1955-04-23-07 |
Previous | 7 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
KIRJ. J- HVVSOKES
"[kahdentenakymmenentenä päivänä
helniikuuta 1942 istun ääriään
myöten täynnä olex^assa junassa, suuntana
kotij lepo ja rauha . . . Tuokion
lepo ja rauha sielulle ja ruumiille.
Takana V. . .niin, takana taistelujen
runtelema nuoruus — tulta, verta, lunta
ja hiekkaa . . .
Sekaisen iankakerlin tavoin pyörhät
ai\-oissani ajstirkset . . . kotiinko, kotiinko!
Onko tämä unelmia totta? Sieltäkö
teräksisestä helvetistä olen matkalla
kotiin? Näihin sotkuisiin ajatuksiin
nukahdan.": .
Heräsin Elisenväarän asemalla häli-^
nään ja törmäilyyn. Aamu bn valjennut
antaen toivoa ja toimintatarmoa.
"Junäai muutto edelleen itään mene-
ATlte'V^uluu konduktöörin huuto hälinän
yiitee. ^
Koköan>ta:yara, heitän raihnaisen ja
nokisen turkkini hartioiHeni ja saapastelen
ulos. Pakkanen nipistää heti nenästä,
kun pujlottaudun asemalaiturille.
Arvioinen-4Pf^5 asteeksi.
Kuitenkin se piristää ja panee liik-
(keelle. ^'hdyij harmaaseen vilinään,
suunnaten askeleeni mistä korvike kah-n
m haju k^totutuu* nen^^
Saan kahvini ja voileipäni ja tunnen
piristjTijäni ojfnvpal^^ että rupean jälleen
päintaiK>imäari ja selvittelelemään
sekai^a l^nk^i^rääni. - Ajatus ei kuitenkaan,
ota totuuden kantaa lomani
suhteen ja vatröuudefcsi kaivan kartta-laukiistanj
loTOatödistu seuraillen
jSiinä kyHä ^sanotaan minun saaneen
lomaa seitsemän vuorokautta. Kai on
uskqtta\^ ajgil^telerf ja painun ulos raittiiseen
iimaan> Töllisten hetkisen ihmi-siä
ja saan idean hanl^ia seuraa, tarkoitan
|>aperiseuraa itselleni. Saapastelen
asem^iturin toiseen päähän, jossa
lehtikoju §eisoo. Katselen mitä t)t-taism..
Myyjä jehtii edelle tiedustellen
mitä haluaisin . . . Niin, ehkä "Seuran"
tai "Lukemista kaikille", vastaan hänelle.
SamäJla viereltäni kuiskaa vieno
äärii "tässä on seuraa".
Xääniiyn ja näen kaksi hennonpuo-leista
tjttöä Äierelläni, -varustettuina
parhaalla hymyllä. Toinen koskettaa
(kevyesti käsivarttani kuin merkiksi lähdöstä.
Pudistan päätäni ja sanon olevani
väsynyt.
Empnnättä tulee vastaus sanoin ja
hymyilyin/ että voisin levätä heidän
luonaan, tässä aivan lähellä asemaa . . .
lastausta seuraa pyytävä, kaiken lupaava
katse. ^
Pudistan jälleen päätäni ja sanon
haluavani kotiin — en seuraa.
Kun he poistuvat, valtaa säälin tunne
mieleni. He ovat vielä nuoria, melkein
lapsia ja tarjoutuvat kauppatavaraksi.
Katkeruus aikaa ja oloja kohtaan
valtaa minut . . . Helvetti tätä
kurjuutta!
