Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 25, 1942

              ^ ' D E L J A K U L T T D D R i ^
inen
(Jatkoa)
Kivikauden loppupuolella saapui
Suomen^^ länsiiisiin
ijvioeurSoppalainen tai alkugermaani-fisn
iasarakirveskulttuuri. Se edus-m
sivistysniuotoa, joka sosiaalisesti
di paljon kehittyneempi kuin kampa-ieraamisun
kansojen, ja sen muinais-
Rustolla on tyylihistoriaUmen mie-lenkiinioiisa.
Kiviesineet opat ptuo-äoltaan
säännöllisiä ja samanlaisina
-^^f^ii;far~}^iK'on'V«KinkinUita kau-^
rJiden sotakirveiden, n.s. veneenmuo-toisten
vasarakirveiden, joissa jälji-
Ultiin etelämpänä Euroopassa jo käy­täntöön
tulleita kupariaseita. Ajan
mittaan kehittyi niistä oma voima­kas
ja vahvasti kaartuva suomalainen
paikallismttoto, joka selvästi eroaa m.
m. ruotsalaisista sirommista ja ke-teämmisiä
sekä venäläisistä kömpe-lömmistä
vastaavista kirveistä. Savi­astiat
olivat hyvätekoisia ja solakka-pUrteisiä,
mutta koristelu oli köyhää.
Koko vasarakirveskulttuurin kalus­tossa
oti kollektiivinen, ikäänkuin teh­dastuotannon
leima. Yksilö ei saanut
Msialaansa näkyviin ja vapaampia
taideilmiöitä ei kasvanut sellaisessa
maaperässä. Alkeellisen taideasteen
QU tämä kulttuuri jo ammoin jättänyt
taakseen.
Kivikauden jälkeen saamme siirtyä
aina esihistoriallisen ajan viimeisille
ja katselin joka puolelle, mutta en
hskaltanut mennä metsään, kun naa­purin
Ville sanoi äskettäin nähneensä
mlläxsuuren karhun. Virnein pääsi
huuliltani heleä —
"Huhui! Mat-tUr
Panin käden korvan taa ja henkeä­ni
pidättäen kuuntelin. Toistin huu­don
vielä heleämmin ja kauniimmin.
Ei vastausta. Kaiku vain räpisteFi
kuusikossa kuin raajarikko pyy.
. Töistä ei tahtonut tulla mitään, yh­tenään
piti käydä vilkaisemassa akku- ^
nasta kalliolle. Poju oli saanut minul­ta
niin hyvän selityksen^ että hän oli
isän suhteen aivan levollinen.
.Alkoi -urinko laskeutua, kun vii­hteinkin
röry; kalliolla sama kuva
kuin toissa v<Hv(inä, mutta Hyt alas­päin.
tulossa. Fxiiiin käden suuni eteen
etten kuudrht.jnut. Sydämeni takoi.
Reippaasii mies tidi pihaan; viska--
ii loimen talliin ja kohta oli - oif^ella
kveästi hymyillen ja sylet levällään.
Siihen minä upposin, niin pienenä ja
hveäaä. Mutta hassua,,että minulta
pääsi itku, jota hän sai tyynnytdlä ja
pyyhiskellä silmiäni. .-
"Missä sinä oUt nämä päivät?"
"Tuolla.kallion takana makailin
iatmiissa puskikossa— makaUinniin
(ften elämässäni, ja yöt. nukuin tuol-
^''•'onhassa kämpässä"
''Siinä se.nyt cli-^^^^
"Ja kävin minä yöllä sinunkin ak­kunan
takana kurkistamassa ja kuun-f^
enmssa."
yhaa, joko pelkäsit jotakin?"
"Pelkäsin, että jos olet kovin rau-batan:'
"Ja kuulit mimm huutoni kalliol­la?"
"Kuulin, mutta pjtmhuuUam, et-f
ahtausta lähtenyt.".
'^atti! Sen minä sanon, että sinä
'^(nää mene kesälomaUe et kos-
RANTA-SIPI.
A
vuosisadoille, ennenkuin löydämme
miunaiskalustostamme mainittavam­pia
kotimaisia taideilmiöitä, ja nekin
vain ornamentiikan alaan kuuluvia.
Tällöin on kuitenkin huomautettava,
että käytettävissä oleva esihistorial­linen
aineisto on vaillinaista ja yksi-iniolista.
Siitä koristelusta, joka mah­dollisesti
somisti lukulasia luusta,
puusta ja muista häviävistä aineista
tehtyjä esineitä, et meille ole säilynyt
• juuri-mmeksikään todistuskappaleita^.
