Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 8, 1942

              1>
Jatkoa)
Inkeri sai tietää vasta seuraavan
päivän iltapuolella, että Jori Takola
oli yöllä ampunut itsensä.
"Hän ei ole vielä kuollut", setä
. All^m sanoi tultua^ puhelimesta. Ja
iiähdessään Inkerin hitaasti kalpene­van
aiyan verettömäksi hän lisäsi:
"Ehkä on vielä toivoa."
Tytön silmät olivat suuret ja Jiau-h
histuneet, - hänen . valkeat, huulensa
j. liikkuivat saamatta sahoja esille.
''Sinua pyydetään sinne, Inkeri,
siellä on kirje sinulle", setä. Allan sa-noL
- ^iXuka^mukaasi^* . - -
Inkerin oli vallannut kummallinen
' turtumus. Hän ymmärsi vasta Tako­jan
suuressa salissa seisoessaan, että
kaikki oli totta, eikä mitään painajais­unta.
Jori Taki)Ian äiti tuli heidän luok­sensa
itkien hiljaa ja sydäntäsärke­västi.
Hän ojensi Inkerille kirjeen,
jonka Jori oli osoittanut Inkerille.
Vain hänelle.
Inkeri aukaisi sen ja luki:
"En jaksa käsittää, että minun pi­täisi
elää.koko elämäni ilnxan Sinua.
'Mutta Sinä hylkäsit ^iwt,. vaikka
k.kukaan koko i^aailniassa>^i voix^as-taa
Sinua niinkuin ininä. Jä«^ hyvästi.
- Rakastan Sinua .kuolles^anikin."
Inkerin silmät himmenivät kyyne­li
Iistä.
-^'Hän — rakasti minua . . . . Ja
:,bän oljl vain poika . . . eLtahto-nut
olla ainoastaan ystäväni..." h ^
.{^persi nyyhkyttäen.
^Oletteko te Inkeri Haukka?'^Sa-
,Rat lausui ms^talalla, kylmänä äänel-
Jä hupneeaeen aatu?iut valkotakkinen
mies, lääkäri. "Pyydän teitä seuraa-
.-ilPMan."
''Aliansetä — auta minua!" Inke­ri
tarttui lujasti setänsä käsivarte^p.
**Sinun täytyy olla rphkea, Inkeri",
setä Allan sanoi hilja?i katsoen hänen
pelokkaisiin sihniiii^.
''Hän on lausu^iut, teidän niinenne,
. siksi teidän on puitava .hänen lupksen-sa;
se voi rauhoittaa häntä", lääkäf i
sanoi. Hän puhui käskevästi, m^
kein ankarasti.
Kun he tulivat sairaan huoneen o-velle,
hän sanoi:
''Teidän on muistettava hillitä it-tsenne,
teidän täytyy . . ."
Jorin huulet liikkuivat ja hänen
kasvojensa yli kulkivat tuskaiset var­jot;
sormet, hapuilivat levottomasti
peitteellä.
Kun Inkeri näki hänet, väistyi hä­nen
kauhunsa. Tuskainen hell30's
täytti hänen mielensä. Hän tarttui
Jorin käteen ja silitti sitä hiljaa ja va­rovasti.
Sanaakaan hän ei uskaltanut
lausua, ei edes kutsua Joria nimeltä.
Hän pelkäsi tuota valkeatakkista
. miestä, joka puhui hänelle niin ty­lysti.
Kenties hänen tuskaiset, hellät aja­tuksensa
kantautuivat kuoleman ra­joille,
kenties ne siirtyivät hänen kä­sistänsä
nuorukaiseen, sillä vähitel­len
laskeutui rauha tämän kasvoille
ja koko olemukseen. Hän oli kuin
uupunut pikku poika.
"Voitte lähteä nyt", lääkäri sanoi
^ni^Hta^^sti katseltuaan tutklvasti sai­rasta.
IJän seurasi Inkeriä viereiseen huo-
;ne«seen ja kädenliikkeellä viittasi
häntä jäämään ^iheo,
. ~ Inkeri katsoi hönjeen. (id^tftvasti,
Jsiun hän vaikeni yfa^^^Jftd.
: *Mätä teistä, nyt tuntuu?" tcdxs. .
kysyi vihdoin tylysti. ^'Olen hänen
veljensä ja haluaisin tietää, miksi
saatoitte hänet tähän?"
"Se ei ollut minun syyni", Inkeri
kuiskasi kalpein huulin.:
Mies katsoi häneen ankara^ tuomit­seva
ilme kylmänsinisissä silmissään.
