Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 18, 1953

              Jatkoa
\ntti, minä olen äärettömän iloi-cffl
puolestasi: Tahtomattaan Antti
jpi me/kille ystävänsä äänen erikoisen
Sniön.OIen myöskin äärettömän iloi-
Een Katriinan puolesta, Antti!
Heikki, sinä kai vielä muistat, m i ­tä
tapahtui puolitoistavViipt|a sitten?
Sinä 3<ai vielä muistat, että vain pelkäs-fi
\?tävyydestä minuun sinä jätit oman
Dauphinissa ja seurasit minua ta^n-ne
korpeen Vaikka nieillä ei ollut min-iaanlaista
varmuutta tulevaisuudesta?
Heikki, minä tulen aina olemaan kiitol­linen
sinulle siitä! Ja nyt pfieille on
a\-autunut tilaisuus palata kotiin. Heik­ki,
sano minulle, mitä sinä ajättel&t sii­tä?
' ' ,\
— Jos . . . Antti, jos minä sittenkin
fakin tänne . . . ? Jälleen HeikTci pu­hui
niin hiljaa, että Antin oli vaikea
eroittaa hänen sanojaan.
— Jos sinä jäisit täniie? Hyvä hn,
Heikki. Emme puhu asiasta sen enem­pää!
Kirjoitan Katriinalle, että .
Antti! Me olerhme yhdessä tul­leet
tänne ja yhdessä me täältä lähdem­mekin!
Olen jo pitemmän aikaa aavis­tanut,
että näin tulisi kä3Tnään, en­nemmin
tai myöheminin. 301en myös­kin
koko ajan tiennyt, että erinen läh­töäsi
sinä lupasit Katriinalle palata
pian takaisin. Olen aikonut jo mon.isti
itse ehdottaa sinulle tätä, mutta olen
pelännyt sinun käsittaväri A^äria^ m i ­nua,
ja siksi olen vaiennut. Tahdoin,
että, itse puhuisit siitä. Kuinka iloi­seksi
Katriina tuleekaan! Minun p i ­mustasi
päättäisi jätkää koulunkäyntiä­si
oppikoulussa — olisitko ahkera ?
— Oi! Olisin ahkera, oikein ahkera
olisin. " • •'
— Te voisitte päästä Tainan kanssa
samalle luokalle.
— Xiin innostui Taina. Meistä tuli­si
luokkatoverit. Betty pääsee toiselle
luokalle, hänellä on vastaava oppimää­rä.
Minä jätin kansakoulun kesken ja
aloitin alusta.
— Minä puhun tästä asiasta Kauko­lan
kanssa, sen teen. Täytyj^hän ty­tön
päästä kouluun kun halua on.
— Kiitos setä. Te sitten olette vasta
l^iitti setä, Betty sanoi niiaten.
— Ja meistä tulee luokkatoverit!
— Oi me olemme onnellisia!
— Mutta mieidän uimisestamme ei
taidakaan tulla mitään.^ Odottakaa het-
^^en, niin näette kun me viiletämme
iuin joutsenet pitkin veden pintaa!
hi-udahti Taina ja lähti juoksemaan
vanhan tohtorin uimahuonetta kohden
Setty kintereillään.
Rannalta kääntyessään uimahuoneen
«lialle, he vielä kädellään viipottivat Ja
^ukeltautuivat aidan taakse, kunnes
uimahuoneella taas näyttäytyivät.
Pojat juoksentelivat rantahiekalla,
«tä vesi roiskui korkealle ilmaan ja lo-öiassa
koettelivat korkkipussejaan. Su-
^jJa, joka jo rantatiellä huomautti kork-
^mslm virheellisyydestä, selitti kuin-
, ^'aarallista käyttää niitä ilm^ti
^1^^-ötä. : - - > . l
— Kun minä nuorena poikana suori-uimakurssin,
hän sanoi, sattui t a -
joka aina palautuu mieleeni, kun
f^en käytettävän mainitunlaisia apu-
J"5oja. KursseUla jjli- useita, Jotka trfs-olleet
vedessä muualla kuin
^^Jjnassa ja he harjoittelivat korkkipus-täisi
oikeastaan olla kateellinen sinulle,
Antti, sillä olethan voittanut osaksesi
maailman kultaisimman tytön rakkau­den!
