Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 19, 1942

              I . A U A X T A I X A , J O U L U K U U N 19 PÄIVÄNÄ
Sivu S
'UISTUI mieleeni eräs tapaus
A Suomesta. Lähellä kotiani e-riän
suuren talon maalla -pienessä
ffiökissä asui vanua pariskunta, K u -
jalan Kustaa vaimonsa M a r i n kans­ia.
Heillä o l i v i i s i i p o i k a a , k a i k k i jo
-itamiehiä ja,maailmalla niikä misr
I sakin. Vihtori, nuorin; pojista,; oH
feymmenisen vuotta sitten Jähtenyt
Canadaan. vEnsiaiköiria^ioIr :häns^
i^in -kirjoittanut tva^ohemmiUeen^j
, rshaakin lähettänyt,- ¥äan sitten. - e i
öilul kuuteen vubteeii iJkuulunut-mi--
tään Vihtorista. Xfanhukset olivat
ja tottuneet ajatukseen että iVihtori,
"^ifflaiT • "lempifÄJilfäns^^ "ön ">^iriäan
cuöllut, sillä ei hän muuten olisi
Yaiibempiaan unohtanut. Kunnes sit-
'^«n^eräänä joulunaattona'saivat rvan-
Qukset postista isokokoisen litteäh-kön
paketin. Siinä o l i V i h t o r i pojan
suurennettu valokuva. rHämmästys
ja ja riemu samalla kertaa täytti,
vanhusten mielen. He eivät olleet
uskoa vanhoja silmiään, vaan kun
kilvan taakse oli kirjoitettu:. " H a u s -
jjaa joulua äidille J a isälle tämän k u ­van
välityksellä toivottaa tuhlaapoi-kanne
Vihtori", niin täytyihän se
uskoa että heidän Vihtorinsa se sii­nä,
sittenkin on. Mitään muuta ei
liän ollut kirjoittanut, *ei edes osoi-isttaan,
V^aan siinä näytti olevan
vanhuksille aivan k y l l i k s i kun sai­vat
tietää että heidän poikansa vie-
Jii^elää ja .muistaa vanhempiaan.
Valokuva sai sitten kunniapaikan
pienen kaapin päällä, jonka Vihtori
oli joskus poikasena nikarrellut.
^Ehkäpä on nytkin, tänäkin joulu­na.
Suomessa .vielä elossa vanhuk­sia,
joiden lapsia on Canadassakin,
ja-jotka toivovat saavansa heiltä jo­t
a in ;tietoa edes jouluksi, vaan se on
melkein mahdoton maailman nykyi­sen
tilanteen vuoksi. Ehkäpä monen
mieltä täällä kirvelee se ajatus, kun
ei v o i ^edes ^pienintäkään jouluterveh-djTstä
lähettää. vanhemmilleen • tai
muille "läheisille sukulaisilleen Suo-ineien,;
puhumattakäan muista lahjois­ta,
jotka vannaan olisivat vterv^etul-;
l e i t a siellä monelle nälän ja puutteen
keskellä kamppailevalle vanhukselle.
•Ehkä jokaisella on tuttavia jo$sain
kauenipana, Jotka ovat olleet mel­kein
jo unohduksissa, vaan useinkin
joulunaikoina muistuu mieleen, e t tä
^ ahah, nytpä lähetän sille Ja sille­k
i n vanhalle-tuttavalle Joulukortin.
Osoitekin ori,voinut jo ulBCfffua, vaan
se haetaan ylös jostakin hyllyn-nur­kasta,
j a niin saa tuo Jo melkein u-nohduksissa
ollut vanha tuttava Jou­lutervehdyksen.
Mielestäni ei siinä
'mitään pahaa olekaan jos niin teh­dään,
sillä voihan monelle sellaiselle,
j o l la on vain harvoja tuttavia ja ys­täviä,
tuottaa suurtakin iloa tuollai­nen
pieni tervehdys. Kun taas sel­laiset
henkilöt, jotka saavat tukut­tain
joulukortteja tai muita lahjoja,
eivät ehkä pidä niitä niinkään suu­ressa
arvossa. Kuulin kerrankin e-rään
misiksen sanovan saadessaan
joulunlähipäivinä kymmenittäin pos­tilaatikostaan
joulukortteja: '-Eihän
noita pahuksia ehdi edes kaikkia kat­soa
keltä ne ovat."
