Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 13, 1951

              Seuraavana sltspäivänä "avasi herra
Martindalen hovimestari oven eräälle
nuorelle tavalliserä; näköi^Ue tytölle, jo­ita
seisoi portailla ja h)rmyili tkeikaile-vasti
hänelle.
Halvalla turkiksella reunustettu pu­nainen
päällystakki oli kiedottu tiukasti
hänen ympiplleen. Hänellä oli punai­set
sukat, hdönot kengät ja sitten oli hän
vetäissyt pienen viheriän hatun tiukasti
korviensa yli.j Pari suurta rusks&tavaa
hiustupsua kaunisti keikarimaisesti hä­nen
iM)skiaan, jotka oli sivelty huonosti
ihojauheella.
— Te haette kai kauppiaitten sisään-käytävää,
vai mitä? kysyi hovimestari.
—Enkä hae. Olen tullut tänne vie­raisille.
Onko rouva Martindale koto­na?
Ja odottamatta vastausta astui
I*ats halliin.
Hovimestari silmäUi häntä epäillen.
— Kenen minä saanllmoittaa? kysyi
ä^nsitten. \ A,.
— iNfiiti Bats Goo4wimn. Ja kiiruh­takaa,
sillä minua >vilustaa.> Ulkona on
• i m e l k o ; - k y l i n ä . ; - ^ ^ ^ : , i v , ; : - , , v ; - : ; ^ . -
Rypistäen ptsaansa epäilevästi meni
hovimestari erääseen hallin .oikealla piio-,
lella olevaan 'huoneeseen. Hän palääii
sieltä hetkisen ku^
heksuvaiirnäkömäi. ^--v.v^.. ' ^-v--;
— Seuratkaa minua, olkaa niin hyvä,
sanoi'hän. . ,
Teeslcehnellen rnaailmannalsta unieni
Fats hallin poikki ja astui huoneeseen.
Herra ja rouva Martindale istuivat noja­tuoleissa
takan ääressä ja Barbara odot­ti
uteliaaha taaempana. Kun Pats as­tui
huoneeseen, kohotti hän kulmiaan
hämmästyneenä ja herra Martindale
nousi seisomaan ja katseli Patsia arvos-televasti
henäkakkuloittensa läpi.
— Neiti <5öödwinko? kysyi hän.
— Niiri^ tassa miri^^
Scai olette herra Martind^de ja tuo roii-vasihminen
tuossa on kai vaimonne,
rouva Martindale, vai mitä? Mitä kuu­luu,
rouva?
—r- Te kai tunnette neiti Felsteadin, et­tekö
tunnekin?
Pats nyökäytti vaih hieman päätään
BarbaralIe^ sitten häii tarttui miiuta-
<maan tuoliin, nosti sen takan ääreen ja
istuutui.
Herria Martindale katsahti tarkoituk­sellisesti
vaimoonsa.
— Olitte oikein kilttejä pyytäessänne
oninut teelle luoksenne, sanoi Pats, —
vaikka se tietysti olikin minulle suuri
yllätys. Teillähän on täällä tttkein haus­kaa.
Uskallan lyödä vaikka vetoakin
siitä, ettei isälE ole mmkäänlafe^^^ vai­keuksia
vuok^läisiihkaän iiähden. Tie­dän,
millaista talonomistajat ovat. Var-
&aitä> julkeita vaikaita! Miitta men­nään
ny tasiaahJ Onkö'sita teetä enää
ollenkaan jäljellä? Minua janottaa niin
kauheasti. Se johtuu kai purukumista;'
Ajattelen aina; että purukumi rupeaa
janottariiaah ja kai tekin, rouva', ajat-'
telettesämaha tavalla? lisäsi h^^^ kään­tyen
roirvä Martindalen-piioleen.
Rouva Martindale mutisi jotakin vas­taukseksi
jä painoi soittokellon niippiä.;
— Te kai olette ompelijatar, vai mi­tä
? kysyi herra Martindale,
— Ompelijatarko? Mikä se on? Eh­kä
te tarkmtatte masimstia, vai mitä?
No niin, tein sitä ennen vanhaan, mut^a
ole» sen nyt lOpettahut. Sillä ansait-'
see niin huonosti. Sain paremman toi­men:
liimaan nyt lappuja pullojen ;l;y
kiin erääs^sä säilyketehtaassa. Suuri"
liikehän se öh, mutta'fneillä ei ole siel-
Ta ollenkaan hauskaa, Icoska useimmat
tytöt siellä ovat poikia. Kadtin, etten
ottanut heistä joitakin mukaani tänne.
