Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 13, 1943

              L A U - \ N T A I N A , M A R R A S K U U N 13 PÄIVÄNÄ
Ma tkan varrella
1943
K i r j . L A I L A LARSON
^ l yf INKÄTÄHDEN oli sellaista ta-pahtunut
juuri hänen lomansa
alkaessa? Koko vuoden oli h ä n sääs-tänj
»! tätä viikkoa varten — e t t ä hä­nellä
olisi ollut hauskaa — että hän
olisi voinut unohtaa hetkiseksi väsyt­tävän
ja yksinäisen elämänsä. Ja sel­laista
oli pitänyt tapahtua aivan mat­kansa
alussa.
Ellen puri huultaan, etsiessään yö-
Junan porttia pimennetyllä Pennsyl­vanian
asemalla. Huomenna, sunnun­taina,
hän saapuisi kotiinsa ja maa­nantaina
a M i s i vastuunalainen työ
uudestaan — ilman muuta vaihtelua
kuin silloin tällöin korttipeliä jonkun
tyttötuttavan luona tai käynti eloku­vissa.
Tällä viikolla olisi hänellä pi­tänyt
olla erityisen hauskaa. Tutta­vansa
Jeanie, jonka, luona hän oli
vieraillut, tunsi niin monta upseeria.
Olihan yksi vanhanpuoleinen majuri
osoittanut Ellenillekin erityistä huo­miota.
Tuo tapahtuma matkansa
varrella oli häntä kiusannut.
Juna oli saisahtunut kauan asemal­la,
valtion rajalla. Ihmisiä tulvi si­sään,
muun muassa pari naista Pu­naisen
Ristin apujärjestöstä. Liehu­vat,
kirkkaan siniset hunnut päässä
olivat nämä rouvat kulkeneet läpi
matkustafjaijunien, kantaen käsivar­rellaan
koreja, missä oli voileipiä, vir-vokejuomia
ja lukemista, 'julksflsuja.
EHen ei tiennyt kuinka paljon oli
matkustavaisten joukossa sotajpoikia
— hän oli jo vanhapiika, jonka ei e-nää
muka sopinut univormuja silmäil­lä.
Tietysti hän näytti hyvin nuo­ralta,
hän myönsi, vaikka jo seuraava­na
syntymäpäivänään täyttäisi kol-rnekymmentäviisi.
• Kuitenkin Ellen hymyili myöntä-tuntf>
ise3ti näille naisille, jotka uhra­sivat
vapaa-aikaansa tällaiseen työ­hön.
Hän
kun he uudestaan
landin asemalla. Ellen myöskään ei
voinut itseään syyttää liiallisesta äi-iillisyyden
vaistosta? Ei, hän mel­kein
nauroi' sellaista ajatellessaan —•
veljensä ja siskonsa olivat jövmöäia
olleet täysikasvuisia. Siis lapsista hän
ei todellakaan tiennyt paljon mitään.
Joskus hän muisteli siskonsa t3rttöjä
ja lähetti (heille säännöllisesti Joulu­ja
syntymäpäivälahjat. Vaan siitäkin
oli jo pari vuotta kun h ä n oli ne näh­nyt.
Kauniit, rotevat lapset — siinä
olivat hänen ajatuksensa niistä, ja
<5iinä hänen harrastuksensa heihin
loppui. •
Siis miksikä tämä vaaleahiuksinen
laiha poju oli koko viikon hänen sy­däntänsä
niin muistollaan repinyt?
Ellen ei halunnut sitä edes itselleri-kään
myöntää, vaan tosiasia oli että
pienet, laihat kasvot olivat häntä
muistuttaneet eräästä—- sellaisesta,
jolla kerran oli ollut hyvin vaikutus­valtainen
asema hänen sydänmessään.
Mihinkä hän oli joutunut? . . .
Äkkiä Ellen tdki päätöksettä Hyvä
asia oli, ettei Jeanie ollut tullut häntä
a5;emalle saattamaan.
"Tiedän että se 6n epäkohteliasta!',
Jeanie haukotteli, "vaan kuulehan.
Ellen, mitä siellä pimeässä kömmin
tuhansien sotilaitten ja heidän suku­laistensa
joukossa? Olen siellä aino­astaan
yksi henkilö liikaa, ja tuskinpa
sellaisesta väenpaljoudesta edes löy­täisin
käytävää maanalaiseen. Sitä­paitsi,
minulla on välhäsen toiveita,
että eräs nuori mies minulle vielä tä­nä
iltana £ aittaa — ymmärräthän?"