Saan lehteni ja painun itään menevään
junaan, joka jo puuskuttaa-laiturin
itäisessä päässä. Junassa on paljon
tilaa, siUä sotatoimialueelle ei ole paljon
menijöitä. 'Kotini kuitenkin sijaitsee
sieHä ja sinne haluan. Jo tänä iltana
saisin lämmitellä kotini takkavalkean
ääressä, ajattelen . . . . Tosin on kotini
autio, mutta kyllä sinne puita pian hankin,
kunhan vain pääsen sinne lepoon
ja yksinäisj-yden rauhaan. Kaipaan
kiihkeästi pääsyä sinne . . . -Ajatuksissani
kirkastuvat muistikuvat, rantojen
vehmaus, kuohuva koski komeine
säynähnineen . . . kilpasoudut ja -uinnit
—. \etkiu Uni v\)ittaa. kehtolaulua
Kitthener—AVttterloö jaakUk^^ kapteeni toivoo voivansa
liittää Allan Cupin seuransa palkintokokoelmaan samoin
kum tämänkin pokaalin, jonka Ontarid^n jääkiekkohan edus-taja
Ken MacMUlian juuri jättää hänelle, seuran voitettua Itä"
Canadan mestaruusottelussa Monctonin HawkS'joukkueen.
Ratkaisuottelut Canadan mestaruudesta käydään Fort TVil-iiamin
joukkueen kanssa. Ensimmäinen peli pelattiin KUckeip'
erissä huhtikuun 19. pnä.
laulavat vaunujen pyörät tasaisesti iskiessään
kbkojen liitoksiin.
'Herään Katriialassa, kui^ -joku siunattu
puistelee minua ja sanoo: "Mene
sinäkin ottannaan kuppi kturaiaa, palelluthan
siilin muuten." Kiitän ja
kompunnn unisena ja viluisena ulos.
Aurinko paistaa ihanasti, mutta on kylmä.
Liemikupin saatuani ja juotuani saan
kaupanpäällbiksi pari herttaista hymyä
tarjoilevalta tytöltä. En tiedä hymyilikö
hän minulle, vaiko rypistyneelle ja-nokiselle
ulkoasulleni. Parhaani mukaan
koetan vastata hymyyn, mutta tuntuu
ainakin itsestäni, että se jää jonkinlaiseksi
irvistykseksi parransängen takaa,
jota nuoruudestani huolimatta on kertynyt
kohtalaisesti.
Kapuan junaan, joka ihmeekseni lähteekin
melko pian liikkeelle . . . 'Kotiin,
kotiin! Tahtoisin huutaa nuo sanat,
mutta vaikenen, koska voisivat
luulla minua mielenvikaiseksi.
Pitkälle enune kuitenkaan ehdi, kun
vauhti hiljenee^htäkkiä, että lennämme
päin vastddcaisia penkkejä. Joku torkkuva
kierähtää lattiallekin. Kurkistellaan
ja ihmetellään. Viimein tulee selvitys:
rata on poikki, takaisin Kauha-laan.
Mustat pilvet leijailevat yTnpärillä-ni
ja samaa näen muutamien toistenkin
julkisivuista. Kuuluu ärähdyksiä, karkeitakin.
Mutta kun rata on poikki, niin ei voi
auttaa. Tiedän, että se vie aikaa ennenkuin
rata, on korjattu. Istun ja tuijotan
hohtavia hankia kyynelten kihotessa
silmiini. Ei kodin takan loimua
tänä iltana . . . ei.
Kysytään halukkaita työjunaan, kun
Sd saapuu. Ilmoittaudun, sillä haluan
kiihkeästi kotiin. Koetan keskittyä lukemiseen,
mutta nukun, nukun niin
kuin en olisi saanut vuoteen nukkua.
Vasta illan hämärtyessä saapuu työju-na.
.Liityn mukaan . . . Jälkeen puolenyön
ylitämme rikkoutuneen kohdan.
Uupuneena ja turtunein jäsenin pääsen
viimein pudouttautumaan kotiaseman
laiturille. '
Vain joku harva ihminen seisoo pakkasessa
tiukasti kääriytyneenä takkiinsa.
