New York,
mutta ei se myöskään ole niinkuin
mikä tahansa kirkonkylä, ja kulta­kiharaisia
tytönpäitä täällä mahtua
kolmetoista tusinaan. Jos löydät
täältä tämän 'kaikkien aikojen ty­tön',
-josta et oikeastaan tiedä yhtään
mitään, niin se on ihme."
"Mutta minä uskon ihmeisiini"
Bill alkoi tyytyväisen näköisenä vihel­tää
jotakin laulunpätkää. "Kuuntele
tätä jaloa laulua, Valta, se oli vuosi
sitten New Yorkin menest\'?iskelmä,
sitä lauloivat kaikki, aina enimmäs­tä
sanomalehtipojasta seurapiirien
ylimpään saakka. Ja sen sanat alka­vat
näin: 'Minä uskon ihmeisih-!
Sitäpaitsi tarkoitit kai &i4ioa. hyvä
veli, että on ihme, jos mc löydämme
Dorritin. .Minkä takia hän muuten
oli ypöyksin elokuvissa lauantai-ilta-na.
Ainakaan hän siis ei voi olla kih­loissa.
Ja jos hän on, well, never
mind, yksi kihlaus sinne tai tänne."
"Tässä näemme miehen ja kosijan,
jolta ei ainakaan puutu itseluotta­musta'\
Esko huomautti. *'Mutta
olisit edes seurannut häntä, niin olisit
ehkä päässyt perille, nussä hän
asuu."
"Kuule nyt, ystäväni Valta, tah­toisin
vain huomauttaa, että minä
en ole idiootti."
"Vaikka sinä uskot ihmeisiin ja
tahdot mennä. naimisiin!"
Bill loi Valtaan paljonpuhuvan,
ettemme sanoisi suorastaan murhaa­van
katseen.
'""Totta kai minä seurasin häntä
ulos Capitolista, mutta sitten hän ka­tosi
sellaiseen paikkaan, etten minä
päässyt perään."
"Elämä on niin kovaa joskus.**
• "Älä sinä ilvdle, vaan anna minun
selittää?* Bill otti savukelaatikon
taskustaan ja piirsi muutamia viivoja.
"Tuo tuossa on Capitol, sitten hän
kulki kadun y l i noin ja noin, ja tässä
on tämä suuri talo, ja tuosta ovesta
hän katosi. Tahdoin seurata häntä,
mutta oletko kuullut moista siivotto­muutta,
minua ei päästetty sisälle!
Asuukohan hän tosiaan tuossa ta­lossa.
Simä tapauksessa olisi helppoa
päästä jäljille; mutta ei se minusta
vaikuttanut sellaiselta talolta^ jossa
tavalliset ihmiset asuvat.".
Esko oli tarkkaavaisena katsellut
piirustusta ja päästänyt taas hetki
sitten lyhyen, mutta paljon puhuvan
vihellyksen.
" E i hän siinä asu. Seiän on uusi
ylioppilastalo, ja tyttö pamui toden­näköisesti
osakuntaan huvittelemaan.
A i , ai, Bill^ olet taitanut4öutua-pa-haan
pälkähäseen. Jos sinulla olisi
ollut kär5ivällis3ryttä odottaa pari,
- kolme tuntia siinä ulkopuolella, niin
biisit varmaan saanut ilokseni nähdä
hänen tulevan ulos jonkun liljaan
Adoniksen saattamana. Ylioppilas-pojissa,
näetkös, on komeita heppu-
"Älä kiusaa minua, mustasukkai­suuden
katkerat tuskat ovat liikaa,
kun ilmankin olen näin kiihtyneessä
mielentilassa." Billin naama kirkastui
samassa. "Ylioppilastalo, hän on siis
kaiken todennäköisyyden mukaan
opiskeleva, ja siinähän meillä on joh­tolanka."
"Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa,
sanoo vanha ja viisas sananlasku.
Yliopistossa opiskelee monta tuhatta
naista, joista suurin osa on keltatuk­kaisia."
; "Vaikka niitä olisi miljoona. Minä
ien aio lahteä US A: ban, ennenkuin
olen löytänyt jälleen Dorritin, enkä
minä lähde ilman häntä. Kättä pääl-
. Ie, että lupaat auttaa minua!"
"Tuossa on käteni. Sinähän taidat
totisesti olla ihan vakavissasi, mutta
.ihmettelenpä vain, mitä pappa Hart-nett
tuumii, kun viikko menee ja
toinen tulee, eikä Hartnett Junioria
vain kuulu kotimaahan."
Siirrymme ajassa eteenpäin kaksi
viikkoa. Oli taaskin sunnuntaiaamu,
ja taaskin ovikello soi kiivaasti.
"Pahuksen kello. Kaija, oletko si­nä
hereUlä?"