Ellen ajatteli, että jos hän olisi
r.^.ennyt ensimmäiseen pikajunaan, oli­si
hän saapunut Waylandin asemalle
ennen kuutta aamulla. Maailma olisi
vielä yön vallassa eikä hän näkisi
ti'ota pojua uudestaan. Sen sijaan,
kuloinen? . . .
Ellen vavahti ajatuksistaan huoma­tessaan
että kello läheni puolta yötä.
Mitä hän miehillä tekikään? Hän
ansaitsi melkein yl^tä palJQn kuin
mikä mies tahansa — kaikki toivo­muksensa
hän voi helposti täyttää
— nytkii! yksi matkalaukuista oli
tää että hän oli houkkio. No, ei hän
sentään vieläollut ostanut (kah\'ikim.
•Dia parasta käydä uudestaan si-sälle.
Kääntyessään hänen silmänsä
osuivat vekaralaumaan, joka oli juu­ri
saapunut asemalle junaa katso-maan.
Kaikkem pienin, resuiseen
villatakkiin puettuna, oli sama poi-täynnä
uusia leninkejä ja koristuk- ka, jonka hän oli viikko sitten täällä
sia^Jotka hän oli New Yorkin suuris- nähnyt.
sa osastöHupoissä ö^^^^^ Ja mitä- "Hei, sinä", liuusi Ellen. Kaikki
pä hyötyä niistä koristuksista ja. kö- pojat nostivat päänsä. '*Ei, et sinä
meuksista oli — tyttöystävänsä ai- --vaan tuo pieni valkopää. Tulehan
noastaan häntä kadehtisivat j a äitin- tänne."
Vitkastellen poika läheni häntä ja
tuijotti häneen epäilevin silmin.
"Kuule", sanoi Ellen, vaikka äänen,
sä kuulosti niin kaukaiselta 'ja oucfol-ta.
"Annan sinulle kymppisentin,
jo.»? sanot minulle nimesi."
Pojan ilme kohta muuttui ja sil-mänsä
tulivat iloisiksi.
"Kymppisentin! Nimeni on .\1.
bert —"
"Mikä toinen nimesi on?" Ellenil-sä
moittisi tuhlaavaisuudesta?
olisi ollut parasta että hän olisi istu­nut
kotona koko lomansa ajan ja
käyttänyt rahat sotabbndeihin — sit­ten
hän ei olisi^ahnyt tuota tapahtu­maa
Waylandin asemalla, ijoka oli
menneisyyden uudestaan tuonut hä-.
nen silmiensä eteen. Xuitenkin, hä­nen
oli täytynyt päästä hetkeksi yk­sitoikkoisesta
elämästään, ja kirk­kaissa,
hienoissa vaatteissa oli jota­kin,
joka hänen elämäänsä lämmitti, oli hämärä ajatus että tyttö, jon-
Mutta nyt hän vannoi, ettei koko tal­vena
tuhlaisi yhtään senttiä turhuuk­siin.
* * *
Aamun sarastaessa Ellen aukaisi
väsyneet silmänsä ja katsoi nokista.
ka Matti oli hänen sijastaan ottanut,
oli.Alberta. Vaan poika oli vaiti,
vaikka ^ l e n pyöritteli kymppisent-tiä
sormissaan. "Etkö tiedä toista
nimeäsi, poika?"
Ellenin seisoessa tuskaantuneena,
vanihaa matkustajavaunua, jossa vaiij yksi suuremmista pojista tuli r»h-muutama
henkilö istui. Suurin osa
matkustajista oli mennyt aikaisem­paan
junaan. Hetken hän moitti it­seään.
Ehkäpä tämäkään päätös,
minkä hän oli äkkiä tehnyt Pennsyl­vanian
asemalla, ei ollut mitään muu­ta
kuin rahan tuhlausta? Viisi dol­laria
ehkä menisi hukkaan, jos hän
jäisi junasta Waylandissa pois —
keasti hänen luoksensa ja sanoi:
"Antakaa raha minulle, misis, niin
sanon Känen nimensä ja osoitteensa-k
i n ."
"Sinä et saa!" kirkui poikanen.
"Hänen viimeinen nimensä on
. . . " Omituinen sana tuli pojan kur­usta
ja nähdessään^ että Ellen nosti
korviaan, poika kärsivällisesti tavasi ^
1.
vaan eikö sentään ollut parempi et- nimen hitaasti: "R-yrS-ä-l-ä — hän
tä hän tuhlaisi viitosen kuin eläisi
^äpi talven näihden aina edessään nuo
kalpeat, laihat lapsen kasvot? . . .
