Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 23, 1946

              Sivu 8 LAUAINTÄINA, HELMIKUUN 23 PÄIVÄNÄ
TJMJA' istui ifckunan ääressä ja
katseli ulos. Siellä putoili lun­ta
suurin, valkoisin haituvin. Kuin»'
ka Raija pitikään tuollaisesta lumi­sateesta!
OJkein tidci mieli juosta
ulos portaille ja antaa muutamien lu-milhiutaleiden
pudota kielellelkin, ku­ten
ennen lapsena. Vieläköhän lumi
maistuisi niin hyvältä -kuin silloin
ennen ,lapsena? Ei hän nyt kuiten­kaan
viitsi noudattaa mielitdkoaan^
«illä nyt on muuta ajattelemista.
Tuossa oli pöydällä Olavin lähet-
" lämä-kutsufeirje-syntyiriäpä^ Ö=-
lavi Isertoo ku tsuneensä kaiklki enti­set
näyttämöloverit ja joBfta^aö; Hän
haluaa viettäavhauskan illan entisten
ystäviensä; parissa,» kuteii hän kir­jeessään
sanoo;
Rarja' muistaa OläVih/sj^tymä^-^
väaamuirviisi:vuottäcfsrtfiHi; lÖe oli­vat
kaikin laulamassa "hänellä puolen
yön: jäBseen^ ja^ kun he toivat läh­töä,
tahtoi Olavi tulla saattamaan
{faäntä, Raijaa kotiin^ he näet Olivat
seurustelleet pitkän ai'kaä jä esitti-»
vät pääosia^ näytelmissä vastapelu­reina.
Raijarkuitei^in esti sen, sillä hä­nen
mielestään oli n}^ arvan turhaa
Olavin^ pukeutua tuon; asian vuoksi,
silla kyll^än hän- yksinkin pääsee
kotiin.
"•Menetkö varmasti yksin?" kysyi
Olavi sitten.
Raija lupasi. Mutta kun he sit­ten
'kaikin eräässä kadurikulmassa
hajaantuivat kukin omalle taholleen,
huomattiin, että Raija joutuu kulke­maan
yksin pitkän matkan kotiinsa,
eivät toiset sitä hyväksyneet;, vaan
määräsivät Väinön _ lähtemään saat­tamaan
häntä kotiin. Raija vastusti
päätöstä, sillä hän tunsa Olavin tur-^
liantarkan luonteen, mutta ajatteli
kuitenkin sitten, että samahan tuo
nyt on, koska Väinö on näj^ttämöto-vereita.
Joflcu kielevä. kuitenkin oli kerto­nut
tämän Olaville, liekö sitten to­sissaan
tai kiusaamisen halussa. Seu­raavana
iltana harjoituksissa Raijja
näki heti Olavista, mistä kenkä pu-riätaa.
Kx)tiporti'lla tuli riita. Olavi
puriii kuumaa sisuaan ja siinä tulivat
esiin-tanssit ja kaikki. Olavi ei näet
kannattanut tanssia muka terveydel­lisistä
syistä ja Raija rakasti tanssia,
«^ikä suostumit siitä luopumaan vailk-
1:a heillä oli sen johdosta aina pientä
tinaa. Mutta nv-t oli RaiJanikin mit­ta
tä3mnä.
"Tämän illan jälkeen saat katsel­la
nunnan itsellesi seuralaiseksi", sau­noi
hän 'Olaville.
* * *
Noin parin kuukauden kulurttua
tästä meni Ohtv^i uhmamielessä kih-»
loihin ja sitten pian naimisiin erään,
hotellin siivoojattaren kanssa. Se
koski Raijaan kovast^, sillä liän ra­kasti
Olavia» ja tiesi,, että Olavikin
rakasti häntäi
Raija mietti usein, että; kuinO^a
Olavi sättoi tehdä noin. Ei hän­kään,
vafkfca kävi viksin tansseissa,
kun ei 01a\'i tahtonut tulla, teämyt
koskaan mitään- sellaista, mikä olisi
Olavin mieltä pahoittanut. Hän
tanssi vain tanssin vuoksi ja nautti
sen sekä musiikin hunnasta.