Ääni, joka lausui nuo kuusi sanaa,
oli äreä, niinkuin uninen ääni ta­vallisesti
on, ja se kuului jostakin
tyynyjen ja peiUojen seasta, josta
myös pisti näkyviin pörröinen tytön-pää,
tai oikeastaan vain niska.
"Olen nunä", kuului toisesta vuo­teesta
ääni, joka ei ollut ihan niin
uninen.
"Mikset shten niene avaamaan,
vaan^annat sen pahuksen kellon he­rättää
oman lihallisen sisaresi viat­tomasta
lapsenunestaan?" Nyt pisti
peitteen alta esiin jo toinen käsivar­sikin,
kapea ja ruskea.
"Menköön Mari. Sunnuntaihan se
on minullakin, vaikkei olekaan seu­raava
päivä." Ja Kaija \ilkaisi kir­javaan
naamiaispukuun, jonka Mir­ja
koliin tullessaan oli heittänyt huo­limattomasti
tuolille vuoteensa ; vie­reen.
.
"Millaista oli muuten ntaskiksissa,
Mirja? Taisit tulla kotiin hyvin myö­hään,
tai hyvin aikaisin, miten sen -
nyt ottaa. Allekirjoittanut oli jo en-nättänj-
t nähdä monta kaunista unta, •
ennenkuin kuuli sinun lw)läavan."
"En minä kolannut, minähän tulin
niin hiljaa kuiri hiiri." -
"Et sinä ole mikään lobtava poik­keus.
Kaikki ihmiset kolaavat, kun
tulevat juhlimasta, vaikka'kuvittele-
99
Ei tarvitse erämaan liepeiHä kal«
listelevan talon emännän pitää mi­nään
ihmeenä, jos ovenpieleen ilmes­tyy
pieni tyttöpahairien, joka itkua
nieleskellen tupittaa:
—-Äiti käski teitä meille ja sano
että pian tulla—
Arvasin asian.
Kokoilinrreppuuni pientä tavaraa:
riepuja —- leipää, palan saippuaa, l i -
hankipeneen ja paahdettuja kahvin-pöoma.
; Sitten painuin t3rtön.kan^^ met-
• - : S ä t i e l l e . ' j - ' ' " '
: ; Tie tuntui lopifttömaltä.
mille päiville tottuneen mielestä ovat
tuollaiset pakanuuden aikaiset tiet
lohduttoniia.- "Ehtii Tliltä^^ k
manata tämän maallisen elämän var­jopuolet
; valopuolet myöskin samal­la
korkenevät itsestään.
Salaisesti ja sydänieni pohjasta vi­haamani
mies seisoo, portailla.
Laiskaksi huudettu, saamattonaak-si,
tötteröksi. Saamattomaksiko?-Kyl
lä ne kykenevät saamaan=aikaan t i ­lanteita,
minkä njrtkin—
vat liikkuvansa hiljaa kuin kaksi hiir­tä.
No, mitä nyt, Mari?"
"Täällä on kukkalähetys Kaija-neidille."
"Mitä!" Kaija oli ponnahtanut
istumaan vuoteessaan, ja Mirjakin
osoitti ilmeisiä vilkastumisen merk-
• kejä.; • • Hn'^
"Oletko varma, että ne ovat sinulle,
Kaija?" Mirjan ääni kuullosti huo­lestuneelta.
"Tottakai osaan sisälukua. Tässä
sanotaan ihan selvästi: Neiti Kaija
Sarama. Huom., ei Mirja. Onko se
nyt sitten niin. kumma, jos joku
muistaa, miten kunnialla minä eilen
pärjäsin sen maailmanlopun tentin,
joka oli pitänyt minua kaksi viikkoa
yötä päivää nenä kiinni kirjassa, ja
lähettää yrttejä sen kunniaksi. Minä
vain kysyn!" Kaija purki pakettia
sormet täristen jännityksestä.
- "Ei, mutta minä vain ajattelin,
että jospa se olisi Martilta. Näes,
meillähän oli pieni perheriita, ja sel­laisen
jälkeen hänellä on tapana lä­hettää
kukkia. Mutta sano nyt jo
tänä päivänä, kuka lähettäjä on.
Kuinka kauan sinä aiot tavata sitä
korttia, taitaa sittenkin olla vähän
niin ja näin sisä\ukutaitoni kanssa."
Kaija heitti kortin yöpöydälle hal­veksivan
näköisenä.
"Nainen, joku on tehnjt törkeätä
pilaa aillekirjoittaneesta. Tämä kort­ti
on-kirjoitettu englanninkielellä ja »
'•Eihän", kiljaisi Mirja ja oli siinä
samassa pystyssä temmaten kortin
pöydältä. "Billy Boy. Sehän on se
hullu amerikkalainen. Kuka olisi us­konut,
että hän on näin energinen."