Mahdollista sentään oli, ettei hän
rnhaa tuhlaisikaan, koska VVaylandis-h-
a junaan otettiin vettä ja ehkä lisää sikymmentä viisi senttiä ja ojensi sen
:'natkustajavaunuja, ja vieläpä usein pojalle joka oli nimen tavannut. " 0 -
on serkkuni ja he asuvat tässä lä­hellä."
Ellenistä tuntui kuin häntä pyör­ryttäisi.
Kohta hän sentään teki pää­töksen.
Hän etsi käsilaukustaan kak-nitelmansa.
Hän menisi puhelinluet­telon
viereen ja katsoisi jos siellä oli­si
nimi — eräs nimi — ja jos se oli­si,
niin hän jäisi Waylandiin iltaan
saakka ja kävisi kq,tsomassa minkä-tähden
Matin poika — jos se oli M a ­tin
poika — kerjäsi voileipiä asema­sillalla?
veturikin lisättiin, että juna pääsisi dota hetkinen", 'hän pyysi, "menen
seurasi heitä silmillään, j ^ ^ liän ottaisi junan joka saapuisi helpommin suuren vuoriston y l i , jo- 'junasta ottamaan laukkuni ja jätän
;taan kulkivat vaunun lä- kaupunkiin yhdeksän ajoissa, hän ten hänellä olisi aikaa täyttää suun- epn tänne asemalle, ja sitten jos olet
Vyyii j a viet minut tämän pojan van­hempien
luokse."
Vanhempi poika kummasteli, vaan
jäi kuitenkin odottamaan. Ellen me­ni
junaan ja otti laukkunsa. Ellen kii­reesti
lukitsi tavaransa säiliöön ase­malla
ja tuli pojan luo.
"Olen valmis seuraamaan sinua",
hän huomautti.
Poika käveli miettivänä edellä ja
pikku serkkunsa, Albert Rysälä orti
hänen kädestään kiinni. Ellen seura­si
heitä. Hän hämärästi kuuli kuinka
juna jyskien jätti aseman. Ajatuksis-
.«^aan oli ainoastaan yksi kysymys —
kuinka Matin vaimo ottaisi hänet
v.^staan? Sehän oli aivan outoa, et­tä
entmen hyljätty morsian käy toi­sen
naisen nykyistä miestä katsomas­sa.
Jos nyt Alberta Rysälä, Matin
vaimo, sulkisi oven hänen nenänsä
edessä, olisi se hänelle oikein. IMah-pi
ja menivät ulos asemasillalle. Ellen
katsahti ulos, missä vieläkin siniset
hunnut liehuivat. Asemarakennuk-ren
si\'usta tuli esille pieni poika, eh­kä
kahdeksavuotias. Nöyränä tuo
pellavatukkainen poika läheni Punai­sen
Ristin naista ja kerjäsi voileipää.
Fllen ei kuullut mitä rouva pojalle
vastasi, näki vain että nainen nosti
korinsa ylemmäksi. Poika kuitenkin
nou^^i varpailleen ja tavoitteli voilei­piä.
Silloin rouva menetti malttinsa
ja löi poikaa hyppysille. Itkien poi­ka
juoksi tiehensä. Samassa juna
}ähti.
"Poika oli kuin nälkäinen pikku
rotta", oli Ellen silloin mutissut it­sekseen,
ja nyt sama ajatus toistui
hänen mieleensä. Lopun matkaa,
kirkkaasta puolipäivästä tummaan
yöhön, oli hän miettinyt — olisiko se
ketään vahingoittanut, jos nainen oli-r;
lapselle antanut yhden noista voi­leivistä?
Juna pohjoiseen menisi ase­man
ohi vasta illalla ja siihen men-
1'essä A'oileivät olisivat ehkä vanhen­tuneet
— mutta olihan mahdollista
cUä aseman odotushuoneeseen eksyi­si
joku sotapoika, jolle nuo voileiväi
olisivat suuresta merkityksestä . . .
Tapahtuma oli niin mitätön, ettei
sen olisi pitänyt hänen mieltään him­mentää.
Minkätähden siis hän siitä
iiiin huolehti? Maailma oli täynnä
nälkäisiä lapsia — Kreikassa, Puo­lissa
ja muissa Euroopan valloitetuis­sa
maissa heidän pienet, luurangon ta­paiset
kätensä kerjäsivät muruja jo­kaiselta
vastaantulijalta. Siis mistä
merkityksestä oli yksi poikanen VVay-
.7oisi — mahdollisesti voisi nähdä po­jan,
jonka kasvot olivat häntä muis­tuttaneet
yhdestä — ainoasta mie­hestä,
jota hän oli rakastanut.
