Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 21, 1945

              1945 LAUAXTAIXA, HUHTIKUUN 21 PÄIVÄNÄ Sivu 5
"Hurei: Eläköön!' Sinäv rakas
Hulda, — ^inä sieppaat rriihun tar­koitetut
toiveeni kahmien syliisi, tem­paiset
ne mukaasi ja: haluten Idihkoi-lei
tekemään juuri sen, jota minä ru-
"koilen sinun niin tekemääri,"'
"^fitä?" kysyi Hulda silmät pyö­reinä.
"Juuri mm,
. "Kuinka?"'
'•Aivan niinkuin sanot:"'
"Ettäkö minä menisin naimiisin
T\Ir. Gunning'hamin kanssa?'' toisti
Huida. •Teidän ukkonne:kanssa?"
"Juuri niin. Nait taikka yiettelet,
"ti"^i!^ltu -yaik&sasi kunliaa...vaa^n.
houkuttelet hänet pauloihisi. Ja tä­mä
tulee sinun tehdä niin, että minä
s«n tiedän, ja että minä saan hanki­tuksi
paikalle todistajia.. Rakas Hulr
da. teetkö näin?"
Nauru katkesi ja Hulda muuttui
vakavaksi.
Rouva katsoi tuijottaen Huldaan
vastausta odottaen.
Hulda puhui:
"Rakas rouva, minä luulin että me
laskimme leikkiä."
"Arvaan, että sinä niin luulit. Miitr
ta minä en ole leikitellyt tänä. iltana;
olen ilmaissut sinulle elämäni katke­rimman
salaisuuden. Jalellä-on. vain'
kertomatta seikka, jota sinä. et vielä
tiedä. Se nimittäin, että kun Gun-ningham
tulee kotia, niin meille syn­tyy
avioerojuttu."
Naiset muuttuivat vallan vakavik­si.
Ladyn tummat, kauniit silmät
täyttyivät kyynelistä, suupielet nyt-kähtelivät
ja Hulda vasta ensimmäi­sen
kerran huomasi rouvan suupie­lissä
vanhuuden merkkejä.
"Rouva, te ette puhu nyt totta?"
puheli Hulda nyyhkytysten aikana.
"Katkeraa totta minä puhun, Hiil-da
rakas.''
''Kuinka se on mahdollista, sillä
herrahan pitää teistä niin paljon. —
hän aivan jumaloi teitä. Sen näkee
jokainen sivultakin päin. Ette suin­kaan
te, rouva . . . ?"
"^linä olen syntipukki, Gunningr
hamista tulee avioeron tekijä."
Kaksi naista, rouva, ja; palvelija,
katselivat toisiaan. Kumpikin edus­ti
kansallisuutensa tyypillistä sulout­ta.
Hulda kultakutrista, sinisilmäis­tä
ja punaposkista pohjolan kaunotar­ta,
rouva tummaa etelämaalaista tenr
hotarta. Molemmat he ihailivat toi­siaan,
juuri toisensa vastakkaisuu­den
takia. He olivat -miesten sydä-mien
haltiattaria.
Tunteiden kuohunna^ perästä Hul­da
sanoi matalalla äänellä kuin kuis­kaamalla:
"Puheenne tuntuu uskomattomalle,
^ en ymmärrä."
"Tietenkään et sinä ymmärrä en-iienkuin
tiedät kaikki^ se on, ennen­kuin
minä olen kertonut sinulle . . ."
Ja rouva kertoi saikkeilunsa Marys-
"•illessä Allen kanssa.
"En minä tässä näe syytä avio-
«'oon", sanoi Hulda. ''Eihän teidän
tarvitse seikkailujanne kertoa Mr.
Guninghamille. Pitäkää* lystinne
omina tietonanne."
Rouva hymyili. Sitten hän lisäsi:
"Sinä et ole vielä kuullut kaikkea,
pahinta nimittäin. Minä rakastuin
tuohon nuoreen mieheen oikein todel-
Hänen seurassaan tulin vasta
tuntemaan todellisen rakkauden ar-
Ja sitten tapahtui hänelle? hi­ton
paha juttu. Hän joutui kiinni ja
^-aniä alettiin syyttää murhasta, joka
tapahtunut silloin yöllä kuin minä
J^Jin hänen kanssaan hotellissa Au-t^
urnissa. Tämä mies (jli niin kaunis-nnehnen,
ettei hän ilmaissut minua
^-nssansa yötä viettäneen. Minun
: täytyi se tehdä. ;Menin poliisikama-rille,
kerroin tofiiud^n ja vapautin
syyttömän miehen." -
"Niin, niin tietysti te oikein siinä
teitte. Ä t t ä ei tästä tarvitse avio-
^ eroa tehdä"J huomautti Öulda.
"Huh, etkö näel Minä^kurinialli.
rien aviovaimo olen viettänyt yötä ho-
'tellissa-nuoren mieihen kanssa. Mitäs
' sanot tästä,, ja mitä sanovat pyhät
kirkkoisät ja- seurakunnan hurskaat
naiset! He syyttävät minua, en ole
parempi kuin portto! — Näes, Cun­ningham
on arka kunniastaan, ja heti
kun tämä- tulee yleisön tietoon, syn-
Alppiromanssi
tuomitsee minut syyllisenä ilman
myötäjäisiä tai eläkettä, ja minä jou­dun:
tyhjänä, köyJiänä kadulle, ja
kaupan päälle halveksittuna. Minut
häväistään, ja tuomitaan! .. ."
