Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 24, 1944

              Kirj. DAGMAk PARMAS
dille ~~ kyllä herra nyt varmaankin
erehtyy . . Vanhuksen ääni värisi
ja punaluomiset'siimat räpyttelivät
kuin estääkseen pisaroita putoilemais-ta.
"Onko se ihan totta, herra, enkö
voi saada rahaa . . .?" Eukon pää
tutisi mielenliikutuksest% kun häii
man ystäväisellä äänellä.
Eukko vetäytjri pois pöydän ääies»
tä, " Kädet vapisivat niini 0ttei_ hän
tahtonut saada^ pien^ rasiaa ^kiedo­tuksi
takaisin nenäliinaan^^ ja silmät
ELM livahti kuin «varkain |iämä." haa saa!" Eikä ElviUä tällä iietkellä
f ään porttikäytävään, vfeUvastav^^^k ollut peniiin pyörylää,
hakoisesti avautuvaa ove%^ bli fe>m- Isän lähettämät kuukausiraliat oli- ^*seli arvioijaa pöydän takana, .
pastua pimeissä portaissa, i ä työntyi vai |o kuun aluSsa menneet vanhojen "I^vä kyllä, emme voi ottaa vas-viimein
sisäovestÄ tdlmisföhuönee- vippien toaiksami^ taan muuta kuin arvoesineitä . .
seen. Se oli 4ynkfcä,- tnrtimaseinäi-"^ tanut taasen pyytää ylimääräistä, sil-- ««litt». l^än varihukselle mahdoUisim-nen
huone^ pitkän pöydäh Tcafitiä-^a- lä isä «li viime kirjeessään verraten
kama. Kummassakirt^-päaSSä^.-oli Ta-• ankarasti kehoittanut-tytärtään sääs-sisemäinen
kassa* - • ^ täväisyyteen. Tuo sävy isän kirjees-
Huone oli täynnä Ihmisiä, jotkaloukkasi Elviä.' Eihän -hän lain-
Elvin mielestä kaikki katselivat häniä ylettömästi .tuhlaillut, mutta
pitkään ja tutkivasUV Hättta^hävetti." «lämä pääkaupungissa oli kovin kai- olivat kyyneleitä täynnä.
Oli kuin olisf hänfet tavattu-pahan- Usta, eikä hän aina mutstartut olevan- «Hy^ä jumala sentään — mitä mi-teosta.
Ja kuitenfcinr^U hän täysin sa'Srain köyhä musiikkiopistolainen", nä nyt teen — mitä teen?» hdkito
luvallisella asialla!: lainaamassa ra-, vaan rikkaan tehtaiUja Hangon tytär, hUjaa'Ja lysähti istumaan penkin
haa omaa omaisuitttaän vastaan. Miit- jona toverit häntä pitiyät. Hän oli päähän ovensuuhun, mahdolUsimman
ta oli kuin olisf hänen muodikas var- ' ^ ^ ^ ^ juHinut, maksanut toverien- lähelle kamiinaa, josta uhosi suloista
sannahkatutkkinsä, somasti kallel- sakm puolesta, lainaillut heille, sillä lämpöä. Hän risti kätensä* helmas-iaan
oleva pieni nahkalakkirisa ja' ^an oli luonteeltaan auttavainen — ja saan olevan tasian ympärille ja liuo-^
korkeat, turkisreunaiset pä^lysken- oli hän nyt itse kiipelissä. Vuok-känsä
olleet .epäsöiiiriussaympärfsiön T^^P^}^ maksaa, elääkin täytyi ja kuu-kaussa.
Oli kuin cäisfvat nuo ihmts- kauden viimeiseen päivään oU vielä
ten tuijottavat silmät-kysyneet: "'mii pitkäaika. Mitä siis muuta neuvok-tä
tuo tääim^teke^? ~ Kuinka tuo on -si kuin mennä panttilainastoon:
-rahaton? Tämähän :-'ön:köyhän Eiisimmäistä kertaa hän siellä oli.
pankki, seUaisenj j<Aa ei:ThuuaUalai-, Katseli arasti ympärilleen. Huomasi
f? ^' • i ' n i i - f n . T r r i . t n i i • , -•.ii.^c-,:toisig»a" seinäHä - ilmoituksen "Pant^
sitten lähdettfhi: tiW vastaanotto*', toisella "Panttien
KotikäiipuiAiin^ päästyä viritimine Elvi kääntyi oikealle,
vielä piirileJkfri kadulfe,mirtto emÄe-'" puolelle. Siellä oli
jutti hiljaa mumistaan, pään- koko
ajan tutistessa.
