Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 23, 1955

              Vaistomaisesti suuntautui a^el kotia
kohden ja kuin ennen totutusta tavasta
.hän aukaisi oven, ripusti vettä valuvan
takkinsa eteisen naulakkoon siirtyen
sitten keittiöön niissä istahti tuolille
mitään näkemätön katse kiinnitettynä
keittiön ikkunaan, johon tuuli pieki ras­kaita
sadepisaroita.
Kun John hetkistä myöhemmin saa­pui
työstä, istui Linda vielä samassa
paikassa illallinen valmistamatta.
•Linda, mitä on tapahtunut? Oletko
sairas?" John laski huolestuneena kä­tensä
vaimonsa olkapäälle.
• ' E n " , vastasi Linda soinnuttomasti. •
* K a i sinäkin kuulit työmaallasi, että
olemme nyt sotapolulla j a Paul on juuri
parhaassa iässä. John, oh John, turtu-
•neet aivoni eivät jaksa enää ajatella!"'
''Rakkaani, mene lepäämään ja. anna
aivojesi levsltä. Minä laitan jotain illal­liseksi,
sillä Paul tulee aivan kohta."
'*Niin, hän tulee vielä kotia, mutta
kauanko?" Lindan ääni värähti ja sil­mäluomia
poltti kyynel.
Päivät muuttuivat viikoiksi, viikot
kuukausiksi Lindan eläessä pelon ja toi­von
vallassa odottaen kiihkeänä uuti­sia
sodan pikaisesta päättymisestä.
'Mutta ei toteutunut Lindan toive. Paul
sai kutsun armeijan tarkastukseen ja
fyysillisesti hyväkuntoisena hän joutui
palvelukseen. Hyvästellessään poikaan­sa
eronhetkellä riipaisi ;Lindan sydäntä
ennen tuntematon tuska. ,
•'Äiti kulta, turhaan suret ja huo­lehdit.
Palaan takaisin yhtä terveenä
j a reippaana kuin nytkin olen", lohdut­t
i Paul äitiään j a urhoollisena nieli L i n -
, d a esiin pyfkivän nyyiikytyksen tavoir
telien hymyä huulilleen.
"Näkemiin, P a u l ! " hän kuiskasi ju­nan
al^kaessa liikkua j a vasta sen etäaii-nyttyämelkein
näkymättömiin, hähah-toi
kyyndiHeen vallan.
Pari kertaa ehti Paul käväistä koto-na
lomalla ennen sotanäyttämölle läh­töään
ja sieltä saapuvat reippaan iloiset
kirjeet saivat Lindan melkein unöhta^
maan oudon, sydäntä kalvavan aavis­tuksen,
että poika, jota he olivat kas­vattaneet
ja koulutt^eet vaikeissa olo­suhteissa,
ei palaa takaisin koskaan. Ne
melkein jokaviikkoiset kirjeet olivat
vanhemmille kuin kirkas auringon pil­kahdus
pilviseltä taivaalta. 'Niitä he
odottivat j a lukivat uudestaan ja uudes­taan
ammentaen uutta voimaa j a uskoa
pojan onnelliseen takaisin paluuseen.
Paulin lähdöstä o l i kulunut noin puo­l
i vuotta, kun saapui yllättäen kirje,
missä Paul kertoi löytäneensä elämän-toverin
itselleen. " . . . meidät vihitään
kahden, viikon kuluttua ja sadon pää­tyttyä
tuon teille tyttären ja 'Irmalle
siskon", kirjoitti Paul.
Mutta toisin kävi^ E i ollut kulunut
vielä täyttä vuotta, kun saapui tieto,
>ttä Paul oli saanut uhrata nuoren ja
toivorikkaan elämänsä sodan verta ja­noavalle
pedolle. Johnille ja Lindalle se
oli raskas isku. Monta kieltäytymistä,
hikihelmeä j a raskasta uurastusta sisäl­tyi
kuluneisiin vuosiin ja nyt oli kaikki
•murskana . . . Toiveiden lapsi peitetty
vieraan maan multaan. E i voinut omais-t."
n hellä käsi vaalia hautakumpua, ei
istuttaa kukkasia . . .
Irman hellästä vaalimisesta huolimat­t
a häilyi Linda pari viikkoa kuoleman-virran
rajalla, mutta Paulin viimeisen
kirjeen saavuttua alkoi Linda elpyä,
ikäänkuin poika vielä kuolemanvirran
takaa olisi valanut uutta elämänhalua
äidin henkisesti ja ruumiillisesti väsy-noeseen
olemukseen. Paul kirjoitti:
•Rakas isä ja äiti. Huomenaamulla
lähden taistelulinjalle ja jos kohtaloni
on jäädä sinne, täyttäkää tärtui viimei­nen
pyj-ntöni: Antakaa koti Bettylle ja
pienokaisellemme, jota hän odottaa.
