Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 30, 1942

              1942 LAUAXTAIXA, TOUKOKLXX 30 PÄAXXX Sivu S
<j»tkoaV -emme voinet träin kaukaa läättää,
.<Nyt! • 5anOL^U.pboj^,^-ja:;raila-,^^^ ^^^^
pyssymme pamahtivat. Yltympacil- Sitä vastom-saatoimme selvästi näh­tävästäsi
kaiku vuorteir valista. SU-^^^^.^ tapaista
mänräpäykseksi kohosi k < ^ ^ p i e n t ä ..Suntena karttana levisi kaunis maa
leman kourissartÄ^ft^iher^^^r^ v . /
me pelastetut^ •^TOe:;0l^^sa^t^^^^^ Ensiksikin oli
ruokaa! yaikka<:o&mne^imn <^^bsämine-leviävä maamhakin vii^,
neet ia heikot, että tud^^jysj^mme-,^^^^^ -jalkaa kork^malla kum
.pystyssä/riensimme;äyt tayt^^ ^ iöKhune- kiilke-tia
himista "nnettä alas saaliaiemrne. v ^ t ; t ö i s ^^
Yks kaks olivat purikkomme^^^ eteläätäpohjoiseeri päin. Viiorijonon
ja me leiki;asiiH3ne sydämen ja emme valitettavasti ol-kulku
oli toista menoa kuin se, johon lotnme o t o n nvt melkein taivaal-olimme
tottuneet. Tähän asti. olim- lista.
me päivät pääksytysten saaneet pon- j3ivoi, kuinka ihanata ollympäril-nistaa
ylöspäin lumikinosten ja \nio- lärame! Puro, jonka reunat olivat
ren lohkareiden yli, olirtime kärsiheet jäitiläissaniaisten ja hienojen parsa-nälkää
ja janoa, \'ähällä piti, ettm- heinien peitossa, solidi hUpeäsU jal-toe
kuoireet viluun. Nyt kävi ktilku kaimme junrella. Mnut«« vallitsi •
alaspäin, tie oli kerrassaan oivaHinen äänettömjQ», vieno tuuli vain suhahti
ja ruokahalu tyydytetty. Eltei synk- kuiski^ hopeapuitten latvoissa, sii­ka
itiuisto Tuufi^ lensi kuhertava metsä-
\^han ^ilveslran 1camiiÄöttä\»asla kyj^yfoMtseimne ja yltyrapän hy|^
luolasta olisi paihjojut miel^rtiine, ÖU- ^|>BU päcfenliataja^ xiksalie, ne
siinitae olleet oikein liy^^ätäaÄ.^^^^^.^;^^
OKsiminefä to lokivetv ÖHki limUut ekSjmee^^^^^^
pean^^laulu^rikin,• h^ .' . \ '
ta, jotka;ehkä^^yivat mÖl^ S ^ vi^^Q^^^^ C
me aokeävassa^ihänässa hiaassa.
san irti eläimestä. .
Mutta entäs äittcftt?; Millä. M^^^
saisimme lihän psristetiiköi? 'ÄfeiHä
ei dlliit pdltiniJtiita;; er - rafitnldkään.:
'Neuvottomina ja aläfcuföilihät^katse-lunme
toisiimme.
">;älkäisten miesten eL todellakaan
kannata olla herkuttelijoita!" arveli
God "Mei(Mn on pakko syödä li­hamme
raakana." -
Raakana! Uh! Mutta muuta neu­voa
ei ollut, sillä jotain syötävää mei­dän
täytyi saada. Otimme siis mak­san
ja sydämen, ja jäähdytimme ne
lumessa; sitten huuhdoimme lihan
puressa, jonka vesL oli jääkylmää ja
iskimme hampaat lihaan. Hyvänen
aika, kuinka se maistui makealta, niin
raakaa kuin se olikin,. Joka suupala
elvytti jälleen entistä voimaamme ja
entistä elämänhaluanäme ja: veri alkoi
nopeammin kiertää suonissamme.
Emme kuitenkaan uskaltaheet tayt-
•Ifeet, tavanneet ainoatakaan jokea,
•täälläipohjoispuolella sitävastoin oli
runsaasti: jokia jä. puroja. Ne näyt-
/ tivät^ kaikki yht>'vän suureen virtaan,
' joka kiemurteli: seudun läpi^ niin pit­källe
kuin silmä kantoi. Me istuim-
'me Jjallibrinteellä ja ihailimme het­ken
aikaa sanattomina silmäimme
«dessä olevaa maisemaa. Viimein
katkaisi; Curtis äänettömyyden.