"Äiti, saitko sinä nyt jrahaa? Joko
me saamme ruokaa kotiin?" kajahti'
samassa kirkas lapsen ääni kassan
luota. Kaikki kääntyivät katsomaan
sinnepäin. , .
, Nuori, nainen nukkavierussa pääl­lystakissa,
"pieni baskeri - päässään;
työntyi kassan edessä jonottavien ih­misten
ohi akkunan luoksej jossa pie­ni
tyttönen ;odotti; * ^Saitko - sinä
rahaa? kysyi tyttönen vielä kerran; '
"Sain, saiii, olehan nyfv hiljaa, kul-kerinneet-'
laulaa>'enaramäistäk^ ihmisiä," joilla
laulua loppuun, kun-kimpiissa'mme oli jokaisella oli jotakin tavaraa tarjotta-useita
poliiseja jä veivät kofm^' pa-" vana. Muuan mies tarjosi mustaa ; ^ - , -
rasta laulajaa putkaan--japat^an naisen viUalehinkiä. Vastaanottaja ^^^em!^ Aiti tarttm tyttönsä kateen
minäkin sitten mytÄetmrirn^ouduin",' tiskin toisella puolen ei sitä halunnut 3^ vei hänet nopeasti ovelta ulos. Ar-päätti
Rymy^ E ^ t u * - ottaa, vaan kysyi tiukalla äänellä
: "TuntJ^v^hiäk^
vuksiin?''%^sy1ä::^?^" ^ ^ : ''Se on vaimoni pyhäpuku. Han
^ EhÄ^takiä;^iiiÄ Täytyisi saada ra-teerirn
mendssa^iky^syinään^^^^ Muu arvokkaampi
nfin kaduUäiaä^e^^^ enää . . . .
• • otti ne vastaan, sumasi niita 3a sanoi pyysi ostamaan. Jtan^llfeionkUBpuHon^^nja^^^ sita nytotui- . ,. ^, „ ,
ofatta.- Esm^^^ ^^^^'^^
kiMhi m o n t ^ ' p u » vannon- aaneHaahr 'Kultanen raime^^^^^^
. tosaanJÄ^^ f i ^^j^^^
-hassa tyhj^tääA; N ^ ^ ^ ^
>^mtiMmm:ii^^ kisf«,K^i«,sit«iakkial^ulas^
u . . - ^ « . ^ : K - ^ ^ i ^ ^ : 4 . ^ ^ . vanhanaikaisen, (Auessa ketjuss^^^
van platinakdnin, jossa riippniiiohtö^
kivin koristettu medäljöi&i.' Seii si^
viointi tiskin luona jatkui.
Elvi oli irroittanut rannekellonsa ja
vetänyt sbrmestaan höhtokivisorhiuk-sen
— kuthmiltaan saamatisa Tippi-koulumuistön
^ ja ojensi ,hämä ar-vioijatle,
joka kohteliaasli kuniartaen
. Kevatrikkaus
Ihän pienen, valkean Jtatiarmi-joka
seUaten poikki taii*akän^'
tuli köyfaen kyUen itutse
ali auringont yU kileisen^veen, >
keväl ottikeinuvaks'puirekse^
iienmunnaien meritse; miät^^^
Kas tnoUa saapuvan naatti^ sen^^l
ja vierits^viklrittäen latvojen
pykänpoUtäst^käaajain. '
Sen kupekei-^aloh hätfiUaam'
lu4^ kultinikseri ^vjmhan^ma^
ja ien ka^^hiiieik'Mäj<^. '
No keraa ja elämä, leivosen '
soi kuilu ja tHlli peippoien-ja
rastakat virittel&Qät, ^
Soiikmisrinnassasävdtääh--
ikikaipaus onnetn hMStmmäHiiir-soi
riemu ja toitfö, soi kevät: -
Ja rakkaus soi, kujertaii'
taas teeri täktia kiehtovaa
Uoks' lintujen leikkivitten:
Povi ihmisen kummasti Värähtää*
sydän etsii sydäntä liekehtikää '
kuin keväin ja ammoin sitt^.
