Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 13, 1948

              iikan istuessa Hnen vieras ja
n ajatteli itsekseen: kret-tär
Yvonne yhä'minua, )^lpaai kalas-an
vaimoa, vai miksi haii lähettää
iikan näille kä>'nneilleen.
Ehkäpä hän pelkää,. sanoi jokin hä-n
sisimmässään ja silloin hänen kas-nsa
saattoivat kuumeta jä silmänsä
ijottaa loistavina kohden taivasta. Oli
akin, jota Gustavilla kuulemma ei
ui. Se oli lapsi. Sitä ainoata seikkaa
n talvella oli tiedustellut Eriikalt^ ja
AXTOX TSHEHOV: Made
Kesäaamu: Hiljaisuus. Vain Wkka
siriahtelee rantaheinikossa ja jossakin
murahtelee arasti haukanpoikanen. Tai­vaalle
pysähtyneet untuvapilvet muis­tuttavat
siroiteltuja lumihiutaleita . . .
Lähellä tekeillä olevaa uimahuonetta,
vihreiden pajun oksien alla, punakiha-*
, . . . . . . * -u- . r^inen ja karvanaamainen musikka. Hän
iikka 0 1 sanonut, etteivät tosihienot •
....l*;^.^:.:..::,:.-::.. , puhiscc ja pihisee, räpyttelee nopeasti
silmiään, yrittää kiskoa jotakin paju-pensaan
alta. Hänen kasvonsa ovat hien
peittämät. Sylen päässä Gerasimista,
kaulaansa myöten vedessä, seisoo kir­vesmies
Ljubin. nuori kumarahartiainen
musikka, jolla on kulmikkaat kasvot ja
- kapeat kiinalaiset silmät. Sekä Gera-sim
että Ljubim ovat kumpikin alus­vaatteisillaan.
Molemmat ovat vilusta,
sinistyneet, sillä he ovat seisseet vedes­sä
jo toista tuntia . . .
— Miksi sinä yhä kädelläsi tuupit?
— huutaa kyttyräinen Ljubim vavisten
kuin kuumeessa. — Senkin tarhapöllöl
Pidä kiinni sitä, pidä kiinni, a muuten
karkaa, ryökäle! Pidä kiinni, sanon!
— Ei karkaa . . . A minnepä se kar­kaisi?
Kieron väntyrän alle on ajautu­nut
. . . — virkkaa Gerasim käheällä
syvällä, ei kurkusta vaan vatsanpoh­jasta
lähtevällä bassolla. Liukas on •
pahus, ei ole mistä kiinni ottaisi.
— Tartu kiduksiin, kiduksiin tartu!
— Eipä löydy kiduksiakaan . . . Mal­tahan,
nyt sain jostakin kiinni . . .
Huuleen tarrasin . . . Puree, riivattu!
— Älä vedä huulesta, älä vedä — irti
lasket! Tartu kiduksiin, kiduksiin tartu!
Taas aloit kädellä sohia! Oletpa sinä
tolkuton musikka. Pyhä Neitsyt armah­takoon
I Tartu kiinni!
— "Tartu kiinni"... Matkii Gerasim,
— Mokomakin komentelija! Tulisit it­se
ja tarttuisit, senkin kytyräselkäinen
piru . . . Mitä siinä seistä töllötät? . .
— Tarttuisinkin, jos voisin . . . En­hän
voi matalakasvuisena rannan alla
seista. Siellä on syvää!
— Ei se syvyys mitään . . , Ui tänne
vaan .*. .
Kyttyrä räpistelee käsillään, ui Ge-rasimin
luo ja tarttuu oksiin kiinni.
Yrittäessään käydä seisomaan hän pai­nuu
veden alle kokonaan poreiden pin­nalla
pulpahdellessa.
iva: halunneet nuotinä päivinään lap-
He ymmärsivät^ olla onnellisia ja
ita elämästä. Lastenkin aika saattoi
llä tulla sitten, kun oli maisteltu rie-ijen
maljasta tarpeeksi. Ingeborg eh-kyllä
saada lapsia sittenkin, kun he
laisivat takaisin Suomeen ja asettui­vat
rauhallisempiin oloihin JVIunkki-nieen.
Omien ajatusten mainingeissa Kata­la
oli tullut pieni Gustav vierellään
iti Janssonin talon eteen. Hänen sy-mensä
alkoi lyödä rajusti, kun hän
t!ui oven raskaaseen kolkuttimeen.
i avattiin ja hän astui jjslvelijattaren
tse eteiseen ja pyysi saada tavata
ti Janssonia. -
\malia Jansson katsahti ystävällisesti
niiseen äitiin ja poikaan ,jotka as-vat
hänen huoneeseensa. Tänä suru- *
vuonna näytti siltä, etteivät van-imat
uskaltaneet päästää lapsiaan
s kodin piiristä.Hän viittasi kohteli-ti
kädellään paikan heille punaisen
yshisohvan kulmaukseen ja istuutui
suuren kirjoituspöytänsä ääreen,
t}-väisenä siitä, että oli ilmaantunut
i., jolla ei ollut pelkoa.
