Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 9, 1938

              .1
Hi
. i i :
''i.r ^-^-^
Sivu 8 LAUANTAINA, HUHTIKUUN 9 PÄIVÄNÄ
O] "TSTUKAA, Mrs. Arnold", sa­noi
tohtori Thomas, katsoen
silmälasiensa ylitse noin kolmenkym­menen
vuotiasta, kaunista naista.
**Tahdon puhua kanssanne", lisäsi
tohtori huomatessaan miten nainen
epäröi.
Mrs. Arnold istahti. Pöydän taka­na
istuva tohtori pani merkille miten
harhailevasti naisen suuret, harmaat
silmät katselivat ympärilleen, ikään­kuin
eivät ne olisi tahtoneet kiintyä
mitään erikoisemmin näkemääp.
"Mrs. Arnold"; alkoi tohtori, ku­martuen
hiukan naisen puoleen, "et­tekö
tahdo kuulla tutkimukseni tu-k)
ksia?"
Nainen katsoi häntä suoraan sil­miin.
''Tiedän sen osapuilleen.
Voittehan kyllä sanoa kuinka pahak­si
tauti on kehittynyt, tohtori Tho­mas."
Tohtori otti silmälasinsa pois ja
laski ne pöydälle. Hän katsoi isälli­sen
lempeästi naiseen. "Vasen keuh­ko
on vioittunut, Mrs. Arriold, Mutta
teillä on suuri mahdollisuus parantua,
jos heti menette kuivempaan ja ke-veämpään
ilmanalaan ja . . .^Mrs. Ar­nold,
teidän on oltava keveällä, iloi­sella
mielellä."
Naisen huulilta pääsi lyhyt nau­rahdus.
Siinä ei ollut katkeruuden
eikä toivottomuuden sointua, mitä
tohtori olisi odottanut. Mutta nauru
tuntui sanovan: Voi miten mahdo­tonta,
mutta enhän minä perustal
"Teillähän on lapsia, Mrs. Ar­nold?"
"Kolme."
"Ja mies ja koti?"
Mrs. Arnold nyökkäsi j^ätään.
Hänen kätensä liikahtelivat hermos­tuneesti
sylissääp. Muuten ei toh-tori'>^^
nähnyt hänessä minkäälaista
mielenliikutuksen merkkiä. Oli Män-kuin
nainen ei olisi tajunnut mitä
tämä kaikki merkitsi.
"Tohtori Thomas", sanoi Mrs. Ar­nold
sitten miltei kuiskaamalla,
"kuinka kauan kestän jos en mene
täältä... jos en tee kuten sanoitte?"
Tohtori katsoi häneen terävästi.
"En tiedä varmasti, mutta noin vuo­den,
Mrs. Arnold."
"Kiitos." Nainen nousi jä alkoi
vetää hansikkaita käsiinsä.
"Mrs. Arnold, tulkaa niin pian kuin
mahdollista luokki miehenne kans­sa,
niin voin auttaa teitä järjestämään
parantola-asioita . . . Älkää hukatko
yhtään aikaa. Ylihuomenna on jou-
Tu.Tulkaa sitten seuraavana päi­vänä.
Ja muistakaa, Mrs. Arnold,
ennen kaikkea koettakaa oUa iloi­nen
. . . älkää surko."
"Kiitos," sanoi Mrs. Arnold, ja
hänen katseensa harhaili ikkunasta
cTämäa \'aIopuolia, vaan aina vain
varjoja.:;, ; ^ ' : - - - . - , - ;V
^ Jä mitä pitemmälle hänen aatok­sensa
kulki, sen selveinmäksi kävi hä-
Delle tekemänsä'päätös.
Johan Heinonen, rikas, nyt van­hus,
kokosi matkatavaransa lauk­kuunsa
ja poistui loistavasta hotelli- '
liuoneestaah. Minne, sitä ei tiedetä.
Mutta joitakm päiviä myöhemmin
kertoivat sanomalehdet tuntematto-mm
henkilön lahjoittaneen köyhille,
jaettavaksi huomattavaan summaan
iiou3evan omaisuuden.
Johan Heinonen hävisi toisen ker­ran
julkisesta elämästä, kadotakseen
vielä kerran, dikä viimeisen ker­ran:.-.
ulos lumipyr3ryn. Sitten hän kään­tyi
ja katsoi vanhaa tohtoria, jpnka
siniset silmät tarkastelivat häntä te­rävästi.
"Kiitos," hän sanoi taas, ja
livahti ulos ovesta odotushuoneeseen,
ja sieltä käytävälle.