"Kuulkaapa'', \irkkoi--hän. "Van­hassa
kartassa mainittiin jotain Salo­mon
suuresta tiestä, eikö totta?"
jNIinä nyökkäsin.
"Katsokaa tuonne! Siinä se on!"
sanoi Curtis viitaten oikealle.
God ja ininä käännyimme katso­maan.
Toden to^tta! Suoraan halki
tasangon kiemurteli nauhan-tapainen
juova, se näytti todella leveältämaan-tieltä^
Me emme heti olleet huoman­neet-
sitä, koskai se- puolittain peittyi
samiltamme piefien kummun taa,
missä se alkoi leikata ta-
Mitä kauemmaksi louduimme
sangolla, sitä lauhkeammaksi kävi il­ma,
ja sitä hedehnäUisönmäksi maa­perä.
Entäs tie.—• niin, «opä; tot^^
- tosiaan olenähnyt niin «lur-enmpista
Guttis Jä tJnri^^
inassa :örnjtuiseHa;^;m^
oliut'englantia'.^^-^^^ eikä ^zulukieltä,
mutta Vähän kumpaist^ He pu-heHvat
mätälaUa äänellä ja innok­kaasti,
minä taas venyin pitkin pi-lauttani
. vihannalla SaiuaisvuöteeUa
tää nälkiintyneitä vatsojamme ylen- ^"«a,
kun olimme sammutta- sankoa. Emme virkkaneet nritään
^yritystä. Rakennusmestari, joka -katsellen heitä sihiiät puoHummessa.
muinaisaikoina on rakentanut kunin- > Äkkiä kaipasin Goidia ja käännyin
gas Salomon tien,: oli taitavasti osan- •häntä.katsomaan. Minne\Öä^
nut voittaa -kaikki esteet. Eräässä tuniit? Huomasin hkhet piäh; hän
kohden oli suunnaton rotko, noin 500 seisoi puron reunalla, ja oli juuri
jalkaa leveä ja ainakin 100 jalkaa noussut kylvystä. Hän oli paitasil-syvä.
Tämä mahdoton kuilu oli täy- lansa ja oli kovassa puuhassa järjes­tetty
valtavilla kivilohkareilla ja ai- tää ulkoasuansa; guttaperkkakauluk-haalla
pohjassa oli näistä kivistä muu- sensa hän oli puhdistanut ja pölyiset
rattu holvi, jota myöten raju vuoti- vaatteensa ravistanut ja harjannut,
puro kohisten virtsi. Toisessa pai- Hän piteli niitä juuri kädessään ja
kassa taas täytp tien mutkaillä edfes katseli sufullisestr päätään pudistaen-takaisin
kiertääkseen äkkijyrkkää, reikiä ja repeämiä, jotka hän mat-noin
SOO jalan korkuista syvännettä, kalla oli saanut housuihinsa ja tak-
Ja taaskin kolmannessa paikassa nou- kiinsa. Nyt häi laski vaatteensa,
si korkea kalhoseinä vastaan, sen lU- uiaahan ja alkoi tarkastaa kenkiänsä,
pi on kaivettu ainakin kolmenkymme- ^äh pudisti ne ensin sanajaloifla, sit-nen
jalan pituinen tunneli. ten hän hankasi niitä ihran kappaleel- •
Tunnelin seiniä' peittivät omitui- jonka hän oli ottanut talteen in-set
korkokuvat. Ne esittivät häar- ko^äimen lihasta. Lasisilmällään <
niskaan puettuja sotureita, jotka_sei- ^'^^ ^"^^^ tarkoin, olivatko ne
. soivat sotavaunuissaan taistellen. E- ^V^^»'^ kiiltäyät — jä veti ne jalkaari-räässä
kohden, oli kuvattu koköhäihen
emme sanaakaan. Ja mitä olisimme-kaan
voineet sanoa? Viime päivien
kuluessa olimme nähneet ja kokeneet
niin paljon, että olimme jo kadotta­neet
kyvyn ihmetellä. Sitäpaitsi ei
meistä ollut niin kummallista, jos ta­pasimme
jäännöksiä menneiltä am-maaraisesti;
neet pahimman näl^, taukosimme,
vaikka kyllä vielä olinune nälkäiset.