Ohjatkaa Bettj-ä kasN^attamaan lastam­me
samalla tavalla kuin te kasv^atitte
minua, sillä Betty on vielä kovin nuori,
j a tarvitsee ohjausta, jota hän orpona
Eräs syntymäpäivä-muistelma
Tämä asia tapahtui Suomessa poika­vuosinani.
Eräänä kauniina kevätpäivänä sa­noin
minä Niemen *Kustille, että mitä
arvelet, eikö meidän pitäisi järjestää
pieni yllätys Hyteenin Jannelle, joka
on niin hyvä poika ja muutenkin kuu­luu
meidän seuraamme. Kuten tiedät
on hänen syntymäpäivänsä tulevalla
viikolla.
Kyllä minä olen sitä samaa ajatellut,
sanoi Kusti. JNIitähän olisi, jos minä
tempoisin; harmonikkaa ja sinä raappi-sit
sitä viuluasi.
Luulisitkö sinä sen olevan kyllin juh­lallista,
epau'öin minä . . . Mutta kuu­lehan,
nyt minä tiedän! Perämaan
vaarilla on pieni kanuunan tölppö, jon­ka
hän oli saanut lahjaksi Turkin kei­sarilta
silloin kun Suomen ix>jat valloit­tivat
sen Konstantinopolin. Mehän
voisimme tervehtiä Jannea' kanuunan
laukauksella, kuten tervehditään mui­takin
suuria sankaröta.
N i i n asia sitten päätettiinkin. Laina­simme
kanuunan j a lastasimme sen. E n ­sin
panimme kaksi kourallista ruutia ja
sitten rohtimifiUjä ^vea piipun täjrteen.
Syntymäpäivinä aikaisin aamulla
kannoimme sen Jannen kotitalon por­tilla;
asetimme paikoille^ ja panimme
kuiva^'^'ruutia'sytyty»eik
Halusin antaa Kustin toimittaa sy-tytystbinlituksert,
mutta Kusti puoles­taan
"halusi lu^^^ sen kunnian mi­nulle.
Pelkäsiti pahoin minäkin, mutta kun
olm'äslatt esittäjä, täytyi minun näyt­tää;
urhooUisuuttjtni j a laukaista.
; J a kyllä se- pamahti. Voi jukoMste
kun'>ä& lemahti, oikein siinä ikktmat
helisi;, :' •
Menin siitä sitten kukistamaan keit­tiöön
72" siellä^ seisoi pdika silmät pyörei­nä,
eikä saanut sanaa suustaan. Kahvi-
Tervehiys LieMn
Siitä yksin vaiko kaksin kysymyk­sestä
on j5 niin paljon vaihdettu mieli­piteitä,
ettei siihen ole paljon sanomista.
Haluan kuitenkin mielipiteenäni sanoa,
että jo luonto on järjestänyt niin, että
kaikkia pitää olla. kaksi. Se pitää paik­kansa
myöskin ihmisiin. /Ainakin kaik­k
i me vanhemmalla puoleUa. ikää olevat
k a i p a ^ n i e kotia j a elämäatoveria^. Se
on sama m i e h i i n kuin na^iiiddn ^^^^n^^
den. Mikä o » koti esim. ime&elle i l i mn
naista, joka p i ^ sen. lämpimänä ja
viihtyisänä^ joka ottaa ivastaan hänet
hymyilyllä, kun hän tulee työstä väsy­neenä.
Mitä on elämä naiselle, jos hän
joutuu illat viettämään im sattuu.
•Kodin j a elämäntoverin kaipuu on niin
suuri, ettei sitä v o i mihinkään hukuttaa.
Eivät ainakaan vanhemmat, jotka eivät
enää voi nauttia kevytmielisistä huvi­tuksista.
Nuoret ehkä voivat hetkelli­sesti
unohtaa yksinäisyytensä.
Sanotaan, että vanhemmalla ei ole
enää mahdollisuus löytää avioimea. He
voivat sen kuitenkin teluH yhtä hyvin
kuin oikein nuoret, joiden tunteet lei-mahthavat
yhtäkkiä, mutta voivat pian
taas sammua. Vanhemmalla, puol^la
valinta tapahtuu harkiten,-joUoin ystä­vää
voidaan kunnioittaa .vertaisena ja
silloin muodostuu koti onnelliseksi.