Toivotan puolestani hyvää joulua
kaikille Liekin ystäville ja lukijoille.
L E M P L
K i r j . V A P P U VÄRE
K i r j . L A S T U,
] U f L I S T A T K O ? Tapasimme s i l -
""^•^ loin kevätiltäna tanssisalissa.
]lo oli ylimmillään J a tanssi lienee jo
I^estänyt tuntikausia^ k u n astuit si­sään.
Kuin magneetin vetovoimasta
iiatseemme kohtasivat. Aika tuntui
Dysähtyvän, ihmiset 'katoavan ym­päriltämme.
Meitä oli vain kaksi.
Olit niin pitkä Ja komea, ryhtisi
jiuin sotilaan. -Hiuksesi kimmelsivät
Kultana, punaisena kultana, mutta
silmissäsi oli etäinen katse.
Muistatko? 'Ensimmäistä valssia
tanssiessamme valot sammuivat ja
me tanssimme-pimeässä koko valssin,
^^n, ja monta muuta. . J a Jhmet-telimme,
kuinka soittaja:osasi.pime-iissä
löytää pianon koskettimet . . .
Kysyin, mistä olit :tullut. '^Sotarin-tamalta-,
vastasit. SUlöin ymmärsin
'•yhtisi, ymmärsin katseesi, ymmär-
!^'n miksi suusi ympärillä oli hieman
katkera piirre. Mielessäni paloi tu-nat
polttavaa kysymystä, joita en
Kuitenkaan sanoiksi.pukenut. Sanat
luntuivat niin pieniltä — ja m.ität-g"^
tä —. K u n Jälleen sain puhe-l^
onnistakaammeeteenpain f>,irhaira-
•^^n päämäärin.
f!s olkoon ^uUa aina. ohjana:
^y^^än-ääntäsi-ktmtmelh koita ;
ei sinun .^sortua suvaitse,
'"^kkap.: et. sortajaas. voita.
ohje .on-rihmi^y^y^,
'^^PP'' -n silloin kestcllä svyt,
^ efor.i sun . ..
sydämdle-,rauhan .toivotun."
Loppu.
lahjani takaisin, sanoin, etten ym­märtänyt
sotaa. En, miksi sotarin­tamille
piti lähettää nuorukaisia,
jotka eivät vielä tunteneet elämää,
eivät tienneet, kuinka rakastaa, kuin­ka
vihata. Katsoit minua kummek­sien.
Sanoit ettet olisi luullut minul­l
a olevan sellaisia ajatuksia.
Muistatko? Eräänä kesäiltana
kohtalo jälleen johti meidät yhteen.
V^stäviemme kutsuissa. Kun saa­vuit,
sanoin, että jumalat olivat
meille hyviä, koska lähettivät seu­raamme
Apolloji 'ja pyysin sinun juo­maan
Bacchuksen maljan. Olisin
vain halunnut sinun unohtavan het­keksi.
Kieltäydyit jyrkästi, mutta
lopulta kastoit kuitenkin huulesi.
Kenties mielikseni. Ja minä tyhjen­sin
maljan, kohdalta, mihin huulesi
olivat koskettaneet. Suutelit minua
silloin, kuitenkaan ottamatta syliisi.
;Ehkä kiitokseksi-, sillä silmissäsi oli
yhä etäinen katse . . . Siitälähtien oli
minulla tapana kutsua sinua -Apol­loksi.
Muistatko? Uudenvuoden yönä
meidän tiemme kohtasivat matkojen
'takana. -Seuramme o l i suuri ja iloi­nen,
mutta olimme kahden, kes­kellä
kaiken. Toiset eivät merkin­neet
mitään. He eivät ymmärtäneet
syvää keskusteluamme. Eiyät jak­saneet
seurata ajatustamme lentoa.
Annoit minulle veljensuudelman, e-rotessamme
ja sanoit uskovasi mi­nuun.
Kun olit lähtenyt, tiesin ra­kastavani
sinua, mutta sitä et sinä
tulisi koskaan tietämään.