Täällä heillä olia olltrt hatMaa.^^
Herra Martimialeiykäi^ Pats n%i
syrjäsilmällä vil^dttk^ta hänen t^a- "
naaii^isb\^n Bar^äraii, joka piti nena-liraaa
- '^uuSlä^,; .vtxidak^een ^ olta'~: ääneen' -
aaurasnatte.--^'x •,
maan ja painoi nappia. Hovimestari il­mestyi
hetkisen kuluttua ovelle. .
— No hyvästi sitten, sanoi Pats iloi­sesti.
— Olen niin iloinen saatuani tu­tustua
teihin. Heipä, hei!
Hänen lähtiessään oli huoneessa muu­ten
haudanhiljaista, paitsi Barbaran
suunnalta kuuluvia katkonaisia ääniä.
Hovimestari saatteli hänet julkipuolen
ovelle. «58,
— No, sanoi Josie, kun Pats hyökkäsi
not, tmutta työskennellessäni siellä ajat- oleskeluhuoneeseen ja kiskaisi päästään
telen kuin jostakin syys^ alentavani it- rärkean-väriaen hattunsa siihen kiinni-seäiii
hieriian -m sellaiseen, tettyine ruskahtavine hiustupsuineen, —
Luulen, että minut on sentään luotu jo- fcmnkä sinä siellä selviydyit?
honkia parempaan, vai mitä? — Paremmin kuin osasin odottaa-
—• Kyllä, myönsi herra Martindale. kaan, vastasi Pats, istuutuen.— Van-
—Johonkin hieman herraskaisen^paan huksen kasvot muuttuivat aivam vihe-hommaan,
jos nyt ymmärrätte, mitä tar- riöiksi, kun sanoin mene^^ni naimisiin
koitan, lonkin, vanhan berrashaisen hän^ poikansa kanssa heti ensinäke-
Palvelijatar toi teetä ja rouva Martin-dake
alkoi kaadella sitä kuppeihin.
— Vain kolme palaa, olkaa niin hyvä,
määräsi Pats. — Ei, parempi sentään on,
että panette kuppiini neljä noita pienem­piä.
Kiitoksia! Hän otti kupin emän­nän
kädestä ja hämmensi sen sisältöä lu­sikallaan
kuin henki olisi ollut kysymyk­sessä:'
— Tietysti, jatkoi hän, ---olot tuossa
säilyketehtaassa eivät ole niinkääni huo-
Eensa maahan: — Minusta on tull-jt
hanseskampplas.
— Etkö ole tavann-m ketään
ystävääni sen jälkeen?
— Kyllä minä olen. Paul MartJ
esimerkiksi. - ' i
Kyllä. Hän kävi täällä p j
kertaa sen Jälkeen ja kyseli sinua. Xi|
hän tuli suoraan luokseni ja halusi J
ristaa kättäni. 'Annetaan menneen J
mennyttä', sanoi hän. Hän on kunnl
mies, vannon sen. Hän osti minulle ti
män hevosen ja nämä rattaat ja pa!j(i
tavaraa, ja ilmoitti minulle puhelinJ
meronsa, käskien minun soittaa hänel
heti, kun vain tapaan sinut.
—-Niinkö? Entä sitten?
— Sitten en tavannut häntä moni
kuukausiin, ennenkuin vasta tänä äaml
na. • , 1
na?
seurajimseksi, esimerkiksi.
• ; ^ ^,^ivM;niini/
; Herra M?^jtfad^^ huuliaan
Ja katitt-tÄsÖätMin^ kas­vonne
näyttäyäi mim^ jostakin syystä
hyviii tiitiiiltä/nuori neiti.
— Jatkakaa vain! Mmäkin ajattelin
juuri äamaa. Oletteko te ^ sama van­ha
hulivili, joka koetti houkutella minut
mukaansa' onnikasta tässä muuanna il-
'tana?'-''-^''-'-^''-;'-\'-:;'-:''\-\ •
Vanha herrasmies punastui korviaan
myöten. — En, hiuUakseni. Käytän
hyvin harvoin *onnikoita^ sanoi hän.
-—Pj^dän anteeksi. Erehdyin siis.
Mutta äsken alkoi minua jo ihmetyttää,
miksi oiiceastaan blette kutsuneet minut
tänne teelle.
—^ No niin, neiti Felstead on niin
usein jutellut meille teistä, että rouva
Martindade ja minä halusinune tutus­tua
teihin. Te kai olette tuollaisia hy-vänpäiväntuttävia
poikamkin kanssa,
vai mitä?
— Nuoren Paul Martininko kanssa?