Vihreä valo heilahtaa ja juna jatkaa
matkaansa, jättäen meidät täydelliseen
valottomuuteen- Tiedustelen ase-mapäällZkoitä
jonkinlaista ky3rtiä kotiin,
koska olen hyvin väsynyt. "En tiedä
mitään*', kuuluu lyhyt vastaus ja
hän poistuu omaan huoneeseejnsa.
Seison ja tuijotan tähtiin, l^.e,loistavat
suorastaan kirotuii kiFkkainä^ C^it-tautuu
pian> että kyhnyys on terästäkin
• kovempaa väsynedle ruumiiUec Kurkistan
asemahuoneeseen . tyhjä ja pimeä
kuin helvetti . . . Ei, tähän, en voi
jäädä, ajattelen, ja suuö.t^an askeleeni
tielle, • ; "' ""
• Alkutaival menee hjvin^ muttil |>|an
poljen tuiskun täyttämää harjannetta,
torkkuen ja pysähdellen polviin, saakl^^
ulottuvassa lumessa. -Kaipaan kov^^sti
lepoa ja rauhaa näinä tunteina. ^Rtputi
- remmit kiristävät, reppu tuntuu paina-valta;
Istun kinoksella ja taas kahlaan,
vuoroin kumpaakin tehdeh.»-.ArviQltar
olin taivaltanut matkastani noin puolet,
kun katson kelloa. Hätkähdän, sillä
yli kolme tuntia olin taivaltanut neljää
kilometriä. Puolet on vielä jäijel-»
lä . . . Jalisaisiriko? Tuntui toivottomalta,
sillä voimani oliväi lähellä loppua.
Pakkanen tuntui vain kiristyvän
aamun lähestyessä.
.Ajattelen, että jos uupuisin, niin onhan
aamu tulossa ja ehkä joku löytää
minut ennenkuin on liian myöhäistä,
Pelkään ajatustani ja ponnistelen jälleen.
Ei, en jaksa pitkälle. Lepään vähän
tuossa kinoksella.
Lepään reppuuni nojaten. Katse har-hailejp
korkeassa kuusikossa, ylös, sivuille,
taakse. Kuin jousen jonkaisema-na
ampaisen jaloilleni.
Mitä tuo on, onko se valoa? Valoa
se on! Korkealla puiden latvojen yläpuolella
kuultaa kaksi valokiilaa, liikkuen,
edeten tänne. Tänne sz tuiee. Se
on auto! Seison ja huidon kuin mieletön
valojen lähestyessä. Kuumeisesti
kiertää veri suonissani . . . Se tuo minulle
pelastuksen, pelastuksen jäisestä
kuolemasta.
Valo pysähtyy aivan eteeni ja silloin
huomaan seisovani suuren lumiauran
edessä. Mies astuu ulos ja tiedustelee
miksi seison siinä ja huidon ja kuka
olen, kun yöllä liikun autiolla tiellä.
Kerron asiani lyhyesti ja pyydän kyytiä
kotiin, koska voimani ovat lopussa.
Pitkään hän tarkastaa minua ja kysyy
sitten, josko minulla on edes hen-kilöllbyy^
apereita- Kaivan lomatodis-tukseni
ja silmäiltyään s'itä tuokion hän
sanoo pilkallinen hymy suupielessaäii:
"Vai hevosmiehiä 5inä olet, hnal"
Veri kuohahtaa päähäti^ . i ^ i ir-vistelette
te kotirhitiaftiaSänkä^t'V^
Vaistomainen ele kc^ti pist<idlikotdoa.
Mies huomaa sen ja sanoo: "Painu
tuonne perälle. altkessu/V
Tottelen kehoitusta ja kompuroin
suureen, hyttiin. Olin liian uupunut sanoakseni
mitään. iVura lähtee liikkeelle
ennenkuin ehdin hakea paikan itselleni.
Horjahdan ja saan \niolaan sanaryöpyn
'vasten kas\^jani, että "älä nyt syliin
tuppaa, on tuossa tilaa istuakin". Lumiaura-
auton A^alojen sokaisemana en
erota vieläkään kunnollisesti mitään.