Minä astuin nyt lähemmäksi kaa­tunutta
antilooppia sitä paremmin
tarkastaakseni. Se oli kummallinen
eläin — minä en ainakaan ollut en­nen
nähnyt senlajista. Se oli noin
aasin kokoinen, sai-vet olivat pitkät moisilta ajoilta,
ja. käyrät, nahka ruskea, punajuovai- ''Sinne ei liene kovinkaan pitkä
nen. Sittemmin sain tietää, että sen ' matka", arveli God. "Mennäänkänyt
nimi alkuasukkaiden^eleflä. Ollinko, li^ti?"
Se on-h>-v-in harvinainen fa erää väin Tuumasta tomieen. Pesimme kä-ikuisen.
lumen maina, niissä d^ät temme-ja kasvomme pmrossa ja seura-mi&
ääitmuut metsän otukset mehfis- simme€odin kehotusta. Alkumatka
ty. Ei oHut helppo tietää, kuka meis- oli-jotenkin rasittava^ täytyi alinomaa
täoK ampunut eläimen.: MutteJuu- kavuta ja harpata suurten kivien ja
/iei?B, että Göd käikfissa^.salaisuu- korkeiden, lumikinosten yli. Viimein
tiessä kuvitteli bfevänsa sen onneHi- saavuimmekuitenkm pienelle töyiääl-nen
airipuja, hän näet yhä vielä mufe- ^ - - - " « - n H i r n m e tien aivanialkaim-taistelu,
siinä oli kaatuneita, haavojt-tuneita
ja vankeja, joita aseelliset
miehet kuljettivat pois.
Henry Curtis tutki hyvin tarkoin
vanhoja taideteoksia.
"Niin", sanoi hän, "tätä kutsutaan
kyllä kuningas Salomon tieksi, mul­ta
ellen varsin suuresti erehdy, ovat
vanhat egyptiläiset olleet täällä kauan
ennen kuhingas hiomon kansaa. Jo­ka
tapauksessa ' näs^ttää tämä kuva-ryhmä
olevan egyptiläistä työtä!"
Päivällisaik^n saavuimme sille
seudulla, missä metsät alkoivat. • En­siksi
tulimme harvaan viidakkoon,
mutta vähitellen kohosi yhä useam­pia
suuria puita ympärinämme, ja
teli mestarilaukaustaan: sirahvinajbs-sa:
ja oli omasta n&teäääa-TBamibkin
metsämies. Ja me- jftfimrie hänet
äuhea uskoon.
.J^^än asti oli J t o^ huomiomme
kiifttynyt s y ö i i ^ n i ^ i t t ä i f ^ t t e ^^
^^'^ättääeet ajfefe- l ä t i ä n ^ nmuta.
Nyt amioto^ an-
^taoöpin kapiÄlieiksV Jdfta feafe^
parha&nman lihan tttukaamöie eväak-si^
ja sniä äikäi tutkfmme itse ym-
^t&sröä Ja totta^-ptjhuen,, käammi-ja
suurenmoisea^a Imaisemaa en
*^^imaaihnassa-iiähnyt jä tuskihpa
tulen sen vertaista:^iiä3teinalai.
. le-ja siinä nähnme tien aivan ^'alkaim-
.rae juuressa. Mainio tiepä se olikin,
se oli-noin puolisataa jalkaa, leveä ja
kovaan kalHoon hakattu. Ihmeellis­tä
kyllä päättyr-se tähän, katosi ki­viin
ja lumeen.
^^ÄHtästästäarvelette, Allan?" ky­syi
God^ kun tuokion kuluttua sei­soimme
kunmgas Salomon tidlä.
"Voitteka selittää; mistä, tämä joh­tua?"
Ravistin päätänL God katseE. tut-kivasti
ympärilleen ja nosti mietliväi-seöä
sormen nenälleen.
"Luulenpa tietäväni sen"^ huudahti
. ^^olellamme fehosi^^-Si^^ hnaana nä kkukilkä.e nu"tT viue oornt ennä yhUtä vjaä sjtai tkauiknouit-öuiput
kohti auriökoa, | a älhäal^, alaspäin erämaan halki. Mutta joku
^asituhatta jalkaa alapuölfellamine Te-' ' tiilivuorei^urkaus on hävittänyt sen.