Pronssikautemme (n. 1500—600
e. Kr.) harvalukuisista löydöistä ei
saata keksiä mitään, mikä viittaisi
omintakeiseen kotimaiseen ornamen­tiikkaan.
Kaikki säilyneet metalliesi­neet'ovat
joko suoranaista tuontitava­raa
tahi metallirikkaammiUa alueilla
kehittyneiden muotojen jäljittelyjä.
Rannikoillamme asuvat vasarakirves-kulttuurin
kansan germaaniset jälke­läiset
saivat pronssiesineensä Skandi-naavian
maista. Siellä oli koristetaide
tällä aikakaudella sangen korkealla
tasolla ja Suomestakin on tavattu joi­takin
sen tuotteita, m.m. varhaisem­man
pronssikauden spiraalikoristeisia
aseita ja jokin myöhemmän pronssi­kauden
tyylitellyillä eläin- tai laina-kuvilla
somistettu esine. Miltei vailla
ornamentteja ovat taas ne pronssikir-veet,
joita Itä- ja Pohjois-Suomeen
jääneet kampakeraamisen kansan
jälkeläiset tuottivat tänne Itä-Venä­jältä
tahi valmistivat täällä sikäliäs-ten
esikuvien mukaan. Yksinäisenä il­miönä
on mainittava Säräisniemeltä
löydetty keramiikka, joka sekä teko­tavaltaan.
että koristelultaan on verrä-~
ten kehittynyttä. Sekin pohjautunee
itäisiin kulttuurUainoihin.
Sitten seuraa pitempi, miltei löytö-tyhjä
ajanjakso ulottuen toiselle vuo­sisadalle
j. Kr. Sen loppuessa oli län­si
suomalaisteri heimojen siirtymisten
maahamme alkanut. Elettiin n.s. roo­malaista
rautakautta (Kr. s.—400 j.
Kr.), aikaa, jolloin roomalaisista pro­vinsseista
säteilevät voimakkaat kult­tuurivirtaukset
painoivat leimansa
Pohjoismaidenkin aineelliseen sivis­tykseen.
Itsenäisemmiksi koristetyy-leiksi
eivät uudet vaikutteet kuiten­kaan
vielä sulautuneet. Gootit asui­vat
tällöin Veikselin suuseuduilla, ja
heidän vaikutuspiiriinsä joutuneet
Itämeren suomalaiset omaksuivat
heidän kulttuurinsa, joka taas vuo­rostaan
oli roomalaiskulttuurin etäis­tä
heijastusta. Ja tämän sivistysmuo-don
toivat suomalaiset siirtolaiset
Suomenlahden eteläpuolelta muka­naan
maahamme. Vallitsevaa maku-suuntaa
voi sanoa käytännölliseksi ja
järkiperäiseksi. Esim. vaatteiden kiin­nitykseen
käytetyissä soijissa, joilla
on niin keskeinen merkitys rautakau­den
tyylitutkimuksessa, määräsi me­kanismi
kaunistelemattomana muo­don.
Ornamentiikka oli vähäistä. Poh­joismaiden
tyylihistorialla oli ensim­mäinen
*'klassimnen" kautensa. Goot-tilaiskultiuurin
kehUtyneemmät tai-detyöt,
esim. värivaikutelmia tavoit­televa
emaljikoristelu, eivät päässeet
kotiutumaan suomalaisten keskuu­teen,
joskin niitä yksityiskappaleina
jokunen saapui maahamme.
dSI jd
Kirj. r .4. KRVIOIV
"Kuulepas, ystäväiseni'',
näin satakielen kohdattuaan alkoi aasi,
"sanotaan mestarilliseksi laulantaasi.
Tekisi mieleni
sun taitoasi omin konein kuulla
ja sitten arvostella aasin suulla.-*
.Xiin satakieli sävelsarjan alkoi,
raksutti, vihelsi;
helisi ääni tuhat soinnu n lailla,
vienosti hdjensi
ja väliin taas kuin raesade metsämailla,
tremolo vienon vieno kuului kelpolailta.
.Auroran laulaja sai toiset vaikenemaan,
se nostattaa
hymyilyn paimenpojan huulosille ;
hän rakastaa.
Ja laulu loppuu. Aasi arvostelun alottaa:
"Jotenkin välttävästi äänes soipi,
sinua ikävystymättä kuulla voipi.
Vaan sepä säälittää —
et tunne meidän kukkoa.
Olisi laulusi sun selvempää,
jos siltä mestarilta saisit neuvoa."
Tuon arvostelun kuultuansa Satakieli
pois vierten taakse meidän mailta mieli.
Niin moni aasi arvostelut antaa.
