Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 13, 1937

              Charles Bedaux vaimoineen, jon­ka
sanoman olevan lVindsorin hertp
tuan ja herttuattaren oppaina näiden
tullessa "tutkimaan" työläisten asun­to-
oloja Yhdysvalloissa. Yhdysval­tain
työväestö on kuitenkin nostanut
äänensä kuuluville moista "tutkimus­ta"
vastaan ja herttua on peruutta-
.nut matkansa Yhdysvaltoihin. Be­daux
on kuuluisan kiestytysjärjestd-män
keksijä ja yksi työläisten suu­rimpia
riistäjiä Yhdysvalloissa,
ALKOI jo hiukan hämärtää Kopo­sen
kääntyessä tutuUe ^ k a - '
duUe. Katu aukeni hänen eteensä
likaisena ja synkkänä, ja sen molem­milla
puolilla kohoavat tiilirakennuk­set
tuntuivat liikahtelevan pahaen­teisesti
ikäänkuin lie olisivat valmis­tautuneet
kaatumaan hänei^ päälleen.
Kaikkialta näyttivät pahat, ilkeä-^
mieliset silmät tuijottelevan häneen.
Koponen heitti savukkeenpätkänsä
katuojaan, mihin se sähähtäen sam­mui.
Hän kulki pimeän porttikäytävän
ohi. Hän vilkaisi ohi mennessään sin­ne
ja huomasi kaksi naista, jotka jn-nokkaa^
sti juttelivat keskenään^ Mut-,
ta huomatessaan Koposen heidän
missään ja hän horjahti ovea vasten,
jonka auetessa raitis ilma sai-aikaan
sen, että hän ei p^fftynyt. Hän näki
rakastamansa tytön juopuneen, ka­maliksi
parroittuneen« kullanetsijän
polvella, sormiensa välissä ps^ava sa-vukCj^
toisen käden haroessa; hänelle
isoisäksi sopivan ukon pitkäksi kas­vanutta
tukkaa. Karkealla kiroukr
puheensa katkesi kuin veitsellä lei­katen;
ja toinen naisista näytti kuis­kaavan-
jotakin toiselle hyvin hätäi-
"sesti.
Köplonen sylkäisi halveksivasti.
Naiset eivät huomanneet hänen ka­peissa
silmissään leimahtavaa liekkiä,
he eiväi huomanneet kuinka hänen
siibtiikkiaat kätensä puristuivat nyrk­kiin.
Hänen olisi tehnyt mieli hyö­kätä
noiden naisten kimppuun ja ku­ristaa
heidät^ kumpaisetkin kuohaak-si---
hitaasti, mutta varmasti. Hänen
sydämensä jysk3rtti — se huusi siitä
vääryydestä', jota hän oli saanut kär­siä.
Ja pjalattuaan takaisin tähän ym­päristöön,
missä kaikki hänet tunsi­vat,
kaikkosi viimeinenkin ilontunne,
jonka jälleen saavutettu vapaus oli
hänen rintaansa sytyttänyt — hän
huomasi joutuneensa ojasta allik­koon.
Nyt hän oli omien naapurei­densa
halveksima — halyeksima ja
hylkimä.
Koponen avasi katkerin sydämin
kotinsa oven. Hän koetti kuitenkin
rauhoittaa itseään ennenkuin astui
•peremmäksi. Hän laski laukkunsa
sella tervehti Laura nuorukaistä, | o ^ \ tuolille ja meni ruokasaliin
oU niin ruumiillisesti kuin henkises-?
tikin masentunut. Verkalleen hään-tyi
Harold pois juopuneid^nv ilkeän
naurun kaikuessa hänen korvissaan
ja laahusti kotimökilleen. ^ ; : ,
Sanattomana hän h3rväi}i PoUehsa:;
sametinhienoa turpaa, irtoittaess^an,
hevosen^ tallista; Horjuen häii käveli
sisään ja otti pyssynsä. Yksi laukaus,
lopetti nuoren elämän. HäAen-kau­niit
unelmansa oli tallattu lokaan | a :
hän ei kyennyt ajattelemaan tuomit'^.
tavaa tekoaan terveellä jäijdllä. "c^r?
Isännätön hepo etsii rttokansa:rky*£
lah tanhuvilta. Joskus j(^U:juopunut
toisten samankaltaistenkin'^ TB^
sastelee^sifia^itkim1^a]i:4^^
»»:- -
i Härijbn vaimonsa ja poikansa nou­sivat
seisomaan ja katselivat häntä"
hyvin pitkään. He katselivat hänen
vaatteitaan, hänen käsiään ja hänen
kovia, ukatkeria silmiään. Mutta
sensijaan he' eivät olleet huomaavi­naan
lainkaan Mnen paljaaksi ajel­tua
]^taän«'
..^.^Hi^väap^TOä!"