• Ellen myönsi itselleen että hän oli
pähkähullu. Siitähän jo oli kulunut
vii yhdeksän vuotta kun tuo mies hä­net
hylkäsi — otti itselleen vaimoksi
komeamman, vilkkaan nuoren tytön,
joka oli kapakkatarjoilijattarena toi-
"Olet houkkio. Ellen Murto", hän
moit*' itseään. "Tiedäthän että jos
minut. Hirveän petoksen jälkeen oli Matin poika on sellaisessa asemassa,
•Matti hänet jättänyt ja tehnyt hä- ettei hän saa tarpeeksi ruokaa, niin
let naurunalaiseksi. Vuosikausia oli ei Matilla myösikään ole varoja pitää
viha hänet täyttänyt ajatellessaan puhelinta. Ja mistä tiedät, hupsu,
tuota tummaa, tuuheahiuksista, kii- että poika on Matin? Et ole nähnyt
luvasilmäistä tyttöä jostakin "toisen- miestä yhdeksään vuoteen — poika
luokan myllykylästä", joka oli eksy- -.oi olla aivan toisten ihmisten lapsi."
nyt suurkaupunkiin, missä Ellenin Kaikesta huolimatta sydämensä
.koti ja rakastettu olivat, hänelle huusi: poika on Matin, poika
"Hiisi vieköön hänet", kiroili E l - on IMatin! Tämä ajatus täytti hä-len
vielä nytkin, sillä tuon jälkeen ei net kun \Vaylandin ensimmäiset hök-hän
ollut tavannut toista miestä, jo- kelit ja haararadat, täynnä veturei-ka
olisi voinut parantaa niitä haavo- ta ja sadottain rahtivaunuja tulivat to7ko" tällaisessa "ky^^^^^ edes olla
ja, jotka Matti oli hänen sydämeen- hänen silmiensä eteen. Ulkona jo kunnollista elokuvateatteria, jossa
sä iskenyt. Oma syynsä puolittain, loisti aurinko, tehden parastaan läm-sillä
hän oli sulkeutunut itseensä — mittääkseen viileätä syksy ilmaa. Hau-ei
enää käynyt suomalaisten joukos- kotellen Ellen ojensi käsivartensa ja
--a. Hän tunsi vihaavansa suomalai- heitti takkinsa hartioilleen. '
fi-^ m-iehiä. Silloin tällöin oli hän kul- "Onko minulla aikaa käydä osta-i^
enut ulkona ja seurustellut toiskie- massa kuppi kahvia?" hän kysäsi hil-l^
bten tuttaviensa kanssa, tai suostu- peästi konduktööriltä. "Ikävää et-put
käymään teatterissa tai muissa tei tässä junassa ole ruokailuvaunua.''
huveissa jonkun kauppamatkustajan "Olemme täällä kaksikymmentä
tahi muun herran kanssa, joita hän minuuttia, teillä on paljon aikaa."
työnsit yhteydessä tapasi. Näistä
seurusteluista ei ollut tullut mitään
sen enempää — sillä kukapa olisi vä­littänyt
tytöstä, olipa hän sitten kuin­ka
kaunis ja puhdasihoinen tahansa,
joka oli niin välinpitämätön ja ala-
EHen meni odotushuoneeseen ja
etsi nimeä puhelinkirjasta. Niin,
olisipa hänen pitänyt tietää ettei
sellaista siellä ole . . .
Hän seisoi asemasillalla j a tuijotti
eteensä. Hänen olisi pitänyt ymmär-
- voisi osan iltapäivästä viettää, ICun-ncs
iltajuna saapuisi. No, sitten hän
f.aisi kauniisti^ istua yksitoikkoisella
asemalla ja koettaa lukea julkaisu­ja.
Albertin serkku vihelteli ja tuijot­ti
maahan'kulkiessaan Ellenin edo!-
)ä. Tuo tummasilmäinen roteva poi­ka
siis oli sukifa sille naiselle, joka
oli Matin häneltä vienyt. Ihme, et­tei
hän voinut tuntea mitään vihaa
tuota poikaa kohden. Äkkiä poika
kääntyi ja kysäsi:
"Oletteko ennen ollut \Vaylandis-sa,
misis?"
"Olen ainoastaan mennyt tästä