Kuljettajan^ivanauru kantautuu korviini
. . . Olin .horjahtanut naista vasten
pimeässä. v
"Vai «yllin tuppaa, se alikessu . , . Sano
sille, «ttä se paikka on minua varten,
Hele.''
"Johan tuo pääsi istumaan", kuulen
naisen sanovan.
Nukahdan pian, mutta unen läpi
kantautuu A'ielä kpr\'iim: "Nyt se ryö-kiile
jo kuorsaa tuossa . . . "
'Kauan en ehdi nukkua^ kun töytäisy
kylkeen herättää minut. Kuulen kysyttävän:
"Mihin saakka .,menet", Ja
vastaan unen tokkurassa, että siihen
sillan pieleen . . . "Siinä ollaan ja . . .
ja selviydy siitä — helvetti, kuka polttaa
taloaan tuossa vasemmalla Näkyy
olevan jo lopullaan . .
Kompuroin pakkaseen . . . Lumtauta
lähtee- Jään seisomaan kinokseen tuhlannen
tuskan keihästämin rinnoin. Veri
on lakannut kiertämästä ja sydän
sykkimästä . . . Lasittunein silmin näen
kipinämeren ja roihuavat liekit kotini
paikalta.
'Kaiken pysäht>minen on niin jyrkkä,
että en tajua mitään. Kauanko seison,
en tiedä . . .Tajuan liikkuvani hor-jahtäessani
hankeen yrittäessäni juosta.
Ky>-neleet ovat saaneet vallan . . kotini,
kotini . . . Rintaa ahdistaa,.raastaa,
aivan kuiuv nypittäisiin jokainen, elon-säiie
minusta. Pakkanen jäädyttää kyyneleet
poskille.
T^keana ja kuurona ^k^^ tuöh sadanmetrin
matkan. Näen väin lieskat^
kuoleman lieskat. >
. ^iP{|ästessäni raunioille syydän lunta
kuin hengenhädässä vielä palaviin paikkoihin,
enkä näe että se on hyödytön-t^
y.. • kaikki on mennyttä.
Väsymys saa minut järkiin! ja silloin
istun kinokseen velttona, lamaantuneena.
Itku pääsee valloilleen hillittömänä.
Se kertoo vuosien kaipuusta, sateista,
kylmyydestä, nälästä, jännityksestä
maakuopissa ja juoksuhaudoissa.
Aina on kodin muisto lämmittänyt ja
antanut voimaa . '. . INyt ei sitä ole.
Vain palaneet rauniot. Vain kotini kuo-lintuskan
sain nähdä. Ei ole enaa mitään,
ei mitään. On vain tyhjyyttä, tykkien
suuliekkejä, konekiväärien rätinää,
valoraketteja, piiskatykkien salamannopeita
sarjoja, sirpaleita, multaa, lunta
. . . verta. Ei ole elämää!
Herään käsissäni tuntuvaan polttavaan
tuskaan ja havaitsen kauhukseni
ne toiseen niveleeseen asti valkoisiksi.
Olin upottanut ne lumeen tuskissani ja
lumi on muuttunut jääksi nyrkeissäni.
Sormet eivät taivu. Hankaan jäätyiieitä
nyrkkejäni polviini . . . Hitasti, tuskaisen
hitaasti palaa entinen väri sormiini.
Tajuan, että ne ovat pelastuneet. En
uskalla mennä palavan rakennuksien
lämpöön, vaan hieron niitä yhä.
Väri palaa sormiini, mutta tuska yltyy
helvetilliseksi. Muistan jotakin.
Suolainen vesi auttaa, joskin tuskallisesti
mutta varmasti . . .
Päiväkin sarastaa. Pakkanen kiristyy,
kuten ainakin päivänkoiton aikana.