Heillä oli harjoiteltavanaan eräs
unkarilahien operetti ja kun ei mis­tään
saafiu k>:kenevää miehistä pää­osan
esittäjää, meni johtaja k3rsy-mään
CMaivia. Olavi ei ku<^ej&aan
tullut ja johtajalta saivat kaikki sit­ten
kuulla Olavin onnettomasta a-violiitosta.
"Kyllä siinä meni kunnon poika
arvan hunningolle", aloitti johtaja.
laulu
Iris
Koti oli siivottomassa kunnossa,
inustuneet ikkunaverhot roikkuivat
Ihuoljmattomasti ikikunoissa. Kanii-iiit
juoksivat ympärd^ huonetta ja
alavin vaimo buoldhtii enemmän ka-
-niineista kuin kodistaan ja mröhes-tääfti
Olaviti vduliJt ;ro?kkuivat sek-tin
tä^^ Olaville niin hän vain sa­noi:
'Kun «i:nitta enää tarvitse, niin
; eii v^äXm niistä.' *Et tarvitse, sa­noit,
nyt «n ymm&rrä sinua, Olavi?,
manoin; Silloin hänen vaimonsa ki-
• vähtij «Olavi tarvitse niitä, sillä;
jmittä eft rpidä ^lilun^^fkuti&sesta:'
>A^*a^eIkaa^ hyvät ystävät, hän sanoi
Olavini -Söittoar viulun, fcitfcutufe^ksi
:ja kail^^ian. me: tiedäxune kuirika
•3iyvin' Olavi soittaa. Sääli miespaT-ftaäj
häfifoli itsdkm m
Cjansurkean jiäköi»en. . T^o/ nainen on
aii^^in kymmenen vuotta häntä
vanhempi."
Sitten johtaja katsoi Raijaan ja
jatkoi:
"Mitä sinä teit tuolle pojalle kun
hän niin suuttui-elämäänsä ja itseen­sä,
että sellaisen tempun tdd?"
Tämän kaikki Raija muistaa.
Mutta nyt on Olavi leski, ollut jo
vuoden. Hänen vaimonsa sai !kramp-pikoh
tauksen ja kuoli siihen. Ja
tuossa pöydällä on nyt Olavin kirje.
]\|enisikö hän vaiei? ¥lpeys kuas-i
kutti f Älä- mene! Mutta • rakkaus,
se nosti vielä vuosierfdn jälkeen pääl­tään
ja k^oitti menemään. Rak­kaus
a^taa änteelcsi. ja unohtaa.
Raija vilkaisi 'kelloon. Nyt pi>-
täisi alkaa pukeutua jos kerra^ me­nee.
Hän katsoi ulos ikkunalta.*
Steliä satoi viel^ lunta. Kyllä hän
lähtee ainakin ulos tuonne ihJEinaan
lumisateeseen. RaJja käVeli hiljal­leen
katua ja nautti niin sanomatto­masti
lumisateesta^ Kerran hän si­vuutti
jo* Olavin kodm. Kirkas va­lo
ikkunoista tervehtii häntä, luoden
valokiilan valkealle hangelle.
Ennenkuin Raija huomasfkaan, oli
hän Olavin oven taikana. Sydän ty­kytti
aivan haljetakseen,-hänen täy­tyy
vähän rauhoittua ennenkuin ko­puttaa
ovelle. Mitä kummaa! Ola­vi
soittaa, hän soittaa Raijan lempi­laulua
"Pu^an laulua". Viulu itkee
ja valittaa haikeasti.
Kun. nuotio pustalla hiiltyy,
jä tuuli ulaptm hiljainen söi,
mitä sanoisit tyttöni silloin :
jos mun viiäuni enää<ei siqis*?
Raijaa kuunteli henkeään pidäätä^
en. Soitto taulcosi. Raija koputti
arasti ovelle. Olavi tuli avamaan ja
ilosta huudahtaen hän tempasi Rai­jan
sisään. Ei vsäiä, vaffcäta Raija
tuo lunta vaatteissaan sisään. Olavi
auttoi Raijan x>äällysvaatteita pois
ja puheli:
"Sinä tulit ja minä niin peMcäsin,
että et tulisi."
