Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 14, 1945

              Lun^peen kuldca
jjmm valkoUmpeeffkukks^
slmkehdossaan.
Emon hellättä MmittöUä durmko
soi häUe suu&kojmm.
Lumpeen kukatt rititäan syttyi
kai&ony kaipuun tutia:
vastinetta saita/"
Saapui myrsky tUuUnen ja
-~''Ak/ttde lemmen leikkihin
sä lumme valk€Sn€n^\
Myrsky soitti kanneltansa, .'
tuUkielei soi; —
lumpeen kukka hurmassansa
keinui,, karkeloi:
— Murtui kukan ketUoiuarsi;'
terälehdel rauhes.
Hmta suuri,, hauta syvä
lumpeheUe^ aukes,
MiriA SARJ.
ENSIMMÄINEN laivanlasti ca-nadalaista
vehnää vuoden 1939 syk­syn
jälkeen suoraan'Saksaan
Montrealista viime lauantaina.
timaan Mikon ehdotusta: Ja Mikko
palasi taas omiin ^hietteisiinsä. Hän­hän
ei voinut järje'stää pysyvää ko­tia
toistais€3£si, tieä- kuinka pitkiin
aikoihin. ' Eivelä- tarvitsi miefiensä ja
hän oli luvannut talon hoitaa. Ei siis
käynyt muuttaminen järven taakse,
vaikkapa—
— Jos sinä tekisit jonkinlaiset pii­rustukset,
toimitti isäntä. Hän alkoi
innostua tuohon ajatukseen uusista
portaista. — Tekisit sellaiset, että mi-naim
saisin niistä selvän.
— Kyllä vaan, pianhan minä sel­laiset
teen, jotka näin- omiksi tar­peiksi
kelpaavat, tuumi Mikko.
— Kuinkas sinä sitten ne uudet ka­marit
sijoittaisit? kysyi isäntä vielä,
— Kahdet portaat, eivätkä kummat­kaan
johtaisi uuteen osaan.
Kumpikin nauroi tuolle ajatukselle.
Mikko vastasi, että kyllä sinne silti
päästäisiin, vaikka ei portaita ole­kaan.
Hän ar\^li, että puhkaistaisiin
ovi saliin, nykyiseen isännän huonee­seen,
ja myöskin siitä nykyiseen e-männöitsijän
kamariin, josta tulisi
keittiö.
— En minä nyt oikein pääse "äl­län
päälle", sanoi isäntä, — Mutta
mennään sisälle piirtämään" se, että
näen.
Mlkko punastui ikorvia- myöten.
Asia oli niin, ettei hän ennättäisei sii­hen
hommaan ennenkuin iltapäivällä.
Olisi vähän asioita, kun on ollut niin
pitkän aikaa poissa.
Vai niin, vai on! Isännän suu
»neni mutrulleen, silmät alkoivat sir-nttää.
— Juupa juu, tottakai sinulla
on asioita. Ja kun Mikko yhä -seisoi
siinä hämillään, töyttäsi isäntä häntä
'eikkisäsU kylkeen. — Noj miksi
^ejkkarissa sinä et sitä-heti sanonut?
Et 5iai sinä sitten kerfceä puurolle­han
poikkeamaan, vai mitä? kysyi
hän.
En minä nyt oik«in . . .
— Sitähän minäkin, tuumi isäntä
lauhkeasti. Mene nyt jo. Ja
'""JstaÄun panna- asia lukkoon! huusi
»an vielä Mikon- jälkeen.
Elisabeth uskalsi tuskin hengittää,
olisiko semahdollista? Ja totta to­tisesti,
nyt hän sen" sanoi: ' X ^ s i
kuuluu äidille. E i yksin äidin vuoksi.
Sillähän on tuskalla synnyttänyt hä­net.
Vaan vieläkin enemmäh lapsen
itsensä vuoksi. Sillä äiditön lapsi on
onnetbn olento. 'Lapsella on oikeus
olla koskaan antamatta anteeksi niille
jotka ryöstävät häneltä äidin! Ja
sen vuoksi: jos tahdot -jättää minut,
niin ötä Edith mukanasi!"