Tohtori nousi ja käveli mietties­sään
lattialla. "Hän ei tahdo elää,"
mutisi hän itsekseen. ^^Kaunis, nuori
. äiti .. ja vaimo . . .eikä tahdo
elää..." *
Hän kuuli kun hissi pysähtyi tälle
lattialle ja taas alkoi laskeutua.
"Niin... hän meni, eikä luvannut
tulla takaisin. Mihin hän täältä me­nee
ja mitä tekee, mitä ajattelee?"
Tohtorin täytyi pakoittaa itsensä
ajattelemaan seuraavaa potilasta. Ei­hän
hänen miel|ensä saanut jäädä
huolia ja vaikutdmia, jotka häiritse­vät
hänen työtään. Ei hän saanut
muistella Mrs. Arnoldia... ja kui­tenkin...
* • • . *
Myra Arnold saapui kotiinsa juuri
ennen pimeää. Kolme pienokaista
juoksi häntä vastaan.
"Äiti! Äiti! Äiti tuH!" ja sitten
"Toitteko mitään, äiti?"
Myra katsoi heihin jä hym)rili kau­kaista
h3anyä. Hän ojensi heille pus­sin.
Ainahan hän muisti lapsilleen
tuomisia...
"Omenia! Ja näin punaisia! "kuu­li
hän heidän huudahtelevan astel­lessaan
hitaasti omaan huoneeseen­sa.
Riisuessaan päällysvaatteita yl­tään
hän tunsi voimansa loppuvan.
Hän heittäytyi vuoteelle* Kuuma pu­lia
nousi hänen poskilleen ja silmiinsä
ilmestyi kuumeinen kiilto.
"Äiti..." kuului arka ääni ovelta,
"saanko tulla?" ja vastausta odotta­matta
vanhin lapsista, kuusivuotias
Mämie, tuli äidin viereen. "Äiti, isä
soitti ja sanoi että hän ei voi tuUa il­lalliselle."
Myra sulki silmänsä ja painoi kä­dellään
rintaansa. Mutta kun hän
nousi ja kääntyi lapsen puoleen hän
hymyili. "Niinkö? Isällä on-kiired-lisiä
töitä konttorissa. Miten tulitte
toimeen kun äiti oli poissa?"
Mämie hypähteli yhdellä jalalla.
"Tiedätkö äiti, Davie ei pessyt kas­vojaan
vaikka minä käskin. Vedin
häntä tukasta, ja silloinkos hän suut­tui
. . . Muuten hän ja Baby olivat
hyviä.. . J a minun oli niin hauska
kun sain puhua puheluneen."
"Kilttiä lapsia," sanoi äiti silittäen
Mamien hiuksia. ^'lÖlttiä lapsia..."
"Vaikka vedinkin Davia'tukasta?"
Miitta Mamie ei saanut vastausta
siliä äiti näki jotain kummaa lumi­pyryssä
koska seisoi ja seisoi ikku­nan
ääressä. SeisOi siinä eikä puhu­nut
mitään joten Mamie iiäki par­haaksi
juosta toisten lasten luokse;
Iltatöiden jälkeen lasten nukkiies-sa,
harhaili Myra ympäri huoneita.
Hän oli koettanut levähtää, mutta
hän oli niin levoton, että ei voinut.
Hän oli jo useamman viikon epäillyt*
terveytensä tilaa, sillä kaksi kertaa
oli veri noussut suuhun... Hän oli
tietänyt mitä tohtori tulisi sanomaan
. . . Hän oli päättänyt käydä vieraan
tohtorin tarkastettavana sillä Dannie
ei saanut tästä tietää... No, nyt oli
käyty 'sielläkih. Nyt ei ollut jälellä
muuta kuin odotus... yhden vuo­den
odotus...
Ei hän kärsinyt... ei ainakaan
omasta mielestään. Ne ajat jolloin
hän kykeni kärsimään olivat olleet ja
menneet. Nyt hän ei enää voinut
edes itkeä. Ei hän halunnutkaan it­keä.
. . Hän ei tuntenut mitään suu­rimman
osan ajasta... ainoastaan
ääretöntä levottomuutta ja oli ikään­kuin
olisi unessa kulkenut.
Harhaillessaan hän pysähtyi erään
pikku pöydän ääreen. Pöydällä oli
Dannien ja hänen vihkikuva. Naura­vin
silmin he siinä käsi kädessä sei­soivat.
M3rra katsoi kuvaa ikäänkuin ei
olisi sitä ennen nähn3rt. Miten on­nelliset
kasvot molemmilla olivat­kaan!