Vai hyvanpäiväntuttaviakö ainoastaan!
vastasi Pats nauraa hihittäen. —Hän
rakastui minuun silmittömästi ja eihän
mässä.
—•He eivät siis tunteneiet sinua Leilat
Navarreksi?
— Eivät ollenkaan. Naamioni oli kai
täydellinen, puhumattakaan näyttelemi­sestäni.
— Ja aiotko sinä mennä naimisiin
Paulin kanssa, kun tapaat hänet jälleen?
— Hyväinen aika, tietysti! Sinähän
tiedät, kultaseni, etteivät muut miehet,
ole merkinneet minulle mitään . silloin­kaan,
kun vihasin häntä.
Seuraava päivä tuntui Pätsistä ääret­tömän
pitkältä. Imunaan jälkeen juo­lahti
hänen: päähänsä litteä käymään
Puutteen kadulla. Jättäen Josien käp-pjrrään
muutamaan'^ nojatuoliin kirjoi­neen
kiiruhti hän yläkertaan, pukeutui
siellä äkkiä uudestaan, kietoi kaulaan­sa
hopeakettupuul^an ja riensi autotal­liin.
ajettuaan derkenwellin ja Shore-ditdiin
läpi pääsi hän jo tutuille kaduil­le.
Hän näki Abe Pohnskyn tavaratalon
ja vanha Abe seisoi itse sen ovella.
Siitä oli jo kulunut monta kuukautta,
s^ mikään ihme ollutkaan, l^bska pojat, kun hän viinaksi oli kä3myt Puutteen
eivät ahha minun olla milloinkaan rau­kaduUa
ja nyt ;se; näytti hfestäviel^^^^
hassa, vaan pörräävät ymnpärilläni kuin
atmpiaiset. Häh niauraa hihitti jälleen.
— Niin, hän halusi mennä naimisiin
kanssani, sillä han öH niin rakastunut.
kurjemmalta jä l&aisemmalta kuin mil­loinkaan
ennen. Hän pysäytti autonsa
sen raketthuksön: läheisyyteen, jossa hän
viimeksi oli asunut, mutta huomasikin
mutta minä en siihen aikaan kiinnittä- sen ja pari muutakin rakennusta pure-nyt
häneen juuri ollenkaan huomiotani,
koska minulla oli muuan toinen mieli­tietty.
Katsokaa, minun oli tapanani
siihen aikaan seurustella erään nuoren
romukauppiaan kanssa enkä minä sitä­paitsi
silloin tiennyt Paulia tällaisen
suuren talon pojaksi, mutta jos vain sen
olisin tiennytj olisin kai vastannut myön­tävästi
hänelle. Tein siinä tyhmästij
enkö tehnytkin? Hän oli minuun hur­jasti
rakastunut.
Päts- näki vanhan miehen väänteleh-ti\^
n levotönna tuolissaan, mutta rouva
Martindalea hän sääli, koska hän saat­toi
arvata, iniltä tämä hänestä tuntui.
Herra Martindalea kohtaan ei hän sen
sijaan ' tuntehut minkäänlaista sääliä.
Hän, tämä mi^s raukka, ^auhis^^^^ aja­tellessaan,
että hänen poikansa joskus oli
halunnut niennä naimisiin tuollaisen ty­tön
kanssa J Paul oli silloin varmaankin
ollut aivan sekaisin.
Päts huokaisi itsetyytyväis>'ydestä,
nousi seisomaan ja karisti muruset sylis­tään
turkkilaisella matolle.
No nini, sainoi hän, ottaen laukus­taan
pienen kuvastimen ja kiduneen jäu-hehuis^
uh, joKaliän tuhri kasvojaan, —^
minim on kai parasta jo lähteä. Kiitok­sia
hyvin paljon teestä. Kun tutustum­me
lähmrnla toisiimme, tulee meistä
luullakseni bt&em hyi^ .
raskä^ti jaijkasto .
s|iia -®ö?^.henra
tuksi pois. Niiden sijoilla oli uusien ra­kennusten
telineitä ja jo osittaui val­miiksi
muurattuja seiniäkin.
Hän laskeutui autostaan ja katseli
hämmästyneenä ympärilleen. Mihin oli­vat
rouva Chard ja kaikki hänen muut
ystävänsä joutuneet? Se, ettei häh sitä
tiennyt, oli hänen myytään. Hänen olisi
pitänyt tulla tervehtimään heitä jo ai­koja
sitten. Jonkun vihanneskauppiaan
kärryt olivat siinä läheisyydessä. Hän
ajatteli,''että niiden omistaja voi ehkä
antaa hänelle joitakin tietoja. Mies sei­soi
kärryjensä takana punniten kasvik­sia^
mutta sattui juuri tulemaan Patsia
kohti korillinen perunoita kädessään.