Tässä asiassa dvät ole huonommalla
puolella enempää midiet kuin naiset*-
kaan. Me keski-iän sivuutt^eet pys-t3rmme
paremmin järjestämään elä--
n^unme j a silloin elämä muodostuu elä­misen
arvoiseksi.
J O H M ^ N A ;
pannu oli lentänyt hellalta t i es mihin.
(Lopuka se asia selvisi niin, e t t ä Kus­t
in piti lähteä ostamaan ikkunan laseja
rikkcmtunedden tilalle j a minä ryhdyin
puhdistelemaan housujani.
SAARIJÄRVEN P O I K . A.
ei voi saada omilta vanhemmiltakaan.
Kiitos tttlle, isä ja äiti kaikesta . . . Jos
en palaa,^jää minulta perintönä teille
lapsenlapsi. Teitä rakkaudella j a kii­tollisuudella
muistava poikanne."
Sairaalan yksityishuoneen a-uoteella
lepää hento nainen, melkein vielä lapsi,
lumivalkoisin kasvoin ja silmät suljet­tuina.
'Hän on Paulin vaimo, Betty.
Edellisenä jönä hän on synnyttänyt
kaksoset, kovin pienet, mutta terveet
ja elämän energiaa uhkuvat — pojan ja
tytön.
Linda istuu vuoteen vieressä pitäen
Betv-n kättä omassaan ja toisella puolel­la
vuodetta seisoo Irma pyyhkien Bet-tyn
kasvoille kohoavaa kylmää hikeä.
•Kiitos, sisko", kuiskaa vuoteella
lepäävä tuskin kuuluvasti yrittäen ava­ta
silmiään, mutta luomet ovat väsy­myksestä
ja heikkoudesta liian raskaat.
Kun lääkäri saapuu kierrokselleen het­ken
kuluttua, pudistaa hän huolestu­neena
päätään Lindan kysyvään kat­seeseen
ja Lindan sydämeen hiipii pel­ko.
Taittuuko Betty, kuin myrskyn
runtelema hento kukka? Kirottu sota,
miten paljon sinä kylvät puutetta ja
kärsimyksiä, tallaat jalkoihisi viatonta
elämää.
Kun Betty oli kolmisen kuukautta
aikaisemmin saapunut uuteen kotiinsa,
yrittivät Linda ja Irma parhaansa mu­kaan
valaa uutta elämänhalua surun
murtamaan lapseen, sillä lapsihan Bet­ty
vielä o l i , vasta kahdeksantoista täyt­tänyt.
J o h n , omalla hiljaisella tavallaan
antoi iBcjtyn ymn^^^*^» han.räEasti
poikansa vaimoa kuin omaa lastaan.
Nuoresta iästään huolimatta o l i Betyn
osalle langennut raskaita suruja. Van­hemmat
olivat kuolleet pommiräjähdyk­sessä,
josta hän itse oli selviytynyt kuin
ihmeen . kautta. Mutta läheisempiä
omaisia hänellä ei ollutkaan vanhem­piensa
puolelta. J a n y t — - P a u l o l i otet­tu
häneltä p o i s ^ . . .
Hiukan voimistuneena avasi Betty
, silmänsä ja katsoen Lindaan hän sanoi
ihmeen kirkkaalla äänellä:
"Minä ehkä siirryn pois, mutta kas­vattakaa
te, äiti ja isä, lapsistanune
rauhan kyyhkysiä. He ovat alkaneet
kehittvmään tykkien jyristettä, sota on
vienyt heiltä isän, isovanhemmat j a äi­tikin
ehkä sortuu sodan kirouksesta . . .
Äiti, kasvattakaa ja opettakaa heitä tie­tämään
sodan' kauhut. Opettakaa heitä
rauhan kyyhkysinä julistamaan maail­man
kansoille sotien tarpeettomuutta
ja . . . "
Ääni petti, mutta Betyn katseesta
Linda luki pyynnön: 'Äiti, ole luo­nani.
Käsi kädessä on minun helpompi
astua suureen tuntemattomaan."
.Hiljaa hiipi iltahämärä sisälle ja yhtä
hiljaa liiteli väsynyt henki lepoon. L i n ­da
irroitti kätensä k\lmenevistä sormis­ta.
Kyynelien sumentamin silmin hän
katsoi ikuista unta nukkuvaa . . .
"Betty, sinä annoit minulle uuden
tehtävän, Paul jätti perinnöksi lapsen­lapset,
sinä jätit tehtaaksemme kas­vattaa
heistä rauhan puolustajia. Te
sorruitte sodan uherina, mutta lapsen­ne
tulevat työskentelemään ikuisen rau­han
saavuttamiseksi maailniassa. Nuk­kukaa^
rauhassa lapset, me täytänmie
meille uskotun tehtävän tunnollisesti!?