Mirja oli istuutunut Kaijan sängjm-laidalle
nauramaan,, katseli taas vä-iiUä
korttia ja nauroi kahta raik­kaammin.
"Kuule, ota nyt alusta koko juttu",
Kaija py>si. "Mitä sinä höpiset ame­rikkalaisista
ja hulluista, jotka ovat
energisiä, ja -mikä sinusta, on hoin
erikoisen huvittavaa .tässä- hämärässä
tilanteessa?"
(Jatkuu)
. r-rf (MIaai&o
"-Meni se, Jussi, mutta'S
akcMlla^ laps*. /j/-;
— Siunaat Poikako on vai-5
— E n t i i j ä— *
Voi, kuinka minua tu6 «en ffig*
raivostuttaa. Se on seutukimnani'
käytetty sana.
Pirtissä on akkoja pue
Siunaillaan, hosutaan, mutta vuotec
sä olija nostaa iloisesti kattaäa h
huudahtaa:
— Voi! Olipa hyvä, tulkaa tänne!
Nuo eivät uskalla sitoa napanuoraa-
Vapisevin käsin teen, mita en
näan olisi luullut voivani teli(^K«.
- pi opettaa asukkaansa, eikä ää&U^
HteUä.
Kun uusi niies.Qn -pe5tyiä;iaäjj^'.;
iielpötus, tieto ja taito, kätilö,
pitää katsastuksen.
— Hyvin on kaikki, sanoo hän p
-kehoittaa naisia kahvinkeittoon.
— Hakekaa nyt tänne sekin iä
.— sanon minä ja kuulen äänessäni
halveksimisen sävyn.
Sydänmaan synkeä eläjä astuu a-sään,.'
jöku naisista on ilmoittanut hä­nelle,
että poika se on.
Hän astelee peremmälle — ja mi­tä
ihmettä, hänhän on nyt toinai
mies, kasvoilta on poissa tympeä laa­keus,
ja harittava ilme, ryhtiäkin ta­voittelee,
sipasee ylöspäin pörhöijti
tukkaansa ja — ja — tarjoaa köm­pelön
kätensä, jota tekisi mieli sa­noa
käpäläksi, luisevalle naiselle vuo­teeseen,
koettaa kumartaa ja sanoö:
-— KiitöS sinulle vaivoistas-
Sitten kääntyy meihin muihin -
ja voi ihme —, onko se nauni vai
itku, joka siltä pyrkii esiin —
Tuo lapsiakka, joka nyt herpaan-nuttuaan
on kuin luinen varjo tuolla
hämärässä nurkassa, on sadastj.vuo­dattanut
minulle katkerat kantelut
tuosta miehestä, että kuinka se a
muuta työtä rakasta kuin kinttaaa
paikkuuta ja sahanviilausta, ne kun
ovat penkkityötä — ja jos siitä pen­kiltä
pakostakin lähteä pitää, närt-tää
kuin seuraisi penkki miehen myö­t
ä—
En tiedä tehnenkö väärin, mutta
kun mies jälleen on ulkosalla, menea
naisen ääreen ja ky5>Ti kuiskaten:
— Ainako se noin kiittelee lapsen
s>Titymästä?
— Ei — sanoo mökinemäntä -
ensi kertaa^tämä oli, tottapa sesild,
kun nuo niuut on vaan t>töntuttu-roita—
PAI-LIINA-Haluan
lausua kannut kuto^
tuttavilleni, jotka niin vstavaU^
saavuitte luokseni, y"ätuen nug'
uudessa kodissani, tuoden
nanne kallisarvoisen l ^ ^ ^ p ^^
valmistitte kauniin kahupoF^
Kiitos osanottajille Jotka eivat rt^^
neet saapua. Erittäin kutokset
kiiunpanijoille. _
Muistelen teitä kaikkia vstavyy
della.
S. SAATELA
3151-4th Av«. E., Vancouver, B. C
Jiunnalie, jonka näen- kauminake-sapätvänä
verhottuna tummaanktui'
pttun ja raskaisnn tanttuikm, tekhi
mieleni sanoa : Turhaa, siskoni! Kask-kkn
niiden alla on alastomum ja —
synti. -^Elizabeth Warren.
luaa päästä--kirjeenvamdon,»
tuttavuuteen naisten k a n s » . ^ ,,
kaipaa kunnon tniestovenaja^
omasto; kodista. Etutila ^^T"^
kä omistaa sen verran, ett%.^.
vaihtaa käytetyn auton uuteen. ^
ta ilxnan sitäkin ovat i^i^*
kuvat tervetulleita, osoitteena.
. FAEMABI
P. tK Oras