Haluaisin poikani teidän hyvään
luunne oppilaaksi, aloitti Katariina
ättävästi ja toiveikkaasti hymyillen.
Koulussani on vielä muutamia
koja vapaana, sillä monet perheet
i lähteneet ulkomaille pakoon tätä
lonta aikaa, jonka Jumala on an-ut
vitsaukseksemme, sanoi neiti Jans-huokaisten
raskaasti.
Olen siitä kovasti iloinen, hengäh-atariina
ja hän kaksikymmentäkol-tiaat
kasvonsa olivat sillä hetkellä
kein lapsellisen säteilevät. "
eiti Jansson katsahti häneen lämpi-ti
kysyessään:
Kenet saan kirjoittaa oppilasluet-ni?
Ximeni on Katariina Jahnukainen
•»ojan nimi on Gustav, vastasi Ka-
Xeiti Jansson kohotti päänsä ja
n kirjoittamiseen valmis kynänsä
^tyi. Tuo arkinen talonpoikaisnimi
fäpsähdyttänyt häntä.
Haluaisin tietää , myös arvoisan
-enne nimen ja ammatin, sillä mi-on
tarkat luettelot myös oppilait-perheistä,
kysyi hän varovaisesti.
-^Tieheni nimi on Elias Jahnukai-
Hän on kalastaja ammatiltaan, vas-
Katariina.
titi Jansson pisti kynänsä takaisin
•eeseen jo ennenkuin sanat olivat
iinn hänen huulillaan. Hän mittaili
ellaan Katariinan vaatteita ja hä-
^auniita kasvojaan epäuskoisena,
n hänen katseensa siveli pojankin
"Hipukua ja hänen sieviä herras-jalkineitaan.
Vasta sitten hän sa-
— Johan sanoin, että syvää on! —
virkkaa hän vihaisena valkuaisillaan
mulkoillen. — Kaulaasiko istu% \ ^ i
mitä?
— A nouse vedessä olevan rungon
päälle . . . Runkoja on paljon, aivan
kuin portaat .
Kyttyrä tunnustelee kantapäallään
runkoa ja tarttuen samalla oksiin, nou­see
rungolle seisomaan . . . Tasapainon
saavutettuaan ja lujituttuaan uudessa
asemassaan, hän kumartuu, koettaa va­roa,
ettei vesi menisi suuhun, ja alkaa
haroa kädellään vedessä olevien' pajun
käntyröiden välissä. Juuria peittävä
sammal on limaista ja liukasta, vesikas­vit
takertuvat käteen, joka äkkiä osuu
ravun teräviin pihteihin . , .
— Sinäkin'siinä vielä, senkin peija­kas,
niinkuin emme piisi ennen nähneet!
— noituu Ljubim ja heittä ävihaisena
ravun maalle.
Vihdoin hänen kätensä tavoittaa Ge-rasimin
käden, laskeutuu sitä pitkin ja
osuu johonkin kylmään ja liukkaaseen,
— vot, siinä se öh ! . . . riemuit­see
Ljubim.—.\ika ve . , enkale! Irroita
sormesi, niin minä heti sen . , . kiduk­sista
. . . Odota, älä tuupi kyynärpääl-
. läsi . . . minä heti sen . . . heti paikalla
. . . annahan kun saan kiinni . . . Kau­emmaksi
juuren alle tunkeutuu, riiviö,
ei saa otetta , . . Ei saa päätä käsiin . . ,
Maha vain oh ulottuvissa . . . Tapa
hyttynen kaulaltani — pistää vietäväs­ti!
Minä heti paikalla , . . kiduksien al­le
sormeni . . . Työnnä sivusta päin,
työnnä! Väännä gormellasi!
Kyttyrä posket pullollaan, hengitys­tään
pidätellen, silmät pullistuneina,
näyttää jo päässeen "kiduksiin", mutta
silloin oksat, joista hän pitää vasemmaj-la
kädellään, katkeavat, hän menettää
tasapainonsa ja — pulskis veteen! Säi-käht3''
neen näköisenä aaltoilevat vesi-jqnpyrät
ja poreet kohoavat äskeiselle
putoamispaikalle. Kyttyrä ui pinnalle,
pärskii ja tarttuu oksiin kiinni.