Sitten hän asetti Raijan istumaan
pehmeään nojatuoliin. Uunissa räis­kyi
koivuista tehty pystyvaJkea.
Kuinka kodikasta ja lämmintä täällä
onkaan, ajatteli Raija, sanoen sitj-ten:
. "Ei toisia ole vielä tullutkaan."
*'Ei, he tulevat vasta tunnin pääs­tä.
Halusin olla taSiden kesScen kans­sasi
niin pitkästä aikaa", kuikkasi
Olavi ja siirsi tuolinsa Raijan vie­reen.
"Muistatko vielä, Raija, sitä ai­kaa,
kun sinä liityit näytelmäseuraan
jai jouduit heti pääosalle- minun vas- >
tapelurikseni . Sinä olit silloin vie­lä
niin nuorij että et silloin tiennyt
rakkaudesta ja niin 1130 sinä oiit, «t-tä
meille täytyi aina määrätä tunti
tai puoli tuntia lisäharjoituksia,fcah-pieksesi
paremmin tekemään liik­keet
kanssani. Se oli vafikeaa sinulle.
Monasti olisin niin makeasti naura­nut,
siilä niin minua huvitti . . .
Mutta sittenhän ne roolit menivät
> Theiltä aivan kuin' leiklkiä
t o tÄ Kiitä esitellessämme sitten
rakastuimme toisiimme. Raijäj -et
usko, kuinka olen katunut tyhmyyt­täni:
silktin kerran, josta sitten on- [
nettomuuteni seurasi. Mutta us3co
minua, olen rakastanut sinua- nämä
pitkät vuodet . . . . " Olavi nyyhkytti.
"Olavi, älä viitsi muistella sitä ai­kaa,
se bn niin tuskallista. Soita
minulle jotain, josta minä prdän, si--
nähän tiedät."
"Minä sokan ja toivon saavani
soittaa sinulle tulevaisuudessa pal­jon,
hyvin paij<n5: Minä haluan-soit­taa
siftulle kaiken näinä vuosina riii-taäni
patoutuneen tuskan ja suuren
rakkauteni kaipuun sinuun. Mutta
sitä ennen minä pyydän sinulta syn-tymäpäivälähjaa
— minä pyydän si­nun
sydäntäsi. Saanko sen, .Rai­ja?
»
Raijan sydän vavahti. Olavi oli
niin lähellä. Hänen musta tukkansa
kiilsi kuiri silkki ja hänen tummat
silmänsä olivat tähdättyinä hänen o-miinsa.
Raija väisti Olavin katsetta
ja tuijotti uunissa palavaan hiilloilc;^
seen. Puut olivat palaneet loppuun
ja hiilloksen punainen hehku välkeh­ti
Raijan kuUankeltaisiHa hiuksilla^
ja hänen vihertävät silmänsä saivat
syvemmän värin. Olavi tarttui hä­nen
käsiinsä ja kuiskasi: '
"Raija." Hän odotti vastausta.
"Sinä tiedät, Olavi, että minun sy­dämeni
ja ensi rakkauteni ovat olleet
sinun jo viisi pitkään vuotta, mutta
miksi, miksi sinä, Olavi, tahdoit hm-kata
nlio vuodet meidän elämästäm­me.'"
Raija nyyhkytti. Olavi sulki ty­tön
syliinsä ja pai-noi huulensa hänen
väriseville huulilleen.
"Me otamme ne takaisin, Raija."
Ovelle kidutettiin.
"Nyt. tulevat toiset. Saanko sa­noa
heille myöhemtnin illalla, että
•olemme kihlautuneet?^
Rkijä nyökkäsi. Olavi meni ovel­le
ja; iloista joukkoa työntyi sisään
oven täydeltä. Siinä riQ)Utettiin ja
onniteltiin Olavia.