Suo, Herra, että jaksamme ne kantaaf
Saomen bistorian merkkiheDkilöitä
Nuoruus, poistu nopeasti, jos sinä
aiot kaiken aikasi tehdä vain tyh­myyksiä.
Elias Lönnrot (1802—1884), rää-
HäJm poika, kävi koulua Tammisaa­ressa,
Turussa ja Porvoossa puutetta
kärsien, tuli ylioppilaaksi 1822, val­mistui
lääkäriksi ja teki runonkeruu­matkoja
Itä-Karjalaan, Aunukseen
ym., julkaisi Kalevalan 1835, Kante­lettaren
1840, Suomen kansan arvoi­tukset,
sananlaskut, loitsurunot ja
suuren suom.-ruotsalaisen sanakirjan.
Suomen kielen professoriksi hän tuli
1853. Lönnrot on myös kirjakielen
uudistaja.
Niilo Ludvig Arppe (1803—1861),
uraauurtava teollisuusmies, tuomarin
poika, harjoitti sahaliikettä Karjalas­sa
(Puhoksen, Utran ja Läskelän sa­hat),
rautateollisuutta (Värtsilän ja
Möhkön tehtaat), istutti kauniin leh-tikuusimetsän
omistamalleen Koivi­kon
tilalle ja toi Saimaan vesille Suo­men
ensimmäisen höyrylaivan nimel­tä
"Ilmarinen", rakennutti Utran su­lun
ja maamme ensimmäisen hevos-rautatien.
Juhana Ludvig Runeberg (1804—
1877), runoilija, "Maammelaulun"
sepittäjä, merikapteenin porka, nuo­ruudessaan
kärsi puutetta, kirjoitti
jo kouluaikana runoja, tuli ylioppi­laaksi
1822, maisteriksi 1827 ja do­sentiksi
1830, eli loppuikänsä Por­voossa.
Paitsi runokokoelmia Rune­berg
on julkaissut m.m. runoteokset
"Hirvenhiihtäjät", "Hauta Perhos­sa",
"Hanna", "Jouluilta", "Kunin­gas
Fjalar", "Vänrikki Stoolin tari­nat"
ja "Salamiin kuninkaat".
Juhana Jaakko Nervander (1805—
1848), aptedckarin poika, tuli 15-
vuotiaana ylioppilaaksi, 22-vuotiaana
maisteriksi korkeimmilla siihen asti
saavutetuilla arvosanoilla Ja 184S fy­siikan
professoriksi, keksi galvano-metrin
ajatuksen, tutki maamagnetis-niia,
perusti yliopiston magneettisen
observatorion ja herätti lahjakkuu­dellaan
ja tutkimuksillaan huomiota
myös ulkomailla; hän sepitti lisäksi
runoja ja julkaisi runoteoksen "Jeph-tas
bok".
Juhana Vilhelm Snellman (1806—
1881), filosofi, valtiomies, Suomen
huomattavin kansallinen herättäjä,
merikapteenin poika, opiskeli ulko­mailla,
julkaisi tieteellisiä tutkimuk­sia
(1842 "Valtio-opin"), tuli 1856
yliopiston professoriksi ja 1863 se­naattoriksi.
Snellman taisteli pel­käämättä
suomen kielen oikeuksien ja
suomalaisen kansallisuuden puolesta.
Fredrik Cygnaeus (1807—1881),
historiallinen ja esteettinen kirjaili­ja,
runoilija ja puhuja, tuli Haminan
kadettikoulun opettajaksi, kirjoitti
väitöskirjan Hannibalista ja pääsi es­tetiikan
professoriksi, piti kuuluisan
isänmaallisen puheen Flora-juhlassa
1848, arvosteli suopeasti Kiven teok­sia,
kirjoitti J. S. Dunckerin elämä­kerran
ym. ja lahjoitti huvilansa
("Cygnaeuksen gallerian") ja taide­teoksensa
Suomen kansalle.
Eva Aurora Charlotta Karamsin
(1808—1902), lahjoittaja, maaher­ra
K. J. Stjemvallin tytär, joutui nai­misiin
ensin hovijahtimestari P. De-midovin
ja sitten eversti A. Karam-sinin
kanssa ja tuli suurten rikkauk­sien
omistajaksi. Leskenä hän 1868
asettui asumaan Helsinkiin ja tuli
tunnetuksi suuresta hyväntekeväisyy­destään;
m.m. Helsingin Diakonissa­laitos
perustettiin hänen aloitteestaan
1867.
Robert Vilhelm Ekman (1808—
1878), taidemaalari,.pormestarin poi­ka,
aloitti taideopintonsa 10-vuotiaar-na
Finnbergin johdolla, opiskeltuaan
ulkomailla toristi Turun tuomlokir-ei
^
10
1
I ^
ui
li