' Koposen.ääni oli korskea, ja hän
kätsefi yuoroiii puolisoaan vuoroin
poikaansa.* Näytti kuin hän olisi ollut
Va&us puolustautumaan jotakin
^odottamatonta; vaaraa vastaan. Nai­nen
meni hänen luokseen ja suuteli
mitetään:^ikälkatseK isäänä, mu^
tä^i^gtlaä^U kat-=
^^Saanko jotakin s y ö d ä k s e n i—
. • . '
"kylla, tuon ruuan poytääiivMil--
tä sinusta elämä nyt näyttää.ja kuin­ka
voit? Hyvinkö ?"
VHyvini" Koponen :iiaurahti;kat-kerasti.
"Voin erinomaisesti! Ku­kapa
ei voisi hyvin palattuaan vasta
vankilasta. Mutta olehan nhn kiltti
ja tuo ruokaa."
"Haluatkö isä savukkeen?"
"Kiitos. Kuinka olet täällä nyky­ään
tullut tomieen?" ^ '
"Oikein hyvin. Saan kaksituhatta
markkaa palkkaa kuukaudessa."
"Kaksituhatta? Voisitko toimittaa
minullekin jotakin työtä?"
"^n oikein tiedä, i s ä— — 5>:
"Niin, niin, käsitän kyUä—— -—.
Annahan minulle tulitikkuja!"
Poika katseli isänsä kasvoja. Is.än
otsalle oli ilmestynyt syviä uurteita,
hänen silmiinsä oli tullytjt)ku vieras
ilme, ja hänen huulensa olivat tiukasti
yhteen puristetut. Tuolla matkallaan
isä oli vanhentunut enemmän kuin
kaksi vuotta. Käsi, joka piteli tuli­tikkua,
oli karkea, ja ohut iho oli pin-goittunut
kireästi rystysien ylle.
Äiti levitti pöydälle puhtaan pöy­täliinan.
Hänen miehensä seisoi se­lin
häneen katsellen ilEkunasta ulos
hämärtyvälle kadulle. Katulyhdyt oli
jo syt3rtetty, ja niiden valossa punai­set
tiilirakennukset kadun toisella
puolella näyttivät melkein tumman­ruskeilta.
"Ruoka on jo valmista."
Koponen kääntjri ja huomasi van­han
nojatuolin. Hän katseli sitä pit­kän
aikaa mitään puhumatta. Näi­den
kahden kuluneen vuoden aikana
hän oU muistanut sitä monta kertaa,
koettanut arvailla, olivatko he sen jo
myyneet ja kuka siinä mahtoi par­haillaan
istua. Eipä silti, että se olisi
niin suuria merkinnyt, vaikka he olir
siyatkin sen m)^eet. Eihän se edes^^,
ollut kauniskaan, ja kova se oli istua­kin.
"Simo, niilloin Iiris tulee?" kysyi
rouva Koponen pojaltaan.
"Hänen pitäisi tulla puolen tunnin
kuluttua." .
Molemmat odottivat, että isä olisi
kysynyt jotakin, mutta tämä ei näyt­tänyt
kuulevankaan heidän puhet­taan.
Hänen mielenkiintonsa oli
kohdistunut kokonaan ruokaan.
"Iiriksellä on varmasti nykyään
hyvin kiire?"
"Niin luulen. Ainakm hän niin
on minulle sanonut",'vastasi poika.
Huoneessa oli jälleen hiljaista. Ko­ponen
oli tyhjentänyt lautasellisensa
ja ojensi sen nyt vaimolleen pyytäen
lisää. Saatuaan takaisin lautasensa
ja kurottautuessaan ottamaan suolaa
hän kysäisi äkkiä:
"Ja kuka tuo Iiris sitten on?"
"Hän on morsiameni."
Pojan ääni kuulosti melkeinpä uh­kaavalta.
Hän tuijotti isäänsä, mutta
tämä jatkoi vain syömistään kohotta­matta
katsettaan lautaseltaan. Het­kisen
kuluttua hän jatkoi:
"Eikä hänellä ole mitään sitä vas­taan,
että hän seurustelee sellaisen
isän pojan kanssa " '
Koponen ei jatkanut lausettaan
loppuun. * ' ^\ ~ \
"Hän ei tiedä siitä mitään."
"Eikö? No miksi hän sitten minua
luulee? Mitä olet hänelle kertonut?»