Monet kevähät ovat jöolleetyi
monet kamihit, kuumai täytty^} ,
- mykset,. - . ,
monet hurmiot^ murheet ja
vanimat,
yhä saapuvat f uudet katpauki^et J
sydän tuntevi polttavammat.'
Oli majamme muoto siis harmaja
tahi rintamme ankeen ahdistama,,
kevät ei heitä rikkauksitta: -
Unet, toivehet, kiihko ja rakkaus,
pisar Intrmaa, pettymys, nousen
mus..,
. — je on ihmisen onnen mitta.
ILMARi MARSkl.
• - - '-"r_ | - - 'Tl I
tasaisena jäi kiihkottomaha. Ihmiset
tungeksivat tiskin luona mälttJttomi-na,
eikä kukaair enää tuntunut ajatr
televan muita kuin itseään, sillä^tDli-ta
oli toimiston sulkemisaika käsissä.
Elvi kumattm,eukon puoleen, kos­ketti
häntä -olkapäähäh^ja. sujahutti
nopeasti scte!hiiiätisM:>levien^^
eii^n:'mÄvä^föl#Vadt^l^^ . -ir- r -••v • - . 1 ..^ sien väliini r^^Ottakaa t.ä mä.; v^'^kuis*-
alaskelÖÄÄ^iöä^fTtäÄ^ " — täniatuli^ Iisak.:;tuvan^:höhiiist^
si-V sanoi hän <ja ojensi 1M)I^^
aik<Hiatiuitaa hänel*:- satamai%kiaäim;vjq^
vuöf^äi^eslyksen nyt^piojati lähettänrästä^^^
ArvicMjakatseU tarkasti ko-? ta'V^^ - : \ .
rua, etsi siitä tjotakin merkkiä. • Mutta^^nnenköin- eukko ennätti 1
"Se on platinaa", ^noi^lvi hiljaa. hämmästyksiBstään ncnntt^^
"Niinpä näkyy olevan — antiikki* jo kadulla. Hän kiilld!^
.~u<uu^> (uuvva :ujrvauift^^-ikxiraoinn-^vicvcM- ' : i
^^xMsiä^P^S^^l^^ tyytymättömi-tä:
^ i ^ i i ^ f aa^j^^pidäfetä;^ mutta kiovuttivat kuitenkin kää-
^ » u u Ä s B ^ & d ö ^ ^ i ^ i K g S ^»^»sa Ja P^^^ -valkoista ;
' vH ÖäOa»t»r^ t» i; ^i a^.^edessäni^ ^»iÄtikuittia vastaan^: saivat rahaa-ja. , „ . . .. • ^-^^^ u^^^-
do aaisen;.^iiaisei»?«nwita i-- dessään. "Mitä siitä haluatte?" ky^ syvään kirpeätä pakkasUmäa. A | * . .
säsi hän sitten. tukset-lnyllersivät aivoin fcäiiet häki^ köh^|otalda*k^^
tuaan tuli ölko^ovelfe" — iälääömair^
naisen'-ifiultfaouö
H ä n e l t ä ^ p ä ä ^ ^ e Ä j i ^ •
vonsa kätkiei^häÄ j ^
tilalle.
- Elvi oli jo päässyt pöydän ääreen:
-Hänen vieressään seisoi harmaaseen
vanhaan v*llahuiviin kiiriytynyt eukv
ko.j.yhtä harmaa ja kuluneen nä---
köinen kuin hänen huivinsakin. Va-
"En tiedä - - antakaa: arvon ;mu- hänen Tumniittsa vapisi. ' Hän t)!i ko-kaan",
pyysi hän, hottannC sitä'esirippua, joka nkkaal*
. "Sitä on oikeastaan vaikeata ar* ta peitti köyhän'^nlaailinali.'^J^
vioida, työ pn vanhanaikaista, -mutta- maailma peloitti häiitä.'