Tykkien j>Tinä alkaa rintamalla kuten
joka aamu - . . Siellä käyvät miehet
kamppailua elämästä ja kuolemasta,
järkyttävää ja armotonta . . . Jymyssä
kuulen sydämeni jyskeen — Ei ole kotia,
vain rintama, sinne takaisin, takaisin.
Sormeni liikkuvat vaivalloisesti, palelee,
on nälkä. Katse kiertelee 3mapäri.
Tuossa on kotituomi palanein oksin.
Viiri savupiipun huipussa narahtaa.
SIvn 7
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 23, 1955 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1955-04-23 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki550423 |
Description
| Title | 1955-04-23-07 |
| OCR text |
KIRJ. J- HVVSOKES
"[kahdentenakymmenentenä päivänä
helniikuuta 1942 istun ääriään
myöten täynnä olex^assa junassa, suuntana
kotij lepo ja rauha . . . Tuokion
lepo ja rauha sielulle ja ruumiille.
Takana V. . .niin, takana taistelujen
runtelema nuoruus — tulta, verta, lunta
ja hiekkaa . . .
Sekaisen iankakerlin tavoin pyörhät
ai\-oissani ajstirkset . . . kotiinko, kotiinko!
Onko tämä unelmia totta? Sieltäkö
teräksisestä helvetistä olen matkalla
kotiin? Näihin sotkuisiin ajatuksiin
nukahdan.": .
Heräsin Elisenväarän asemalla häli-^
nään ja törmäilyyn. Aamu bn valjennut
antaen toivoa ja toimintatarmoa.
"Junäai muutto edelleen itään mene-
ATlte'V^uluu konduktöörin huuto hälinän
yiitee. ^
Koköan>ta:yara, heitän raihnaisen ja
nokisen turkkini hartioiHeni ja saapastelen
ulos. Pakkanen nipistää heti nenästä,
kun pujlottaudun asemalaiturille.
Arvioinen-4Pf^5 asteeksi.
Kuitenkin se piristää ja panee liik-
(keelle. ^'hdyij harmaaseen vilinään,
suunnaten askeleeni mistä korvike kah-n
m haju k^totutuu* nen^^
Saan kahvini ja voileipäni ja tunnen
piristjTijäni ojfnvpal^^ että rupean jälleen
päintaiK>imäari ja selvittelelemään
sekai^a l^nk^i^rääni. - Ajatus ei kuitenkaan,
ota totuuden kantaa lomani
suhteen ja vatröuudefcsi kaivan kartta-laukiistanj
loTOatödistu seuraillen
jSiinä kyHä ^sanotaan minun saaneen
lomaa seitsemän vuorokautta. Kai on
uskqtta\^ ajgil^telerf ja painun ulos raittiiseen
iimaan> Töllisten hetkisen ihmi-siä
ja saan idean hanl^ia seuraa, tarkoitan
|>aperiseuraa itselleni. Saapastelen
asem^iturin toiseen päähän, jossa
lehtikoju §eisoo. Katselen mitä t)t-taism..
Myyjä jehtii edelle tiedustellen
mitä haluaisin . . . Niin, ehkä "Seuran"
tai "Lukemista kaikille", vastaan hänelle.
SamäJla viereltäni kuiskaa vieno
äärii "tässä on seuraa".
Xääniiyn ja näen kaksi hennonpuo-leista
tjttöä Äierelläni, -varustettuina
parhaalla hymyllä. Toinen koskettaa
(kevyesti käsivarttani kuin merkiksi lähdöstä.
Pudistan päätäni ja sanon olevani
väsynyt.
Empnnättä tulee vastaus sanoin ja
hymyilyin/ että voisin levätä heidän
luonaan, tässä aivan lähellä asemaa . . .
lastausta seuraa pyytävä, kaiken lupaava
katse. ^
Pudistan jälleen päätäni ja sanon
haluavani kotiin — en seuraa.
Kun he poistuvat, valtaa säälin tunne
mieleni. He ovat vielä nuoria, melkein
lapsia ja tarjoutuvat kauppatavaraksi.