"Te olette ollut ajattelematon ja
kevytmielinen. Te olette tuButr tän­ne
kaupungistaj^olette tottunut sy-dämettömästi
kohtelemaan rseO^= sydä­mettömiä
keikarein. Miksv
synyt siellä, missä on teidän pakkan­ne?
Ettekö tiedä tai tahdo tietää, et­tä
heillä täällä v ^ on s^^^
'tuntea, kärsiä, lyin että öe inurtuu?.
. Miksi teidän pitää saattaa heidät on-,
nettomuuteen?"
Inkeri tuijotti häneen. Kalman­kalpeana
hän nojautui oyeen, sillä hän
tunsi olevansa luhistumaisillaan.
"Teillä eiole oikeutta sanoamihul-le.
sellaista", hän kuiskasi.
"Eikö ole - T - hänen veljellään? Te
ette tiedä kuiiika i^akas hän on jrneille
— äidillensä ja minylle. ; Hän on
meidän ainoamme — jat^ollette vain
leikkinyt Mnen vakavilla tunteillan­s
a . . .
"Er;i|ikervi5W.skasikäBieästi.
"VaietkaaI . Te olette syig^etöh."
Häcien koiko i^uumiiBsa^^yärisi,: ja.M
nen sili!jäpsä.;olivat* kuuraatv^^
ja kirkkaat. i'Te te^tt^Qlfe mi­kään
lääkäri . :r Hän.kääntyJ-ja
poistui horjuen tyvestä; . -
. Viisi vuorpkafittaJöri-(ain^Min^
ja kuoleman rajalla. - Sitten'Heikko
toivQ alkoi ;pra§taa;h^iien/Blu8^^
sä sydämessä,, toivo .elämän voittami­sesta.
:
Pauli Takola, lääkäri, viipyi usköl-^
lisesti veljensä vkreU4 tarkaten; *ei-koimpiakin
muutoksia jh^änen^rtaas-saan,
yahwiina paiiera^ap li^keelle
kaiken kj^yrpsä nuoren elämän pelas-taniiseksi.
Hän yksin, ^iesij^ niitä se
elämä merkitsi hänen äidilleen.
Viidennen päivän illalla Inkeri kut­suttiin
Jorin luokse. Sairas oli ollut
h3rvin rauhaton. Lääkäri arveli pysy­vän
tajunnan olevan palaamassa;
näytti vihdoinkin siltä kuin elämä
vesittäisi.
Inkerin pitäessä Joria jällen kä­destä
ja hiljaa kuiskatessa hänen ni­meään
— pyytäen Joria katsomaan
häntä — Jori vihdoin aukaisi silmän-
=äi.- Mutta jo ennen sitä heikko^y-myn
aavistus väreili hänen huuliU^u.
Sitten hän katsoi Inkeriä m«utainan
sekunnin täysm kirkkain silmin.
Inkeri pJi hiljaa, liikkumajtta; kuu­mat
kyyneleet kiertyivät hitaasti hä­nen
silmiin^.
Jori näytti vaipuvan uneen, ja In­keri
kuuli vuoteen toiselta puolen
- paul^ Takolan kuisk^^ :
"'iHän:on pelastettu."
Silloin viiin.i5päiyteiL ja i^^
,.ja jä]?nity^Jawl:esi hiL^essä v^^^
vaiän itkuun. Hän.;nQusiJpri^
' teen vierestä ja hiipi nppeasti huo-ne€^
ta. Hän riensi eteiseen ottaak-taseen
päällysvaJUteensa. Hän tahtoi
kotiin, hän tunsi itsensä, kuplenjan-väsyneeksi.
Silloin häp tunsi, kuipka varmat
kädet tarttuivat häneen. Hän koet­ti
ponnistautua irti, mutta uupumus
voitti; hän nojautui noihin käsivar­siin
ja tunsi humisevan pimeyden
halki kuinka ne kantoivat hänet jon­nekin.
; JHänen huuKlleen, asetettiin
lasi; häh joi slitäj kunnes sekstettiin
pois. , -Vetelien tua ^^jyyjfen^ hu­nnina.
Jiäipyi.häj^en pää^tään,^^
,tu9si yälpn 3rn[ipärQJväp"Mne!t iälleen.
>Hän; tahtoi-noilta. :ja^
' : y ^ a t : ; ; ^ e t .pidäty
.kailfean.