Muistatko? Kaikki oli n i in muut-
.On myöhäinen jouluaattoilta. I l ­lan
se hetki, jolloin k a i k k i kiltit lap­set
(ja pahoja lapsia ei jouluna ole
yhdessäkään koijissa) nukkuvat jo
vuoteissaan nähden ihania unia saa­duista
lahjoista.
Joissakin kodeissa aikuiset vielä
valvovat. Juovat teetä j a syövät lei­voksia,
särkevät pähkinöitä rupat­telun
lomassa, laulavat tai istuvat
kädet helmassa katse tähdättynä
taakse omaan lapsuuteen. '
iVIuttaon koteja, Joissa.aikuisetkin
Jo nukkAivat. - Monetmistä o
laisia, joiden ylle elämä on levittä­nyt
harmaan huolten vaipaji. Sellai­sille
kodeille merkitsee Joulu vain
lisääntyneitä menoja ja .vähentjjnei-tä
tuloja monien juhlapäivien jättä­essä
''viikot vajaiksi". Tai perhe
tunut, kun seuraavan kerran kohta­simme.
Kuinka olisinkaan halun­nut
sinulle selvittää! Mutta sanat
olivat köyhiä. Tarpeettomia. Me
emme olleet muuttuneet. Seurasi
kaunis,* valkea keväämme ja kultai­nen
kesämme. Teimme pitkiä käve­lymatkoja
luonnon vihreään helmaan
Kerroit minulle elämästäsi. ]\Iaail-masta,
sodasta . . . Kerroit tytöstä,
joka kerran taistelunmelskeen lo­massa
tuli luoksesi syli täynnä val­keita
kukkia. Ja kuinka ihmeellistä
se olil Melkein käsittämätöntä.
Eemme koskaan puhuneet rakkau­desta.
Elimme hetkistä — ja olim­me
niistä kiitollisia j a sanoit: "Sinä
olet saanut minut uudelleen usko­maan
elämään. Olet antanut mi­nulle
takaisin sen, minkä luulin.ijak­si
kadoljtaneeni. Olet ollut minulle
hyvä." Eikä katseesi enää ollut etäi­nen.
Muistatko? Kerran kesäaamuna
katselimme koTkealta, edessämme a-vautuvaa,
hiljaista maalaismaise-
' maa. Aurinko säteili kultaisena.
Linnut liversivät kiitosta olemassa­olostaan.
Puidenlatvoissa soi tuu­len
hiljainen hyminä ja luonto oli
täydessä kukassaan.
Katselit tuota kaikkea pieni hy-mynväre
huulillasi j a sanoit, että jos
meillä olisi miljoonia, tilaisimme
lentokoneen ja lentäisimme kauas.
Jonnekin tropiikin saarelle, missä
olisi vain me kaksi ja suuri luonto ...
Muistatko? Meillä oli ihanteita.
Korkeita, puhtaita ihanteita, joita
vastaan kuitenkin me itse olimme
rikkoneet. Rakensimme pilvilinnoja,
joihin tuulen siivillä lensimme. Maa­ilma
oli tehty varten rakkautta ja pu­naista
verta!
Muistatko? Kun syksyntuulet
vinhoina vinkuivat, lennättäen kel­taisia
ja punaisia lehtiä tähtisateena,
meillä oli tapana heittää muu maa­ilma
syrjään. Vähääkään välittä­mättä,
mitä se ajatteli. ^le olimme
perineet osan myrskyHluonteestä ja
annoimme sen kuljettaa meitä minne
sattui. Tunnuksenamme o l i , että
menkäämme täältä pois . . .
Meillä oli oma joulumme. Liekö
koskaan elänyt kahta n i i n rauhaton­ta
ihmislasta! Ja niin jumalten suo­simaa.
Kuinka erilaisia me olimme-kaan
Ja sittenkin sukulaisia. Inhi­millisyydessä.
Muistatko? Tuli jälleen hetki,
jolloin sanoit minulle h3rvästi. Sydä­meni
kuoli tuhat tuskallista kuole­maa.
Ja kuitenkin, jumalat olivat
olleet meille hyviä . . . Muistatko?
on työtönnä, ehkä rahatonna, ehkä
ruoatonnakin. M i k s i silloin valvoi­si?
Parempi nukkua, o l l a ajattele«
matta j a — kärsimättä.