Heikki vaikeni, mutta jatkoi sit­ten
nopeasti:
— Milloin olet ajatellut lähteä?
— Kahden viikon kuluttua, ensi mak­supäivänä,
— Se sopii hyvin, -\ntti. Painamme
vielä kaksi viikkoa ja sitten — hyvästi
Riding Mountains!
He olivat saapuneet parakille. Antin
Ja Heikmmakuulaverit sijaitsivat aivan
ulko-oven vieressä, etuseinällä. Heikki
nukkui alhaalla ja Antti yläpetissä. Tus­k
in Antti oli päässyt petinsä vierelle,
k i in hän äkkiä kavahti taaksepäin.
— Käärme! Käärme minun petillä­n
i ! hän huudahti ääni väristen inhosta.
Syntyi melua ja hälinää miesten ryn­nätessä
hänen ympärilleen. Keskellä
vuodetta, peitteen päällä, makasi kau­niissa
kiehkurassa sahalaitainen kyy,
joka liettävillä, luomettomilla silmil­lään
tuijotti ympärilleen kerääntyneitä
miehiä. Sen kaksikärkinen kieli lipui
nopeasti edestakaisin. Koko sen asen­to
muistutti hyökkäävää kobraa.
O l i tietenkin vain muutaman silmän­räpäyksen
asia, kun inhoittava tunget­telija
oli täpettl^ ja heitetty ulos. Mut­ta
tapaus jätti sahoin kuvaamattoman
ellottavan ja inhon tunteen Anttiin,
jonka vuoteen myrkyllinen matelija oli
valinnut makuupaikakseen,
— Heikki, hän sanoi ystävälleen, m i ­nä
en pidä tästä! Yhtäkkiä hän tart­tui
kumppaniaan käsivarresta ja puristi
sitä hirveällä voimalla.
Muistatko, Heikki, muistatko tuo­ta
viimeistä yötä vuorilla! Silloin . , .
mitä minä sanoinkaan sinulle? Noiden
susien ulvonta! Minä en pidä kaikesta
tästä! '
~ Antti, ja minun täytyy sanoa si­nulle
samoin kuin sanoin silloinkin -—
tliona yönä. Sinun täytyy rauhoittua!
Ja sitä tehdessäsi kokoa tavarasi; minä
käyn sillä välin keittiön puolella ja os­tan
ruokaa.
— Heikki, mitä tarkoitat?
— Vain sitä, Antti, että me lähdemme
täältä — n y t heti l
sella,
selkä aivan tuollaisilla, joi§ta puuttui
^vyö. Ja eräältä pojistalipui kai-ov-
jö alas vatsan a l l e j a poika painui
J^enpinnan alle. Ja ennenkuin huo-
"^^^"n oli hän saanut vettä keuhkoi-ia
tukehtui.
Jatkuu
He olivat jo kolme päivää tehneet
taivalta. Vuorityömaa oli jäänyt kauas
taakse ja he olivat laskeutumassa Rid­ing
Mountainsin itäistä rinnettä. He
olivat lähteneet matkalle äkkiä, suo­raan
yön selkään ja niin he olivat joutu­neet
tekemään tuon paluj«natkan kotim
samoin kuin he sieltä olivat lähteneet­kin
— jalan. Päivä oli helteinen. Edel­lisen
yön samoinkuin kolme aikaisem­paakin
yötä he olivat viettäneet nuotiol­la,'
mutta lähteneet sinä aamuna jatka­maan
matkaansa jo varhain. •
— Heikki, levähdetään taas vähän!
Jalkani tuntuvat niin ihmeellisen ras­kailta.
-
— Levähdetään vainj Antti. Ehkäpä
tämä kuumuus vaivaa sinua! Ja le-vätessämme
me voimme saman tien vä­hän
S3^ödäkin. Ja vielä puhuessaan
Heikki laskeutui pienelle ruohomättääl­le
j a aukaisi pienen laukun, jota hän
oli kantanut selässään. Sieltä hän kai­voi
esille lunchitarpeita, voileipiä, mak­karaa,
juustoa j a munia. Juomana heil­lä
oli aamulla vuoden laella löytämäs-tään
lähteestä otettua raikasta vettä,
joka tosin matkan aikana oli päässyt
lämpenemään,
Heikki, en ymmärrä oikein itseä­ni,
Antti jatkoi heidän syödessään vaa­timatonta
puolistaan. Olen koko aa­mun
tuntenut niin kummallista väsy­mystä.