"LeJvätkää vif^lä hetkinen", sanoi
äänii iofcai olijpuhunut hänelle niin ty-
\. lysö ja nun kÄuhelta^
IiifcericPttti: silliänsä r suljettuina,
riiän ei I.Jditonut iätsoa tuohon mie-
.been.Hän kuuli kuinka tämä meni
ikki^anl^okse^ja auk3\|i sen. ,
• Pitkän äänettömyyden Jälkeen i än
tuK feakaisin^^ kuullessaan Inkerin nou­sevaa
» äolxvalt^^^
'Jos välttämättä tahdotte nyt läh­teä,
oh teidän sallittava minun tuUa
nuJkaanne"^ hän isahoi.
"Se on tarpeetonta, olen aivan kun­nossa
jDyt"y Inkeri sanoi silittäen kä­dellään
hiuksiaan. Hän ei katsahta-nutl^
aan mieheen^ ja harien äänensä
oli äärimmäisen torjuva.
Mutta Pauli Takola seurasi häntä
kuitenkin tyyneen kevätiltaan.
"Minun on sanottava teille jota­kin",
Iran virkkoi.
He .kulkivat jonkun matkaa ääneti.
Taivaan punertava hämy lankesi
maahan; pienten purojen^lina soin­tui
viihdyttävästi illan hiljaisuuteen.
"Tiedän, että torjuisitte kaikki aa.
teeksipyyntöni", sanoi mies x-iunej.
"siksi pyydän saada lausua ^-ain^
tykseksi — silloisiin sanoihini, eoä
olin Juuri äskettäin joutunut niurbj.
näytehnän todistajaksi, jossa ulk^
naiset seikat «livat niin samanlaiset
kuin ^ tässä; ne sanat, jotka sanoia
teaie, olisivat, kuuluneet sille tyotlle
. ..• ^Qlinji^iin kiihtynyt ja järkytetty
rinnastin ehdottomasti täxaäj,
itapajiksen siihen toiseen: Jaoleaaj.
na t^tuftiit pitän^än Joria rakkaana
:pikkuy^iw]täni . .
.Inkjpril-kulki yaid katse; Juotaaa.'
-naaafeaft.
^'EB:ynigiär^, mikä sitt«i on saat-
:Jamit J^^ 'käsityksenne jsks&
.ta"„hän vihdoin, sanoi jäykästi.
"Tunnen tehneeni teille yääiyyt.
tä", mies sanoi yksinkertaisen vak^
vasti.
"Te loukkasitte minua h)-;-!!! sy­västi;
te sanoitte minun leikkineei
sydämettömästi, ja kuitenkin olen
juuri paennut tuota sydämettomaa
tyhjän leikin maailmaa. Minun dl.
massani ei milloinkaan ole ollut toa/
ystävyyttä. Ei ollut väärin, että et­sin
sitä, enkä minä milloinkaan salan­nut
Jorilta pyytäväni ja antavani vain
-ystäigiyttä." Inkerin ääni värisi hiu­kan.
Sitten hän ensi kerran k(Ao^
silmänsä ja katsoi miestä kasvoJhia.-
^*?pietteko varmaj että Jori -tulee ta-.
. «reeksi ?'tkys3ri hän hiljaa.
.«'1K yllä,. hän on nuori ja yoioa-.
kas, hänen ruumiinsa kestää sen."
He kulkivat taa.s äänettöininä,.kufl-nes
Haukan valkeat rakennui:set t\i-livat
näkjfviin; silloin mies pysähtyi
ia ottaen hatun päästään sanoi:
"Ettekö tahdo <)jentaa minulle kät­tänne^
kun pyydän vilpittömästi a-tä?"
Inkieri epäröi vieläkin hetkisen,-
mutta sitten hän ojensi hänelle pal­jaan,
hieman kylmäksi käyneen kS-
" t^nsä ja katsoi häneen. Miehen vaka­viin
kasvoihin oli valvominen paina­nut
väsymyksen merkit.
Inkeri tunsi hänen kätensä lämpi­mänä
ja lujana ottavan hänen oman­sa,
ja kun heidän katseensa kohtasivat
toisensa^ tiesi Inkeri antaneensa hä­nelle
anteeksi.
Syreenit olivat puhjenneet tuoksu­viin
terttuihinsa. Ihana, valkea sep­pele
kiersi puutarhajan latvusta. Kj-koHienoo
oli täyrmä tuoksua.
Jori istui .syreenimajassa, J3 Inl^
ri hänen .edessään matalalla puutar-