Elisabeth-nousi, .äänettömänä, i -
käänkuin huuimäutuneena hän seisoi
siinä. Randa astui hänen eteensä,
läski kätensä hänes olkapäilleeff ja
katsoi häntä hellästi silmiin.
"Sinulle minun ei tarvits^ sanoa,
mitä se minulle merkitsee! Mutta
yhdentefcevääv Hyvä se on. Kun
koko elättiä on* poljettu ja^ hävitetty,
niin ei pidä tarrautua kiinni enää mi­hinkään
. . . sillä siitä sinun pitää
ölla^ l ä y ^ selvillä- Elisabeth, sinä
teet minusta kuolemaan saakka on-ue^
to^an, qjätoivoisen miehen. Olen
omalla tavallani rakastanut sinua,
niin syvästi kuin vain minun Iäiseni
ihminen voi rakastaa . . . minä ra­kastan
yhä vielä sinua . . . sydänve-reni
tahtoisin sinulle uhrata . . . e-teesi.
tahtoisin, polvistua ja suudella
käsiäsi . . Ajattelehan, «millaiselta
minxin luonani näyttää, kun sinä olet
poissa. Kotini on hävitetty . . .
Kaikki on tyhjää. . . kaikki, kaikki,
mikä minulle oli rakasta, on poissa
. , . mitä tekemistä minulla sitten e-nää
?Jn maailmassa . . . Ja ajatte­lehan
Edithiä!. . . Usko minua . . .
syvät jäljet jäävät sen ihmisen elä­mään,
jonka vanhemmat eroavat v i ­hassa
toisistaan. Pienokainen kas­vaa
ja jonakuna päivänä hän kysyy
sinulta: Miksikä minä olen vieraiden
ihmisten parissa? Missä on puisto,
jossa kerran, leikittelin . . . missä ko­tini?
Ja missä se ystävällinen mies,
joka kantoi minua käsivarsillaan ja
syleili ja suuteli minua? Ja sinun täy­tyy
vastata hänelle: Talo on tyhjä,
sinulla ei ole kotia. Tsäsi on poissa.
Sinä et saa nähdä häntä. Minä olen
turmellut hänen elämänsä ja sinun­kin
elämäsi, sillä minulla ei ollut voi­maa
pitää sitä uskollisuudenlupaus-ta,
jonka vapaasta tahdosta olin hä­nelle
vannonut . . ."
Viereisestä huoneesta kuului kir­kasta
lapsen naurua. Hoitaja pani
hänet levolle. Elisabeth kohotti pää­tään.
"Riittää", sanoi hän soinnut-tomasti,
"jätä minut yksin . . . tuon­ne
. . ."
Elisabeth oli lähettänyt hoitajan
pois ja polvistui lapsensa vuoteen ää­reen.
Edith ei nukkunut vielä. Suu­ret
lapsensilmät tuijottivat vakavi­na
ja kirkkaina kauniisiin, kärsiviin
kasvoihin, jotka olivat kumartuneet
hänen ylitsensä. Elisabeth^ painoi
silmäluomensa alas. Hän pelkäsi
tuota puhdasta, kysyvää katsetta, jo-kuin
nyt. Siilä-siiloiir se ÖMT täp^äitu-nut,
olet pettänyt korkeimman . . .
rakkauden ja usk<>lJis«udfetf. Rakkau­den
minuun . . . uskollisuuden isää
k o h t a a n . siFoin luot katseesi maa­han,
ja jos saavutat onnen, niin mak­sat
kalliin hinaan onnestasi uhraa­malla
ylpeytesi ja velVöllisuudentun-tosi.
. .
Pienokameif niikähtanxit. Hän
el liennyt, että nuori rouva yhä oli
polvillaan hänen vuot^eensa ääressä,
äänetlöniästi taistellen ]& ^eluntus-kissaan
päästen lopulliseen ratkai­suun.
X X .
Paljailla kallioUla, hiukan syrjäs­sä
hotellista, sijaitsee 'Matterhornin
juurella Schvvarzsee. Pieni, synkkä
lampi, joka mustanvihreänä hautoo
kalliokattilassaan. Ohitsekuikevat
oppaat näyttävät sitä matkailijoille
ja; kertovat, että eräs hddän tovereis­t
a ^ oli joku aika sitten hukkunut
siihen. Se tosiasia, että opas voi huk­kua
veteen Matterhörn silmiensä e-dessä3
tuntuu heistä niin mahdotto­malta
ja yllättävältä, että heidän on
vaikea käsittää, miten muukalainen
vain välinpitämättömästi nyökkää
tälle kertbmuksölle päätään ja'silmäi­lee
puoleensa vetävään majataloon.