P i k k u Pentin koti kuului näihin
harmaan vaipan koteihin. Ja pikku
Pentin äiti oli päättänyt myöskin
o l la tänä iltana ajattelematta ja
kärsimättä. Hän oli uljaasti koetta-nut
olla iloinen siistiessään yksinker­taista
huonettaan jouluasuun. Ral­latellen,
yhdessä Pentin kanssa, o li
kuusi koristettu. Se oli k i l t i n tori-
• tädin lahja, pieni kiiusenl rnutta
se näytti oikein somalta seisoessaan
suuressa pullossa pöy<lällä. Äiti o l i
vinniltä hakenut edellisenä jouluna
jääneet kynttilän pätkät j a eriväriset
liput. Ja tämänpäiväisestä siivous-paikasta
oli annettu mukaan pari
omenaa ja jokunen paperipäällystei-nen
karamelli. Puuroa syötäessä o li
joululaulut laulettu j a lopuksi äiti o l i
kertonut uuden joulusadun. Mutta
sitten äiti jo tunsikin, että hermot,
alkoivat pettää. Hän ei jaksaisi e-nää
olla iloinen, ei edes Pentin vuok­si.
Ja siksi hän alkoi kiirehtiä vuo­teeseen
menoa, vaikka yläkerrassa
vielä tepastelivat pikku jalat j a ohuen
katon lävitse saattoi kuulla lasten
ilon purkaukset.
P i k k u Pentti oli yritellyt estellä,
— ettei ihan vielä, äiti. Mutta äiti
oli sanonut olevansa kovin väsynyt.
Pentti ei tainnut tietää, että äiti oli
pessyt monta konttorihuonetta tä­nään
ja ollut vielä kahden jälkeen
auttamassa naapuritalon rouvaa.
Pentti tekisi äidin hyvin iloiseksi,
jos tulisi nyt kiltisti nukkumaan.
P i k k u Pentti oli alistunut. Hän
ei ollut.itkenyt, eikä pyytänyt enää.
Kyllähän hän ymmärsi. Pikku
Pentti oli järkevä pikku mies. Joka
ymmärsi paljon sellaista, jota valoi­sien
kotien lasten ei tarvitse oppia
ymmärtämään vuosiin, ehkä ei kos­kaan.
Mutta hän oli kuitenkin kum­man
levoton. Äiti oli pannut sen
merkille pitkin iltaa. Pikku Peritti
tuntui kuulostavan pienintäkin rapi­naa.
Silmät olivat suuret j a odotta­vat.
Äiti ei käsittänyt, mitä poika
odotti. Hän oli saanut piparkakku-porsaansa
ja suuren joulupullan, vä­häisen
suklaalevynkin. Hänen ei p i ­tänyt
enää mitään odottaa. Äiti oli
jo aikaisin talven alussa sanonut, et­tä
tänä vuonna oli kova aika ja
joulupukkikin oli hyvin köyhä.
Tänä vuonna ei Penttikään sai­si
odotella. Ei pienintäkään. Joka
joulu aiemmin, hän oli jotakin saa­nut,
mutta nyt p i t i kieltäytyä. Piti
o l l a kiitollinen, että oli koti j a ruo­kaa.
Jos ei sairautta sattuisi, äiti
tiesi, että heillä olisi ainakin lämmin
asunto ja kyllälti ruokaa, monilla ei
olisi niitäkään. Äiti tiesi, ^^että
Peritti oli ymmärtänyt. Hän oli
katsonut äitiä suurin, tummin silmin
j a nyökyttänyt päätään merkiksi,
että oli käsittänyt. Äiti oli varma,
ettei Pentti joulupukkia odottanut.
Mitä kummaa hän mietti, mitä ih­mettä
odotti?
IHIistä äiti olisi voinut arvata, että
Pentti odotti sittenkin " p u k k i a " . O-dotti
n i i n hartaana, kuin vain pieni
poika voi odottaa. Odotti sydän lä­pättäen
ja jalat levottomina.
M u t t a sitten oli ifattunut tapaus,
joka mullisti kaiken. Se o l i sattunut
heti "pikkujoulun" jälkeen, sinä päi­vänä,
jolloin hänellä oli ensi kertaa