Hän tuijotti Pätsiin ja oli melkein häm­mästyksissään
pudottaa koko korin.
Mies oli Red Huggins.
— Prinsessa! huohotti hän ikään­kuin
nähdessään aaveen.
— Päivää,j^jRed, sanoi Pats tyynesti,
sillä kaikki hänen entinen pelkonsa pli
jo haihtunut olemattomiin. — Kuinka
asiasi sujuvat?
— Taivas varjeJcoon! huudahti Red
hämmästyneenä. — Ethän sinä ole ol­lenkaan
entisesi kaltainen, vaari aivan
oikea väärentämätön prinsessa!
Pats nauroi. — Olenko ininä? Mitä
sinulla ori noiden kärryjen kanssa teke­mistä?
^>^
—- Ne ovat minun «miaisuuttahi, vas-.
L:^^^«3K jtasi ^Red ylp^isti, laskien kantamuk-..
Tapasitko sina hänet täni aarni
•r^y . • j
Tapasin. Hän ottelee Rotundi
nyrkkeilysalissa tänä iltana. |
— Niinkö^ Puhutko sinä nyt tottJ
R e d ? . : , . . . . . . I
Puhun varmasti. Olen nähnyt 3|
möityfc^t.
-— Äh, kiitoksia nyt hyvin paljon
Red! vOlen niin iloinen tavattuani a|
nuti Olet kunnon poika. Mutta ny^
pitää minun lähteä. Hyvästi ja onndi
si oli:pon.
—- Hyvästi, prmsessa, vastasi Red;
puristaen varovasti hänen hentoa iät-*
tään.. Ja hämmästyen uudestaan katso:
hän> kuinka Pats nousi omaan autoonsa
ja ajoi tiehensä. f
Kun Pats pääsi 'kotiin, hyökkäsi hän|
oleskeluhuomeeseen ja sieppasi kirjan
Joosien käsistä.
Pats kertoi hänelle, kuinka hän oli
kohdannut Redin ja millaisia uutisia
hän pii Rediltä saanut.
— (Hyvä on, sanoi Jposie, hänen lo­petettuaan,
— Me lähdemme tietysti
sinn^, mutta eriraie ilmari'saattajaa. Soi­tan
Dougilie. Flip on ulkomailla, mut
ta Doug tulee kyllä niin, että keUot ki­lisevät.
Poika raukka, pelkään, ettem­me
ole välittäneet hänestä tarpeeni vii-ane
aikoina.
: —'Ah, niin! Soita vain hänelle ja
käske hänen tulla tänne kello kahdek­saksi.
Muuan suuri auto pyshätyi asunto­talon
edustalle kello kahdeksan aikana
ja siitä laskeutui kadulle hieno iltapu-kuinen
nuori herrasmies.
— Päivää, Doug! huudahti Joosie
kun rouva Tutt opasti hänet oleskelu-huoneeseen.
— Mutta miksi olet sonnus-tanut
itsesi juhlapukuun? Kun lähde­tään
laitakaiipungille huvittelemaan, on
kaikki tuollainen tarpeetonta.
Doug tuijotti häifimästyöeenä tyttö­jen
arkipukuihin ja ahtaihin hattuihin.
—Xaitakaupungilleko huvittelemaan?
huohotti hän. — Olin kuulevinani sinun
puhuvan joistakin tanssiaisista.
— En ole puhunut mistään sellaisis­ta.
Me lähdemme nyt erääseen East
Endin nyrkkeilysaliin katsomaan Paul
Martindalen nyrkkeilyä. Mutta ws
siitä! Sinun pitää Tähteä sinne kan­samme
tuossa asussa.
— Taivas varjelkoon! huudahti Doug-
— Jos minä v^in näyttäydjTi sieUä us-sä
kurinossa, aiheutan minä siellä aika­moisen
metelin. Yleisö ryhtyy ^oskde-mään
minua mädänneillä toniaateiU-EnkeJvrii^
ajaa' takaisin kotiini^^-aihta-maan
pukua?
— Sinä et ehdi. Sinun pitää tul^
Kieltäydyn ^•
sinne tuossa puvussa.
— Minä en uskalla,
dottöiriasti lähternästä sinne . t ä s j ä ^
miaispuvussa. Asia ei tosin ohsi ^
hullusti, jos vain teilläkin olisi iltapuKo
ylläinne.
Joosie piiri huultaan-
— Eikö hän olekin ilkeä? No
meidän oa tehtävä jotakin. On jomyo-