SiTU 6 tan»ntalna. tiuKlilntiiii 23^piiviiai« 19S5
Hmutoäm Imän
l a R J - T Y V N E
Tässä kiveni on, tässä vHkaie, ^
eväspussissa ruokaa nStytten,
Olen koOfmut mä voimia tdltehen
kun hikf^teen lähden nyi pdlolkn.
Mutia, mukana myöskin on harava
jonka vartehen nimen piirustit,
Sun kanssasi kuljin mä kasittäin
kun sä heinäniitylle kiiruhdit.
Minkä me kaadamme viikatteella,
haravalle se kasalle kootaan.
Näin yhdessä kun f ne;-kuljemme
vielä onni me kiinnikin saadaan.
M kqhleh^ meitä \Voi kahlita,
kun yhdessä iomim
koti yhteinen silloin armas on,
eikä huolet ja murheet n^.^aina.
Sioinhdän isoiati
smoo myös samma
K u n puhutaan siitä onko parempi
elää yksin vaiko kaksin, niin v-qi siihen
sanoa, että se riippuu kok<Hiaamkuinka'
on m«inyt perhe?elämä.- Itse' olisin
suonut saavani pitää elämäntbverini
n i in kauan kuin elän. Osaan kyllä elää
yksinkin, luen j a kirjoittelen, mutta yh­dessä
ollen oli-mukana keskustella iue^
. tusta, varankin-kun oljmiÄeiiäolenimat
ahkeria lukemaan. - CHi terveellistä
kuulla myösMn arvostelu höpinöistä;
joita: kirjoittelin. V V : "
Vanhojen iluMisten / utjteen avioliit­toon
en uskaltaisi luottaa. Kun elää
nuoruudesta lähtien toverin kanssa, niin
siinä o^)prä luottainaah. toiseensa. Kun
taas HHilemniatovattjGittcineet^^d
aikana erilaisiin, t^ioahin,'liiin silloin
saattaa syntyä:
kun olen jo x^iutv kuusi v^ yksin,,
olen alkanut. tyjrtyä osaani. Käyn
uäein katsomassa sitä''neljättä polvea,
jossa näkee uiideh elämän sylddväii':
Tytär vainajani pojalla/joka. on täval-^
laan niinun poikani, koska" olen hänet
vuoden vanhasta kasvattanut, on viime
joulupäivänä, kaksi vuotta täyttäneet
kaksospojat, tavallistaL- vilkkaammat.
Täytyy oikein ajatella^ olenko unohta­nut
minkälaisia tuollaiset-pojat enneii
olivat, nön ^äväisiltä he näyttävät. '
Ehkä muistatte, että minulta otettiin
kaikki hampaat pois.: Nama pojan ve- -
karatkin ovat sen huomanneet. Kun
eilen menin heitä katsomaan, niin ta­pansa
mukaan kumpikin kiipesi syliini
. ja alkoi kaivella minun suutani, jotta
. näyttäisin onko nainulle tulossa uusia
hampaita. Olivat näet nähneet äidin
tarkastavan baby-siskon hampaita.
Kyllä kai nyt nnnun suuni tarkastetaan
joka käynnUlä j a sitten taputellaan kil-van
mununun kurttuisia poskia.
Tulee mieleen uutta polvea katsel­lessa
minkälaiseksi on maailma muut­tunut,
kun heistä tulee miehiä . . . Onko
täällä maan päällä enää elämääkään,
jos ne atomihullut saavat määräillä.
Meillä parhaillaan kerätään nimiä
atcmiasevastaiseen vetoomukseen. Tätä
kirjoittaessa kävi täällä yksi kerääjistä,
H. Kulmala, ja kertoi onnistuneensa
oikein hyvin. Kyllä ei voikaan aja­tella,
että olisi yhtään täysjärkistä ih­mistä,
joka ei moista hir.muisuutta vas­tustaisi.
Maailma menee eteenpäin ja
aina tehdään uusia ihmeellisiä keksin­töjä,
mutta niitä ei kuitenkaan käytetä
yleiseksi hyödyksi vaan kaiken tuhoa­miseksi.
Kuinkahan kauan tämä saa
jatkua.
Kapitalistien voitonhimo tuntuu ole­van
aivan rajaton. Tiedemiehet yrit­tävät
varoittaa, mutta heidän äänensä
vaiennetaan. O n kunnna kun eKät huo­maa
ajatella,-että siihen hulluuteen he
tuhoutuvat itsekin. „
ISOÄITI.