Seitsemän vuotta sitten hän
ja Dannie olivat tuollaisia... ja
nyt^.. :
Häntä puistatti. Miten elävästi
tulivatkaan mieleen taas pitkästä ai­kaan
entiset vuodet. Sekm päivä,
jolloin hän tuli sairaalasta kotiin päi­vää
aikaisemmin kun oli luullut pää­sevänsä
pikku Babyn kanssa... tois-tänäUtana
alan tuntea taas^
noita vanhoja?"
Mutta sittenkin hän uudisti jnujj,!
tissaan miten hän oh vastannut I)J
nielle: "Ei koskaan niin kauan y
lapsemme ovat ympärillämme,
tarwtsevat sinua ja miniia, jahetel
levät meidät luonaan pitämään. M
koskaan olisi osannut ajatella
olisit noin heikko isä!"
Hän alkoi kävellä hermostuneeij
huoneesta toiseen. Joulusiivot cli
tehty. Hänen oU täytynyt ottaa piJ
ka he tekemään. Siitä, ei Dannie tje^l
tän3rt. Tyttö oli: aina lähtenyt talosta!
kello neljältä.
Hänkö ilmoittaisi miehelleen, ettäl
on sairas ja avun tarpeessa? Ei! M
ei Dannie häntä niin paljon huonas,!
että sen itse näkisi, niin saa olla fcl
tämättä!
Kuumeinen piina- joka oH ehtinvtj
häviämään, alkoi taas nousta hänal
poskipäihinsä ja hänen ajatuksensal
alkoi kiertää kevyesti ja kiireesti, hy-l
pähdellen tohtori Thomasin sanoistal
vuoden loppuun . . . avonaiseen hm
taan . . . sitten lapsiin. Mutta hanl
ei taaskaan tuntenut muutakuin Ie-|
vottomuutta ja oli kuin unissaan,
Oli jouluaatto-ilta.
Dannie Arnold kuleskeli levotKHJ
mana huoneesta toiseen. JouIukuiHj
ja koristeet seinillä tekivät iodml
viihtyisäksi, mutta ei hänelle. Hänettl
mielensä paJoi päästä ulos, kaupmt-l
gille, iloisten nuorten kanssa tansäl
maan ja laulamaan. Miten hän tal^|
toikaan soittaa Helenille ja järjestä 1
hänen kanssaan täksi illaksi jotaaj
toisten nuorten mukaan!
Helen oli niin iloinen ja ...ja...]
lohduttava. Hän oli ihmeellinen sa-j
loudessaan. Ja hän rakasti häntS,]
Dannie Arnoldia!
Myra kääri lasten lahjapakette||
punäisim, vihreisiin ja valkoisiin
pereihin, ja asetteli ne kuusen alleni
oksille. Hän työskenteli äänetonii3|
ja tyynenä.
Dannie katsoi puhelimeen. Mitai |
hän tahtoikaan soittaa Helenillel
Mutta Myra oli esittänyt hänelle, m
Salmitalin
ta vuotta sitten. Dannie oli ajanut hänkin olisi kotona tänä iltana,
pihaan, autossaan tuo 'toinen', ja jaksaisi aamulla nousta ajoissa nake-hämmästynyt
sanattomaksi nähdes­sään
vaimonsa ovella. Mutta jo en­nen
sitä oli Myra tietänyt, että tuo
'toinen' on olemassa.
Ennen, avioliiton ensimmäisinä
xiiosina. Dannien silmissä loisti läm­min
rakkaus hänelle, Myralle. Mutta
se alkoi himmetä ja himmetä, ja s&a
tilalle tuli välinpitämättömyys...
Sitten ne alkoivat taas loistaa, pidä-tetysti.
Ne kirkastuivat ja lämpeni­vät,
nuo silmät. Mutta Myra tunsi
ikävää ja tuskaa, sillä hän tiesi, että
ne eivät loistaneet hänelle.. 1 ^ ^
Hän kärsi jo silloin kuin miehensä
silmien loisto alkoi himmetä, mutta
hän kärsi tuhat kertaa enemmän sen
mään ja lisäämään lasten jouluaanHfl
iloa.
Niinpä tietenkin! KyUähän m
Dannie, rakasti lapsiaan royoskii^
mutta niin kauan kun niitä oli hei©
ollut, oli Myra yksinomaan ajateM
vain lapsia! Ja se teki elämän yhfr
mittaiseksi velvollisuuksien täytti-miseksi.
Jos hän meni Myran ka^
sa teat^erim tai mmne muualle m
etsimään^ pilasi Myra illan huold^
maila lapsista, ikäänkun eivät ne fef
tajättaren kanssa olisi kotona toimtes
tulleet. ; .