»hana, hedfelmälirrien tasanko. Selväätihän näkee, kuinka koko vuo-
.Ttolla oli tiheä metsa,-ttiolkvielä riseutuoa laavan vallan
^ iatuolla^~-Z;f. ^^bfctsien vä- -on hiekka Deittänyt tien vuorten tpi-
,Jff^*^yi viheriafeJäTUohomaitä, ja^ . ,, '
, kierteli leveä: s i n e i t ä ^ ä ^ ^ ^ Codin selitys-tuntui meistä usköt-
^^^acymeiiiitiitoi^ ' tavrfta,-]äTne1äSkoimmem^^
koljiisi söuciä eEän^inicöai^^^ alas-~nrorenrinnettä piAin. Tämä
sa. Sitten hän otti esille taskukam-pansa
ja pienen peilin ja tarkasti huo­lellisesti
itseänsä. Hän ei nähtävästi
ollut tyytyväinen kuvaansa, koska in­nokkaasti
ja hartaudella alkoi kam­mata,
hiuksiaan. Saatuaan vih­doin
haivenensa, jonkinmoiseen kun­toon
hän taas kurkisti peiiim, mutta
kuva ei vieläkään tyydyttänyt liäntä;
• häU' koetteli leukaansa^-missä parran-sänki
rehevänä törrötti —hän ei ollut
ajanut paiitaansa kymmeneen päi­vään.
"Er mahtane mies ruveta partaansa
a3"ämaan", arvelin miiiä. Mutta ei­kös-
vaan God karv^^t emille pohjat­tomasta
taskustaan partaveitsen, jofla
hän TUpesi kaapimaan leukaansa
viimein jouduimme tiheään «Ktsään. käjrttäen saippuanaan samaa ihran-
Enimmäkseen-kasvoi se niin kiitsut- kapp«detta, josta kctigätkin olivat o-,
tuja "hopeapuita" — näiden Irfidfet . sansa- saaneet. ' Parranajo tälTaisissa
välkkyvät nimittäin hopealle. Na- olosuhteissa ei nähtävästi ollut varsin
mä puut ovat muutew joteritinr harvi- helppoa, ainakin voihki Göd sur-:
naisia Afrikassa- En ole-nähnyt nii- keasti: Srtäf^tsihannäyttfniln has-tä
muualla kufn Taffelvuören rihtdl- 'sunkiirisdta -seistessään sliöä pitkiä,
lä'Kaprkaupungin luoaa. parrantyidaansä kihnuttamassa, ettäi
Go<fin silmät toistivat kilpaa puit- nrinä dfin nauruun menehtyä. EyHä-t£
n Iditien kanssa, '^ässä, totta vro, pä on ihminecf turhamainen; kun viit­on
pofttoptiitai yllin k3d]in''; sanoinhan sir moista* frUilhaa ja v a i ^ U a h d ä,
- ja ehdotti,^että pysähtyisihttne vai- vaikka'voiirfefäärvaiJätldessaanlVih-;
-mistamaan päivällistä itselleikmie;'Se ^ dbin viimeiff hän oli^säanut öikean-eiollut
minkäätttuhma-kefesrntö. Me {lublisen poskensa- ja teukänsa' jota^
poikkesimme tieltä ja asetuinUne pie- kuinkin öileaksiTaapiti&sr^
tttit puron rannalle. Tuossa tuo- mutta yhfäkfeiä näin jotain väläh-kipssa
olimme sytjrttäneet aimo nuo- dyksentapafeta dtihahtavan hiutm
tiön kuivista oksista. Eeikkasinraie päänsä ylitse.
sitten pulskat kappaleet tuota "tn- God teki äika hyppäykset fa i»afe-koa",
petimme ne terävien puikkojen li bifcten meripOTkäfciroutsen. '»E-nenään
ja paabdoinnne triitä kafferi- näkmftarfcasm '(iy»ty3^n^salaman nt»-
laisten tavan mukaan, kunne» liha: oli' pietKlteHa — -ja mitä^nallillani'
kysta; : Sitten söimme hyvälSr ruoka- '^öra --käMcnkymmefleff a^elieen
halulla, ja kun oltinme ravitttt, otim- piisiä iithitista,^^ntvan^-i^^
me piippumme ja vetcltmme saVnja. - ^aeisöi -mufrtaiii&inidriir iryhhiässäi He
Lyhyeni qanpen, niy n:f^iffnm*^"Ha- > -alif^'4astAttä^''pk1iiUBt^ •
ttms& iäyain 'ammilt^,^4a^Bmi!tm^ - iaqjamams^ oH mum­mien
kärsimysten, jätitcen inmui o- iisk-^vaikaiäyhtäp^ ja Jfbjrt
tm
'M
l {Sf