Tänään heillä oli vielä erikoinen
s\^y näyttää matkailijoille tyyntä ve­denpintaa,
jota ei edes kesäpäivän
kirkkaus kyennyt valaisemaan. Her­ra;
joka yksinään loikoili auringon
paahtamalla kalliolla — aivan niin
. . . tuo parrakas herra', musta side
pään ympärillä . . . oli samainen, jo-
\ ka muutamia päiviä sitten oli lumi­myrskyssä
syössyt alas ja kuin ih­meen
kautta pelastunut. Hänen to­verinsa
he olivat jo eilen Zermattissa
haudanneet.-^ Mutta tämä toinen oli
hyvissä voimissa. Hän ei vain pu­hunut
sanaakaan kellekään ja istui
kaiket päivät jossakin ulkosalla kat­sellen
alas laaksoon, aivarikuin hän
olisi odottanut sieltä jotakin. Tosin
. . . kun oli iskenyt tuolla tavalla
päänsä kiveen>niin eipä ihme, vaik­ka
jonkun aikaa pysyisikin hiukan
omituisena. Sellainen antautui jäl­leen.
' '
Äänet kaikkosivat. Opas ja mat­kailija
astuivat hotelliin. Hän oli
taas yksin omine ajatuksineen.
Tai pikemmin: Hänellä oli vain
yksi ainoa ajatus. Hän odotti. Kak­si
kokonaista pitkää päivää ja yötä
hän oli vain odottanut.
Joka puolelta hohtavan valkoiset
alpit ympäröivät häntä. Vielä päivä
oli valoisa täällä ylhäällä, vaikka
laaksossa ilta jo hämärsikin. Mutta
tänään nuo tutut jättiläiset eivät pu­huneet
hänelle mitään. Välinpitä­mättömänä
häh katseli pilvien piirit-tämää
Monte-Rösa-huippua s e kä
pyöreää valkoista Breithornia oikeal­la-
puolellaan,' sekä» vasemmalla pa-hankurista
Zlnnal^othomia, jäistä
ka tunkeu'tui armotta syvälle hänenv Ifent-Ölknchiea sekä* rumaa Domia.
Sieluunsa.
Mikko ei vastannut, nauroi vain
<»^ansa ylitse. 'Hän lkä\teli harvak-
^en maita katsellen tielle, mutta-
^'y^n näköpiirin ulkopuolelle,
P^-^ii hän juoksuksi.
Jatkuu.
Taaskin hän kohotti tuskissaan-katseensa.-
Hän tunsi nöyryyttävää
pelkoa tämän puhtaan ilmeen edessä.
Tämän hiljaisen, tuskattoman viatto­muuden
edessä, jota nUo syvät lap­sensilmät
kuvasivat.
Oliko tuo hänen lapsensa . . . h ä ­nen
oma minänsä? Voimakas tunne
antoi hänelle vastauksen.
Sinun panerapi minäsi! Se, mikä
sinnssa on hyvää ja puhdasta ja in­tohimosta
vapaata. Kolttaapa aika,
jolloin et voi enää katsoa minua niin-
Yksinpäi hätien paha vihollisensa, tai-
Vastä: piirtävä Matterhörn aivan hä­nen
takanaan, tuntui hänestä tänään
niui vieraalta ikäänkuin hän ei kos­kaan
olisi kamppaillut sen kanssa
kuolemasta ja elämästä:
Hän odotti ja odotti- Hitaasti här
märä kohosi laaksosta käsin.
Täniiän Elisabeth tuskin enää säH-puisi.
Paroni nousi vilusta väris­ten
ja varjosti epäröiden kädellä sil­miään.
Sorarinteelle ilmestyi sotakka, pit­kä
naisenvartälo, joka katseli hetken
aikaa etsien ympärilleen «ja sitten a^l
tui nopeasti häntä kohti.