Joka paikka ruumiissani on hel­lä
ikäänkuin olisin saanut hyvän selkä­saunan.
Ja Alisassani kiertää niin
orftituisesti. Mitähän se mahtaa olla?
Antin vielä puhuessa Heikki oli äk­kiä
salaa vilkaissut ystäväänsä. Hän
näki tämän kasojen olevan omituisen
kalpeat ja hän näki suurten hikikarpa-loiden
helmeilevän hänen otsallaan. Päi­vä
oli tosin helteinen, mutta Helkki aa­visti,
että nuo hikipisarat eivät aiheutu­neet
kuumuudesta, vaan — tuskasta!
Ja äkkiä Heikki tunsi, kuinka hänen
sydämensä kouristui kokoon äkillisestä,
hirveästä kauhusta. Ikäänkuin sumun
läpi hän oli jälleen näkevinään Antin
mahallaan vuorityömaan editse juokse­van
puropahasen partaalla ja tyydyttä­vän
janoaan sen likaisenruskealla vedel­lä.
Ja äkkiä hän muisti jälleen kaikki
nuo hirveät kertomukset, joita hän oli
kuullut työmaalla tuon samaisen, sa-meavetisen
puron ihmisille aiheuttamis­ta
kauheista kärsimyksistä. Alitajun­nassaan
Heikki yhtäkkiä aavisti koko
hirveän totuuden. Kaikki ne oireet,
joista Antti oli juuri maininnut, puhui­vat
selvää kieltä!
Antti oli saanut tartunnan! Antin
kehossa tuon kauhean taudin basillit te­kivät
jo parhaillaan hirveää^ tuhoavaa
työtään! Ja tuon tatidin oli aiheutta­nut
juuri tuo sama, sameavetinen puro,
josta Heikki oli ystäväänsä varoittanut,
Heikki muisti, että työmaalla oli hänelle
kerrottu tuota tautia kutsuttavan suoli-^
kuumeeksi, jonka kynsistä vain ani­harvan
siihen sairastuneen oli onnistu­nut
pelastua elävänä. Se oli kauhea
hetki Heikille. \''äin yli-inhimillisellä
• pönhlstuksella hänen onnistui hallita
kasvojensa ilmeensä sekä pidättää huu­lilleen
kohonneen kauhun huudahduk­sen.
Kuinka kauhea tilanne olikaan!
He olivat erämaassa, eikä apua ollut
mistään saatavissa. Heikki ynimärsi,
että hänen täytyi salata totuus ystäväl­tään
; se o l i ainoa mahdollisuus, ainoa
toivo, että heidän onnistuisi päästä
ajoissa ihmisten ilmoille ja saada apua,
— Antti, hän sanoi koettaen kaik­kensa
saadakseen äänensä pysymään
rauhallisena, se johtuu vain tästä hel­teestä!
.Älä ole 3'htään levoton! Minä
tunnen samoin. Lepäämme tässä tun­nin
tai pari ja sitten jatkamme taas.
Meidän lienee parempi pitääkin useam­min
levähdyshetkiä ja kulkea lyhyem­piä
taipaleita.
Olet varmaan oikeassa, ,Heikki,
Tämä helle on suorastaan sietämätön!
Pari tuntia he soivat itselleen lepoa
varten. Sitten he lähtivät jälleen kulke­maan
eteenpäin. Mutta tuskin heidän
tuntiakaan käveltyään Antti pysähtyi
äkkiä, tarttui kaksin käsin vatsaansa ja
antoi ylen. Hänen vartalonsa koukis­tui
omituiseen asentoon ikäänkuin jo­ku
sanoin kuvaamaton tuska olisi raas­tanut
hänen sisuksiaan. Se oli hirveää
katsella. Jälleen hän oksenti. Neljän­nestunnin
kesti kohtaus, mutta sitten se
meni yhtäkkiä ohi. Hän suoristautui
N^ix-aloisesti Ja katsoi ystävääni, joka
oli koko ajan seisonut hänen vierellään
valmiina auttamaan, Heikki värähti
nähdessään Antin kalmankalpeat kas­vot..