Katkeruus aikaa ja oloja kohtaan
valtaa minut . . . Helvetti tätä
kurjuutta!
Saan lehteni ja painun itään menevään
junaan, joka jo puuskuttaa-laiturin
itäisessä päässä. Junassa on paljon
tilaa, siUä sotatoimialueelle ei ole paljon
menijöitä. 'Kotini kuitenkin sijaitsee
sieHä ja sinne haluan. Jo tänä iltana
saisin lämmitellä kotini takkavalkean
ääressä, ajattelen . . . . Tosin on kotini
autio, mutta kyllä sinne puita pian hankin,
kunhan vain pääsen sinne lepoon
ja yksinäisj-yden rauhaan. Kaipaan
kiihkeästi pääsyä sinne . . . -Ajatuksissani
kirkastuvat muistikuvat, rantojen
vehmaus, kuohuva koski komeine
säynähnineen . . . kilpasoudut ja -uinnit
—. \etkiu Uni v\)ittaa. kehtolaulua
Kitthener—AVttterloö jaakUk^^ kapteeni toivoo voivansa
liittää Allan Cupin seuransa palkintokokoelmaan samoin
kum tämänkin pokaalin, jonka Ontarid^n jääkiekkohan edus-taja
Ken MacMUlian juuri jättää hänelle, seuran voitettua Itä"
Canadan mestaruusottelussa Monctonin HawkS'joukkueen.
Ratkaisuottelut Canadan mestaruudesta käydään Fort TVil-iiamin
joukkueen kanssa. Ensimmäinen peli pelattiin KUckeip'
erissä huhtikuun 19. pnä.
laulavat vaunujen pyörät tasaisesti iskiessään
kbkojen liitoksiin.
'Herään Katriialassa, kui^ -joku siunattu
puistelee minua ja sanoo: "Mene
sinäkin ottannaan kuppi kturaiaa, palelluthan
siilin muuten." Kiitän ja
kompunnn unisena ja viluisena ulos.
Aurinko paistaa ihanasti, mutta on kylmä.
Liemikupin saatuani ja juotuani saan
kaupanpäällbiksi pari herttaista hymyä
tarjoilevalta tytöltä. En tiedä hymyilikö
hän minulle, vaiko rypistyneelle ja-nokiselle
ulkoasulleni. Parhaani mukaan
koetan vastata hymyyn, mutta tuntuu
ainakin itsestäni, että se jää jonkinlaiseksi
irvistykseksi parransängen takaa,
jota nuoruudestani huolimatta on kertynyt
kohtalaisesti.
Kapuan junaan, joka ihmeekseni lähteekin
melko pian liikkeelle . . . 'Kotiin,
kotiin! Tahtoisin huutaa nuo sanat,
mutta vaikenen, koska voisivat
luulla minua mielenvikaiseksi.
Pitkälle enune kuitenkaan ehdi, kun
vauhti hiljenee^htäkkiä, että lennämme
päin vastddcaisia penkkejä. Joku torkkuva
kierähtää lattiallekin. Kurkistellaan
ja ihmetellään. Viimein tulee selvitys:
rata on poikki, takaisin Kauha-laan.
Mustat pilvet leijailevat yTnpärillä-ni
ja samaa näen muutamien toistenkin
julkisivuista. Kuuluu ärähdyksiä, karkeitakin.
Mutta kun rata on poikki, niin ei voi
auttaa. Tiedän, että se vie aikaa ennenkuin
rata, on korjattu. Istun ja tuijotan
hohtavia hankia kyynelten kihotessa
silmiini. Ei kodin takan loimua
tänä iltana . . . ei.
Kysytään halukkaita työjunaan, kun
Sd saapuu. Ilmoittaudun, sillä haluan
kiihkeästi kotiin. Koetan keskittyä lukemiseen,
mutta nukun, nukun niin
kuin en olisi saanut vuoteen nukkua.
Vasta illan hämärtyessä saapuu työju-na.