Koposen mielenkiinto tuntui he­ränneen,
ja hän katseli hyvin tar-tytöUe
totuutta.'^
«Rauhoitu nyt toki!». hu\jdahti
. rouva Koponen. Hän oli pelästyneen
jiäköinen.:j^uhoitu,-niin jterron si-
, -nuUe, kyinka asia on. Sanoimme hä-nelle,
että olet pohjoisessa. Iiris on
niin adta ja hento tyttö, että pell^.
simme, ettei hän ettei hän
ymmärtäisi: Hän tulee tänne tänä
iltana, niin että sinun täytyy sanoa
hänelle päässeesi lähtemään ennem­min
kum olit odottanutkaan. Sinun
täytyy tehdä se Simon takia!"
"Ja sitähän minä en tee! On hä­peällistä
valehdella tyttöraulialle
tuolla tavalla. Jos hän todellakin ra-
; kastaa Simoa, niin hän menee pojan
kanssa varmasti naimisiin, olipa hä­nen
isänsä tehnyt sitten mitä hyvän-sä.
On kerrottava hänellä vielä kuin­ka
asia todellisuudessa on. Sillä maa-ilmassa
on vielä eräs määrätty hen­kilö,
jolle minulla olisi maksettava
hiukan entisiä velkoja, ja luulen, et-tei
tuota henkilöä naurata, kun ta­paan
hänet."
Koponen työnsi tuolinsa taaltse
päin. Nyt hänestä vasta alkoi tun-
^ tua, että hän oli vapaa. Hänen vai-monsa
ja poikansa pelästyneet ja
hämmästyneet kasvot kiihdyttivät
hänet äärimmäiseen raivoon. Hiin g
iski nyrkkinsä pöytään, ja hänen ka-l
peat silmänsä kiiltelivät pahaaennus-tavasti.
"Käsitättekö, että olen syytön! |
.Olen kärsinyt tämän kahden vuoden
vankeusrangaistuksen toisen miehen
takia, ja se tulee hänelle vielä kalliik­si."
Hän oli puhuessaan kumartunut
p ö y 4 ^ yli. "Nämä kaksi vuotta ovat
elämässäni hukkaan heitetyt! Mutta
kun ensi kerralla astun sisään van­kilan
portista, niin teen sen'syyllise­nä.
Jos luulette minun alkivah eliii |
jtäällä kotona rauhallista elämää, niinyf*
erehdytte suuresti. Kuinka luulette
minun Voivan tehdä sillä tavalla, kos­kapa
jokainen tällä kadulla asuva
ihminen tuntee minut ja katsoo minua
kuin olisin joku saastainen olio! Tun-*
neh voivani pahoin sellaista ajatd-lessanikin."
Koponen vaikeni hetkiseksi ja
käänt3ri sitten poikansa puoleen.
''Anna minulle savuke", hän käski
karskisti.
Rouya Koponen nousi pöydästä ja
sytytti valot. Poika antoi isälle<;n
savukkeen j ^ katseli häntä pelästy­neenä.
Äkkiä kuului ovikellon kilali-dus.
^ '
"Mene avaamaan, Simo. Se on
Iiris."
Poika sipaisi kädellään tukkaansa,
kääntyi sitten isäänsä päin ikään­kuin
olisi aikonut sanoa jotakin.
Mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä
ja meni avaamaan.
Koponen nousi seisomaan tytön
"astuessa huoneeseen.
"Hyvää iltaa. Iiris", sanoi rouv-a
Koponen. "Tässä on Simon isä. Hiin
on juuri ^palannut pohjoisesta."
Tyttö ojensi kätensä ja meni Ko­posen
luo^iloisesti hymyillen. Kopo­nen
rypisti otsaansa. Näytti kuin
hän olisi taistellut itsensä kanssa.
Mutta-sitten hän teki päätöksensä.
"Hyvää iltaa, Iiris. Olen juuri ^ra­pautunut
vankilasta."
"Tiedän sen."
Seurasi pitkä Ja painostava hUjai-suus.
Tyttö riisui takkinsa ja lakkin­sa,
ja ojensi ne Simolle. Sitten fcui
kääntyi jäUeen Koposen puoleen.
**No miltä elämä nyt tuntuu? LuiJ-SI"
i
kasti poikaansa. Tämä punastui hius- len^ ettei se ainakaan aluksi tunnu en-juuriaan
myöten. Sitten Kopohen' koiscn mieUyttä^tä." \
nojautui eteenpäin ja jatkoi: «Mistä olette kuullut, että—-
"Vai niin, olet siis koettanut hä- että minä ?"
mäännyttää häntä jollakin tavalla! , ^yiokaincn^iämän kadufl^