— Hukut vielä, kehno, vastuuseen
sinusta joudun! . , . — sähisee Gerasim.
Tapani on kuulustella oppilaitani
J"^ on n i i n kuin .sanotte, eitä olet-
^'•'^taian vaimo, en voi ottaa poi-l>
nMluuni, Kouluni on sitäpaitsi
>ritti hän lopettaa keskustelun
een.
" ' i T Katariinan silmät katsoivat
>hä toiveikkaina ja hän virkahti
en:
T'>flan. että koulunne on kallis,
rn nulla on rahaa poikani kouhia
"Sitäpaitsi hän on hyvä oppilas,
^ ' i ^ l o kuulustella häntä?
vasta koulutunnillani. Olen pahoillani,
etten voi ottaa poikaanne kouluuni. Niin
kokonaan toiseen säätyyn kuuluvia o-vat
kaikki oppilaani ja heidän vanhem-'
pansa pahastuisivat, jos saisivat kuulla,
että otan m>^s kalastajien lapsia heidän
lastensa joukkoon. Olen pahoillani, että
minun täytyy näin suoraan sanoa teille
katkera totuus. Jos itse olisinkin toista
mieltä tällaisesta asiasta, täytyy minun
pitää kouluni kunniasta huoli.
Katariina tuijotti lattian pehmeään
ruusuiseen mattoon, jonka kukkaset
tanssivat hänen silmissään. Hän ei ol­lut
ottanut suuressa onnessaan lukuun
tällaista mahdollisuutta. Hän oli luul­lut
rahan aukaisevan Gustaville pääsyn
tilhän kouluun, mutta näytti, että oli
olemassa muita vielä vaikeampia ja
korkeampia muureja. Katkera pala nou­si
hänen kurkkuunsa. Jokin suuri ja
korvaamaton oli ajautunut karille. Hän
tuasi nyt kipeämmin kuin koskaan en­nen
mitä varten kaikki .tämä oli eläh­dyttänyt
häntä näinii vuosina. Se oli
sittenkin se suuri, ihmeellinen toive,
että Gustav von Armborg kerran saisi
tietää lapsesta ja silloin hän. Katariim».
voisi seisoa hänen silmiensä edessä ja
.sanoa: — Olen kasvattanut hänet hänen
sukunsa arvon mukaan.
Jatkuu.
— Painu hiiteen! Vedän itse!
Sadattelu alkaa , . . .^urinko paistaa
jä paistaa. Varjot lyhenevät, menevät
itseensä, kuten etanan sarvet , , , Aurin­gon
lämmittämä pitkä ruoho alkaa erit­tää
voimakasta kirpeänimelää tuoksua.
Kohta on päivä puolessa, mutta Gerasim
ja Ljubim yhä vielä hosuvat pajupen-saan
alla. Käheä basso ja vinkuva kyl­mettynyt
tenori taukoamatta häiritsevät
kesäpäivän rauhaa,
— Vedä sitä kidutuksista, vedä! Odo-tapas.
minä tyrkkään! No, mihin ^inä
sitä ^.nyrkkiäsi työnnät? .Älä nyrkillä,
vaan sormella — hoopo! Lähesty sivus­ta!
Vasemmalta puolelta, vasemmalta,
oikealla on sy\'änne! Pirun kitaan il­lalliseksi
joudut! Vedä huulesta!
Kuuluu ruoskan vinkunaa . . . Kar­ja,
jota paimen Jefim ajaa, etenee lais­kasti
loivaa rantavierua juomapaikalle.
Paimen, raihnainen, yksisilmäinen ja'
vääräsuinen ukko, kulkee alla päin, jal­kojensa
alle katsellen. Lampaat saapu­vat
ensimmäisinä rannalle, heitä seu­raavat
hevoset, hevosia lehmät.
— Työnnä sitä alta päin! — kuulee
paimen Ljubimin sanovan. — Pistä sor­mesi!
Oletko sinä kuuro, pi . . .ru, vai
kuinka? Hyi!
— Ketä, te veliseni siellä? — huu-l;
ia Jefim.
— Matikkaa! Emme mitenkään saa
sitä pois vedetyksi! Juuren alle tunkeu­tui!
Sivulta päin, sivulta, sivulta!