Vapauttava huokaus kohosi hänen;J
rinnastaan. H.n astui naista VastaaOil
He ojensivat ääneti toisilleen kättäÄ
Epämääräinen tuska valtasi paronin?
mielen, kun hän Ä H ^ loisen kasvot^^x
Ne oHvat k a ^ a t kalseasta vuor^:
tuulesi fiuölihiatta, joka leikitteli
hänen kultaisissa hiuksissaan, huulten
ympärillä öli; ko\??, luja. piirtre . . V
hän ei u ^ l t a n u t ruveta- pähums^an
siitä, mikä heidän välillään nyt oli
Rrtkaistavtf.
Elisabetlikin oli hyvän aikaa vaiti.
He astuivat rinnatlisten jäiryen rantaa
pitkin, jonka mustanviht^ällephmal-le
ttiuli nostatteli valkeata vaaHicoa.
Yksitoikkoisena laineet'loiskivat ran­taa
vasten. ^
Sitten Elisabeth pysähtyi. "Hyvä,
että t^>asin teidät täällä'* — hänen
äänensä kuulosti yhtä rauhalliselta
kuin tavallisestikin; "täällä me voim­me
kaikessa^ rauhassa sanoa kaikki
sanottavamme!"
"Ja mitä sanottavaa teillä on?"
Lyhyt, pelokas silmänräpäys. Sit­ten
ElisabeOi tarttui äkkiä paronin
molempiin käsiin, veti puoleensa ja
katsoi häntä suoraan silmiin.
"Miksikä turhia sanoja? . . . Se
on parilla sanallakin sanottu: Jää­kää
hyvästi, rakas, rakas ystävä ..
Paroni tunsi katkeraa, sydäntä vih­lovaa
tuskaa. Mutta se ei ollut hä­nelle
mikään yllätys.
"Minä pelkäsin sitä . . ." sanoi
hän kumealla äänellä, ". . . ja sit­tenkin
. . . ja sittenkin . . . "
Elisabeth piteli yhä kiinni hänen
käsistään. Paroni tunsi, miten hän
puristi solakat sormensa hänen omi­aan
vasten, koettaen kaikin voimin
hillitä kalpeita kasvojaan.
".älkäämme turhaan kiusatko toi­siamme"
— Elisabeth pudisti pää­tään
— "eikä huolita kauan siitä pu­hua.
Asia on päätetty. Sen täytyy
niin olla!"
"Onko se lopullisesti harkittu?"
'Surumielinen hymy levisi Elisabet­hin
kasvoille.
*'Sitä te kysytte minulta? . . . rakas
ystävä . . . nyt . . . tänä hetkenä,
kun me viimeisen kerran maailmassa
näemme toisemme . . . me voimme
sanoa, että me rakastamme toisiam­me
. . . Sen tiedon me otamme mu­kanamme,
kun me nyt eroamme . . .
Se on meidän aarteemme ja kalleu­temme,
ei kenekään ihmisen tarvit- •
se tietää, kuinka vaikeaa se meille
on . . . "
Paroni ei mahtanut sille mitään.
Kyyneleet, pitkien vuosien jälkeen
ensimmäiset kyyneleet kohosivat hä­nen
silmiinsä tukahduttaen hänen
äänensä.
"Emmekö koskaan saa nähdä toi­siamme
enää, Elisabeth?" •
"Ehkäpä' monien vuosien jälkeen
kerran, kun olemme vanhat ja har­maat.
Mutta nyt . . . mitä se aut­taa,
jos vielä kerran istumme yhdes­sä
ja sanomme toisillemme miten on­nettomat
me olemme. Siitä ei mi­kään
parane . . . Eipmehän me tah­do
täällä teeskencllä ja uskotella toi­sillemme,
että voisimme unohtaa toi^
semme. Me tiedämme kumpikin, et-
Itise tapsdidu niinkään pian. Mutta
aikaa myöten me ajattelemme toisella
tavalla toisiamme kuin nyt . . . ei
tuskalla ja surulla, vaaa. levollisesti,
kuin rakasta vainajaa . . ."
Ja taaskin paroni puristi epätoi­voisesti
Elisabethin kättä, "fökö mi­tään
elonmerkkiä, Elisa6ctlf? . . .
eikö . ' , - yhtään mitään?"
" E i mitään", sanoi Elisabeth Ie-