Jöht&jan silmiin tuli veitikka. Hän
oli I näin seurassa hyvin leikkisä,
vaJldca hän harjoituksissa oli täsmäl­linen
ja kofkonaan kuin toinen mies.
"Jaa^ te olette ottaneet omin lu-pinne
lisäharjoitusta, näen minä",
sanoi hän vilkaisten Raijaan ja sit­ten
Olaviin. "Näm sitä pitääkin ja
muistakaa nyt, etta ette tee enää
tyhmyyksiä", jatkoi hän. Toiset
nauroivat.
Sitten alkoi jiyhliminen. Olavi oli
varannut kaikenlaista tarjtrttavaa
vierailleen. Raija autteli häntä tar­joilussa,
nta kului hausikasti pik­kutunneille,
saakka. Sitten Olavin
täytyi soittaa. Hän kysyi Raijalta:
"Mitä mmä soitan?"
^Soita 'Pustan laulu' ja Raija lau­laa
mukana", naääräsi johtaja.
Raija meni Olavin rinnalle j, hj.
loi: * .
.'Minä /liivin leirille yksin
. ja Tiuuntelen soittoaan.
Tfiin suruisin sävellyksin
• se soi hänen viulu^stann.
ilmoitti Rai^a-jv'
hänen <lu!IiIaulkseÄtaan. Silloin aioi
riemu.
Vihdoin oli aika lähteä. Enses
näyttshnäseuraah; tDlavi saattoi R^^
jan liötiiri ja ! ^ kävelivät niia
jaaj että^ matka kestäisi matd
simmän Icäuati. jä ulltötia satcl
ta suurilla viäköisi^ . .*
MMiss* Ktsuu atäiossa,
yksin elääyyk^ syö
K4rmun äijä i^r^kossa,
yksin kuluu jfäivä, yö.
Ei hän mittaa ajkn rataa,
rirkeöt lyö ja sdtamm,
kttton kamta vettä satm,
vuoteellaan hän vaikeroi.
• 1
. Jätti vaimo, poissa^ lapset,
poissa tarmo, toivo, muu
lafckiräyskiih alla hapset
huolista vain harmaantuu.
Tihrnt silmiH-, askel arha,
kun f£n hujaakukmtstaa,
kauhtmiut on takinsarka,
mistä milloin leivän saa.
m
Piimäkuppi, kahvipannu
orren ällä omaa vaan,
ruosterahka kaljäkännu;
ktifkaalia ci kissaakaan.rr
Kiljuu yöllä vanha lukko,
kattapäteet pärryttää^
näkyjänsä näke^eukko,
kukaan muu ei niitä nää.
Aarteitako arkkuun manaa
häijyydessä hihr^äräh?
Ei, Jiän etsii hellää sanaa,
millä voiitais-ystävän.
Häir on hyvä haltijansa,
"I.iitäjäUe\ kun on yö,
vksin haastaa huoliansa,
kuinka iTpiero miestä lyö.
Öin hän -hourii haaveiltätatn,
hö:^ääi höylää läpi yÖn,
katsoo kirstun tarvepuitaati,
kasku sffa hän mlmiiks työn?
Höylää kantta, piirtää pohjsa,
kutsuu kummaa auttajaa,
henki työssä kättä oh jaa,
_ kirveenvartta kuljettaa.
Lattialla lapset häärii,
hellaW äiti askaroi,
rintalapsen vöihin käärii,
yöstä aisankeUo soi,—
Vanhus herää . . . loistaa aa-'U
niinkuin kirkas kruunu ojs,
häipyi hellä, heljä haamu,
niinkuin siipi suikkaa pois
Mainen maja kerran maatuv,
äukee kirkastuksen tie,
yli päänsä katto kaatuu,
Liitäjänsä lepoon vie.
Miksi öin hän höylää lautac,
kaatuvaa ei nostaa voi,
mökki muistuttaa jo hautaa,
taudin tikka nikkaroi. —
Mies vain veistää, veistää, t . . ^ ^
rustaa rttumiskirstuaan,
kunnes höylä käteen kuolee
työnsä valmiiks* saatuaan.
l^iRIN KYÖSTI.