Hetkisen Jefim siristclce yhdellä sil­mällään
kalastajia, riisuu, sitten virsun-
.<'i, heittää pussin selästään ja paidan
päälHiän. Housuja riisumaan ei riitä
hänellä kärsivällisyyttä. Rfetinmerfefö^
tehtyään, tummiksi pinttynfOäkäsilr
tään tasapainoa tavoitellen, hän laskeu­tuu
housut jalassa veteien, kulkee mu­taista
pohjaa pitkin viitisenkymmentä
askelta ja älkaa uida. v
— Malttakaahan, poikaseni! — huu^
taa hän. — Malttakaahan! Älkää suot­ta
kiskoko, irti laskette. Täytyy ottaa
taitavasti! . . "
Jefim yhtyy kirvesmiehiin, ja kaikki
kolme, toisiaan kyynärpäillä ja polvil­la
tyrkkien .puhistellen ja sadatellen,
touhuavat samalla paikalla . . . Kytty­räinen
Ljubim saa vettä henkeensii ja
aloittaa vihlovan, suonenvedontapaisen
yk-simisen.
—-'Missä paimen on? — kuuluu ran­nalta
huuto. — Jefim! Paimen! Missä
olet? Karja meni puutarhaan! .-Vja pois,
aja ne puutarhasta! Aja pois! Missii-liiin
lieneekään, vanha lurjus!
Kuuluu miesten ääniä, sitten naisen
ääni , . . Herraskartanon puutarhan
aidan takaa ilmestyy kartanonherra An­drei
.Andrejevitsh persialaisesta liina-kankaasta
tehty viitta yllään, sanoma­lehti
kädessä , , , Hän katsoo ihmetel­len
joelle päin, rhistä huudot kuuluvat,
ja tepsuttaa sitten-nopeaa vauhtia ui­mahuoneelle
. . ,
— •NIikäs täällä on? Kuka rääkyy?
— kysyy hän ankarana huomattuaan
pajukon takaa kolme märkää päätä. —
Mitäs te täällä nuhjustelette?
— K . . kaloja pj^ydämme . , , —hö­pisee
Jefim päätään nostamatta.
— A minäpä näytän kalan! Karja
puutarhaan meni, mutta hän vain muka
kalaa pyytää! — Entä milloin uima­huone
valifiistuu, senkin pirulaiset? Jo
kaksi viikkoa töissä olette, a missäpä
työnne tulokset? ^
— Tu . . . tulee valmiiksi . . . —
ähkää Gerasim. — Kesä on pitkä. Eh­dit
vielä, teidän korkeasukuisuutenne,
uiskennella . . . Puh-huh . . . Emme
mitenkään pärjää matikalle . . . Juuren
alle, kehno, tunkeutuu kuin luolaan
ikään, ei mihinkään päin liiku . . .
— Matikkako? — kysyy herra ja hio­nen
silmänsä loistavat herkkupalaa vais­toten.
— Vetäkäähän se sukkelasti ylös!
— Varmaankin annat puoliruplasen. .
Sellainen on jättiläinen, lihava kuin-kauppiaan
eukko , , . Kannattaa, kor­keasukuisuutenne,
puoliruplanen antaa,
jos sen palveluksen teemme . . . Älä pu­rista
sitä, Ljubim, älä purista, kuoliaak­si
kidutat! Työnnä altapäin! Vedäpäs,
hyvä mies, pajua ylöspäin . . ,Ylös eikä
alas, senkin rumilus! Älkää survoko ja­loillanne!
Kuluu viisi minuuttia, kuluu kymme­nen
. . .Herran*kärsivällisyys loppuu,
— Vasili! — huutaa hän, kartanoon
päin käänn>-ttyään, — Vasjka! Kutsu­kaa
Vasili tänne!
.Ajomies Vasili juoksee. Hän pureksii
jotakin juostessaan ja läähättää.
— Laskeudu veteen, — komentaa her­ra,
— auta heitä nostamaan matikka
ylös . . . Eivät saa ylös matikkaa!
Vasili riisuutuu nopeasti ja astuu ve­teen.
— Minä heti paikalla , . . Tuossa tuo­kiossa
. . . Menisit pois, Jefim 1 Mitäpä
sinä, vanha mies, vieraisiin asioihin se­kaannut!
Missä tässä on matikka? Mi­nä
sen heti paikalla . , , Vot, vot, siinä­hän
.««j on! Irroiltaka kätenne!
— Mitäpäs käsistä, itse tiedämme,
irroitamme . . . A sinä^vedä!
— Jokohan mahtanet sillä tavoin saa­da
ylös? Tartu päähän kiinni! .
— A pää on pajun juuren alla! Tietty
juttu, hupsu!
— No, älä hauku tahi muuten pa­mahtaa
I Roisto! "
— Kartanonherran kuullen sellaisia
.<ianoja . . . — .sopertaa Jefim. — Ette
saa sitä ylös, veljet! Kovin on viisaasti
sinne piiloutunut!
LAUANTAINA, MAALISKUUN 13 PÄIVÄNÄ, 1948 Sivu 5