— Heikki, mitä tämä merkitsee? Pää­täni
polttaa kuin tulessa. Olen kuole­man
väsynyt. HeikkTT minun täytyy
saada levätä I
— Levätään, Antti, Kyllä se menee
ohi. Kaikki on vain tämän kirotun hel­teen
syytä!
Mutta juuri kun Heikki aikoi laskeu­tua
pitkälleen maahan, Antti tarttui äk­kiä
ystävänsä käsivarteen ja puristi s i ­tä
hirveällä voimalla, Heikki oli vähäl­lä
parahtaa tuskasta.
— E i . Heikki, ei! Antti huudahti a i ­van
ystäx^änsä korvaan. Hänen äänen­sä
särähti ilkeästi. Heikki, minä ym­märrän
nyt . . . minä ymmärrän! Se
puro, Heikki, se puron vesi! Heikki,
kuuletko minua! Meidän täytyy rien­tää,
meidän täytyy! Ja äkkiä hän hel­litti
otteensa ja syöksyi juoksuun. ,
— .\ntti! Antti, odota! Et saa
juosta!
— Heikki, meidän täytyy! Juokse,
Heikki, juokse! Näethän, että Katriina
seisoo tuolla! Katriina, Katriina, odo­ta,
minä tulen! Ja äkkiä sitten, edet­tyään
tuskin kahtakymmentä askelta,
Antti pysähtyi, tarttui molemmin käsin
päähänsä, j a vaipui tajuttomana maa­han,'
• •
—Tohtori, onko hänellä enää mitään
toivoa?
Dauphinin ho,spitaalin ylilääkäri,
tohtori Peterson nousi työpöytänsä ää­restä
ja astui sen toisella puolella seiso­van
tummatukkaisen nuorukaisen vie­reen
J a laski kätensä rauhoittavasti hä­nen
olalleen,
—- Nuori ystäväni, hän sanoi lem­peästi,
en haluaisi tuottaa sinulle enää
enempää surua ja tuskaa. Mutta en
voi myöskään antaa sinulle toiveita,
jotka olisivat kuitenkin vain petosta.
Minä pelkään, ettei .Antti enää tästä
selviä. Olen tutkinut hänet huolellises­ti,
ja hänen vatsallaan on jo selvät
•'kuolemanmerkit". Ystäväni, tänne on
tuotu pbtilaita, saman taudin uhreja,
jotka ovat olleet paljon paremmas.sa
kunnossa, mutta joita emme kuitenkaan
ole onnistuneet pelastamaan. Ystäväsi
olisi tarvinnut saada apua jo paljon ai­kaisemmin,
— Missä . . , missä hän nyt on?
•— Hän . . . Mutta kerrohan, Heik­ki,
teidän matkastanne. Sinulle sen on
täytynyt olla varmaan hirveä koettele-
I L M O I T U S
Keski-ikälnen leskimies, omaisuutta
omaava, haluaa saada elämän tove­rin
naisesta tositarkoituksella, ikä­raja
35—50,vuoden välillä olisi suo­tavaa.
Kirjeet vastataan kirjeillä ja kuvat
kuvilla.
Nimimerkki:
Kesähuvila,
c'o Liekki
Box 69, Sudbury, Ont.
Dl
L L
69S BAY STREET TORONTO, ONTARIO
Toronton, Ontarion ja Canadan Real Estate Boardin jäsen.
LAAJA VALIKOIMA TALOJA
Runsaslukuinen asiamiesverkosto
takaa noaean oston tai myynnin.
LAINOJA SAATAVANA
Puhelin konltori EM. 6-5858
Pitkäaikainen kokemuk­semme
takaa palveluk­sen,
joka varmasti teh­dään
asian tuntemuksella
PUHELIMET
KOtllNs
• LAURI LATVA
HU. 8-8883
24 lunnin palvelus
• TAISTO T. SALO
ML 8554
lauantaina* hululkaun 18 päivänä, 1953 Sivu 9
CJ(I £ 3 5 ' i s i n t:tu2liUii t v i r i - i t i ; *