Lualtävas^f^meiaäÄ-taantee^^
Ä huöÄta^^höeölktjoiS^ ^lenäliinan, johon oli
sanokaamme noista pienistä safiireis­ta
ja briljanteista vaikkapaC^ -r^ kolme­sataa
^ sopiiko?"
Elvi nyökkäisi .päätään myönty-hän
kiedottu
siihen tilli käkÄi Vierasta nai^^ himmeänsinmen, samettipääl-vat^
attedi^tttitiidtaivfeii^ naiset si^viyksinen rasia. Hän ojensi sen tutise- „W . « A , H I ..
vaatteet häöfen^Ueetti-I^ultuaaniiu- ti napsautti rasian kannen auki. ^
destaän aiÖ&:iniirtm'häisfeni a*koi ty^ ' "Tarvitsisin sata markkaa . . . " sa­da
auttajiaah Ja htiiisi:: n -_nor.vanhus.> "Se on lahja.pojalta
- ^'Vai meihaattfe viedä minulta^el^ ^ Ameriikasta . . . kallisarvoinen rossi-lun!"
.a - ; ;. - ' v: neula . . . " selitti hän ja katsoi vetoo-
Menin heitä'etottamaan ja t y y n -v
nyttelemään, inutta samalla tuli p ö l i i - ' Tämä puisti päätään. "Se ei ole
si ia minut-vietiin säkki-selässä put- - kultaa, vaan dubleeta, emme voi ot-
'^^^n . . Ja tässalmnsitä nyt ker^ taa sitä vastaan", sanoi hän ja ojensi
rasian takaisin eukolle.
"Eikö se olekaan — kultaa?" ky­syi
tämä ja äänessä kajahti ääretön
hämmästys ja epäluulo. "xMutta poi­kahan
sen lähetU — joululahjaksi äi­jäksi
juttua onkin'V sandi kaiina.
"Kerrohan nyt vielä teidän perhe-elämästä",
pyytdin:
'Joskus toist6"i- sanoi: Kyray ja
lähti vaimonsa luo;
tan, jossa oli numero 101, ja vetäytyi
kassan luokse vuoroaan, odottamaan;
Hän oli «niin ajatuksiinsa vaipunut-;
että säpsähtiknullessaan^ numeroaan
huudettavan. Sitten työntyi ihan-kii­reesti
kassaluukuUe, sai sieltä ison
tukun seteleitä ja kolme panttlkuit-tia,
jotka kaikki-kiireesti työnsi käsif
laukkuunsa. Ulko-oveHIa Elvi seisah­tui
ja katseli perikillä kyj^öttävää
eukkoa, joka istui siinä harmaana ja
kokoon käpristyneenä kuin vanha
varpunen.
Pöydän takaa kuului arvioijan ääni
Vapana «Jleva vaiito kiilki '^jaa
Elvin :olii;f Häii aikoi jo Viitata sfeii'
luokdeen, miitta inaSttöi äamässa^mi&>-
Ten^.V Eir nyt tuhlata su47tta.Tuol^^
Ia poikkikadulla- ön raitiovaiuiupi^^;
säkki^ se kulkuneövo > s<^ii parenbmn
vaatimattonialle^ musiikkiopis£olaisd*
Ie. Näiden tahojen» jotka hätien käsi­laukussaan-
nyt- ovatv.täylyyrriittääi
kuukauden viimeiseeii päivään äaak-ka,
jolloin: isältä tulee uusi rahaiäh^'
t3rs/ Ja siitä Oli sitten osa'kä3rtettävä
panttien (lunastamiseen^ '•• SilE ilman
äidin medaljonkia ei hän voi olla^- Se
on hänen talismaninsa, pyhä koris­teensa,
ja hän antoi sen pantiksi vain
voidakseen auttaa vanhaa eukikoä; sil­lä
muuten eivät rahat olisi siihen nit-iäneet.
Ja huomenna menee hän hau-