.Liityn mukaan . . . Jälkeen puolenyön
ylitämme rikkoutuneen kohdan.
Uupuneena ja turtunein jäsenin pääsen
viimein pudouttautumaan kotiaseman
laiturille. '
Vain joku harva ihminen seisoo pakkasessa
tiukasti kääriytyneenä takkiinsa.
Vihreä valo heilahtaa ja juna jatkaa
matkaansa, jättäen meidät täydelliseen
valottomuuteen- Tiedustelen ase-mapäällZkoitä
jonkinlaista ky3rtiä kotiin,
koska olen hyvin väsynyt. "En tiedä
mitään*', kuuluu lyhyt vastaus ja
hän poistuu omaan huoneeseejnsa.
Seison ja tuijotan tähtiin, l^.e,loistavat
suorastaan kirotuii kiFkkainä^ C^it-tautuu
pian> että kyhnyys on terästäkin
• kovempaa väsynedle ruumiiUec Kurkistan
asemahuoneeseen . tyhjä ja pimeä
kuin helvetti . . . Ei, tähän, en voi
jäädä, ajattelen, ja suuö.t^an askeleeni
tielle, • ; "' ""
• Alkutaival menee hjvin^ muttil |>|an
poljen tuiskun täyttämää harjannetta,
torkkuen ja pysähdellen polviin, saakl^^
ulottuvassa lumessa. -Kaipaan kov^^sti
lepoa ja rauhaa näinä tunteina. ^Rtputi
- remmit kiristävät, reppu tuntuu paina-valta;
Istun kinoksella ja taas kahlaan,
vuoroin kumpaakin tehdeh.»-.ArviQltar
olin taivaltanut matkastani noin puolet,
kun katson kelloa. Hätkähdän, sillä
yli kolme tuntia olin taivaltanut neljää
kilometriä. Puolet on vielä jäijel-»
lä . . . Jalisaisiriko? Tuntui toivottomalta,
sillä voimani oliväi lähellä loppua.
Pakkanen tuntui vain kiristyvän
aamun lähestyessä.
.Ajattelen, että jos uupuisin, niin onhan
aamu tulossa ja ehkä joku löytää
minut ennenkuin on liian myöhäistä,
Pelkään ajatustani ja ponnistelen jälleen.
Ei, en jaksa pitkälle. Lepään vähän
tuossa kinoksella.
Lepään reppuuni nojaten. Katse har-hailejp
korkeassa kuusikossa, ylös, sivuille,
taakse. Kuin jousen jonkaisema-na
ampaisen jaloilleni.
Mitä tuo on, onko se valoa? Valoa
se on! Korkealla puiden latvojen yläpuolella
kuultaa kaksi valokiilaa, liikkuen,
edeten tänne. Tänne sz tuiee. Se
on auto! Seison ja huidon kuin mieletön
valojen lähestyessä. Kuumeisesti
kiertää veri suonissani . . . Se tuo minulle
pelastuksen, pelastuksen jäisestä
kuolemasta.
Valo pysähtyy aivan eteeni ja silloin
huomaan seisovani suuren lumiauran
edessä. Mies astuu ulos ja tiedustelee
miksi seison siinä ja huidon ja kuka
olen, kun yöllä liikun autiolla tiellä.
Kerron asiani lyhyesti ja pyydän kyytiä
kotiin, koska voimani ovat lopussa.
Pitkään hän tarkastaa minua ja kysyy
sitten, josko minulla on edes hen-kilöllbyy^
apereita- Kaivan lomatodis-tukseni
ja silmäiltyään s'itä tuokion hän
sanoo pilkallinen hymy suupielessaäii:
"Vai hevosmiehiä 5inä olet, hnal"
Veri kuohahtaa päähäti^ . i ^ i ir-vistelette
te kotirhitiaftiaSänkä^t'V^
Vaistomainen ele kc^ti pist |
Tags
Comments
Post a Comment for 1955-04-23-07