Helen ei olisi sellainen äiti.'
oli niin huomaavainen,
syys ei häntä vaivannut, t S-jälkeen
kun Dannie ajoi pihaan tuon nohutkm, että vaikka hänellä^
toisen' kanssa. Sen jälkeen ei hefllä miUaisia lapsia, niin kyUä ^^nel»
ollut toisilleen vaihtaa muuta kuin riittäisi aikaa ja ajatuksiaan
kylmiä kohteliaisuuksia ja välttämät- leen ~ jos nimittäin hän
Tohtori Emma Perry Carr, Mount
Bdyokm korkeakoulun kemia-osas­ton
puheenjohtaja, on saanut Francis
Garven-saatiön kuUamitaUn arvok­kaasta
kemiallisesta työstään Dalla­sissa,
Texasissa.
*tomimpiä jokapäiväisiä asioita.
Ja sitten Dannie esitti avioeroa.
Myra tyrkkäsi kuvan kumoon pöy-dlää
llllää jiaa kk äänännitiyni rp«o^i:s^p.>ä::i:n., . Hänen «k •ä. -
tensä puristautuivat fiurkkim, ja häh
vapisi.
"Minä en saa muistella noita aiko-miestään.
Puhelin soi. KirkkaasU sen
soi: Dannien korvaan, mutta
säikähti ja kalpeni kuin iskun^
"Hello!" sanoi Dannie peh^
ja liikutetusti puhelimeen.
Myran sydän löi raskaasti.
ja! Minun täytyy ajatdlavam lyhyt- aavisti mitä oU tulossa. Ja ^
tä tulevaisuutta," ajatteli hän. «En- oikeassa, sfllä nyt hän kuuU
hän ole kärsinyt enää pitkään aikaani sanovan: "Kyllä... puole»
l-iluttua/'
.•Lähden sittenkm.
kastunein silmin.
\ ylytaei vastannut,
Lataan työstään.
i->Iyra... Etkö näe
l-eidän on j^itkaa . . . •
selvintä ja helpomp
Uä näin?"
[Myra istahti viere
häänkun yhtäkkiä ei i
V seisoa. '^Dann
,ille yksi ainoa asia."
"Että et puhu tästä a
| : kertaa ennenkuin en
Dannie puristi huu
Uteen ja hänen silmiJ
luuttumus. Mutta hän
|:kohaul*taen olkapäitä
l-oon menneeksi!"
' Sitten hän meni pu
fcian sen jälkeen hänei
tutti hänet pois hilja
teis^ydestä.
Uudenvuoden toinen
lianut, eikä tohtori
lies kuullut mitään M
Hän ei saanut mieles
Bisen välinpitämättö
lollaiset ne olivat tarl
keen ennen joulua,
kuori, kaunis äiti tietää
|;envaaralli5esti sairaan
ti
Mutta olihan tohtori
l y t yhtä ja toista pi
liransa ajalla. Hän V(
Hrasti arvata oikean sy}
fein mielentilaan. Josp
1'Jtustumaan Mr. Arno
lä hän voisi jotenkin i
Mutta oli mahdollij
[.Arnold oli kääntynyt
bhtorin puoleen ja oli
lolassa . . . Tuo ajatui
phtorin tiedustelemas
|.autta naisen vointia.
Sitten eräänä myöh
vänä saapui Helen \^
thomasin konttoriin r
kanssa. Koskapa Hele
Icurassa kulkisi sitten
pilija joka sormelle.
Tytpn isä oli tohl
panha tuttava. Hän ti
lainan nuoren, pilalle
pepäisen naisen.
"No, Helen?"
Keltakiharainen nai
öälle pienen käärön,
pin tuomaan tämän s
kitise tuoda aamulla i
N u t . . . Tässä on 1
tohtori Thomas."
Arnold?
He kättelivät ja vai
nukaisia tervehdyksiä'
prin katse kävi tav^'
aksi- Hän muisti, «
ajoittanut nimensä'Il
^^3ld.' Sen nimellisiä t
f'^, mutta ehkä sitteh
''Miten vaimonne n^
nld?"
Tohtori näki miten ]
Hti.
'"Tunetteko hänet?"
•'Numerosta 385 S-l^
annie nyökkäsi.
^ "Hän kävi luonani
'Eiköhän ole kertonut!
"Tule Dannie!» h
Rrsimättömästi, "to
Ntä!"
"^i hän ole kerton
luras?» •
t
^liehet katsoivat t.
Qohtaen tuon kauniii
K läheUä.