Rouvan silmissä ei kyyneleet ki-malleet,
ei. suupielet nytkähdelleet,
ei^ vaan. hänen, silmiensä* kiihkeässä
Välkkeessä leimahteli vihan liekki, jo­takin
väärää mahtia vastaan. Hänen
korkea rintansa kohoili raskaan hen­gityksen
huohottaissa ja notkea var­talo
sujuili' sisäisen vihurin nykäyk­sissä.
Hulda katseli, edessään riehuvan
ystävättärensä kärsimyksiä ja sydä­messään
otti osaa kuin hyväsydämi­nen
ystävätär ainakin.
"Te liioittelette,, rouva. . Te itse
lisäätte tarpeettomia", puheli Hulda.
"Näissä asioissa ei ole liioittelemir
sen varaa. MieJheni. lakimies, mr.
Dolan, ilmoitti asioista-jo etukäteen;
Hän varoitti, minua ja neuvoi tarpeel­lisiin,
toimenpiteisiin itseni puolustar
miseksi. Dolan on oikeudentuntoi­nen
mies ja* on sydämessään minun
puolellani. Ei hän tahtoisi nuorta
naista-, lakien voimalla höyhentää
avuttamaksi. Minä olen uhrannut
miehelleni neljä parasta vuotta elä­mästäni,
niin'pitäisikö minun nyt les­kenä'
ja; kulutettuna' lähteä elämäni
onnea-'etsimään! Niin, HUlda, tah­do
tka sinä auttaa minua tässä avio*
erojutussa? Jos sinä tahdot, niin sa»
non sen jo etukäteen, että palkkasi
tulee olemaan ansiosi mukainen."
-"Mutta miten minä autaOj sitä en
ymmärrä?"
"Kuten jo-sanoin. Rakastuta-Mt*.
Cunningham itseesi. Tahi oikein sa­noen,
hämää- mieheni kimppuusi- —
näes, ei- hänen kaltaisensa- vanhat äi­jät
enää kunnolleen rakastu, mutia
kyllä he aina; ovat valmiita juokse­maan"
nuoften tyttöjenperässä. Sinä
olet nuori ja kaunis, sinä kyllä^ voit
sen; tehdä. Hulda, tee seikkoja^, jot­ka,
loukkaavat kunniallisen aviomie­hen
mainetta yleisen katsantokannan
edessä; Siitä minä voin saada todista»
jia puolustamaan minua: ja mieheni
joutuu maksamaan minulle eläkettä
.suurista rikkauksistaan»"
"Rouva, esityksenne on epärehelli*
nen ja suoranainen petos. Kuinka
voitte otaksua, että minä rupeaisin
rakkauden valheelliseksi syötiksi pe­tollisessa
tarkoituksessa?" Olipa vä­hällä,
ettei Hulda heittänyt rouvaan­sa
siihen paiklcaan ja lähtenyt livis­tämään.
••Hulda, malta; mielesi ja kuuntele
kun hieman selitän. Sinä olet koke­maton,
et paljoakaan tunne elämää,
ja sen minkä tunnet ajattelet samoin
kuin nuoret yleensä. Nimittäin, et­tä
pelkkä hyvyys ja rehellisyys maan
perii. Niin nuoret aina ajattelevat.
Mutta kuulehan. Yksityisen elämä .
ja oikeudentunto on kutakuinkin-sa­ma
kuin on yhteiskunnallinen, nimit­täin
asian haaroihin nojautuva. Aja^
teilaan nyt. Minä olen rehellinen
kuten sinä tahtoisit. Minut tuomi-
Vaivalloista- olir noustäi toiseltat kai)-
lionpehgermäilä- toiselle; /laskeutua
alas ,kivilohkareelta3 jai kavuta'; taas
toiselle;
':Eikö tästäv jo pian^ tule loppua?"
kysyi; herra von Randat
Toiset nauroivat: Kaksi-tuntia vie­lä
tällaista menoa^
Sillä välin; päivän valkeni. Mutta
•valtavasta- auringonnoususta, josta
..Elisabeth- oli |o" edeltäpäin iloinnut.
ei näkynyt jälkeäkään; Laaksoa; jo^
sa, he ponnistelivat eteenpäin, ympä­röi;
joka puolelta korkeat- kalliotl To^
sin saattoi huomata^ .miten jotkut jäi­set
Vuorenhuiput, kietoutuivat puner­tavaan
vaippaani Multar kokonais-vaikutustoli.
sittenkin jäinen ja anka»-
ra, lumilakeudet olivat ikäänkuin kel^
lentävän kalfckivärin peitossa Ja* tair
vas usvassa. Aurinkoa- ei myöskään
näkynyt. Se oli vielä liiaksi idän puo­lella,.,
korkeitten vuorien; takana^ ja
vain väritön valo ilmaisi sen: olemas­saoloa.
Ja samalla näytti siltä^.kuin kallio-röykkiöt
eivät kosikaan loppuisi! Pe­tollisin
pengermin, joista jokaista.luuf
li aina- korkeimmaksi huipuksi, ulot­tui
se yhä korkeammalle ja korkeam­malle,
loihtien silmien eteen yhä uusia
kivilohkareita.
Mutta äkkiä paroni ja oppaat,
vaihtamatta sanaakaan keskenään,
pysähtyivät ja- valmistivat leposijan
mahtavan kivipyramidin juurelle.
Paroni levitti vaipan maahan. Elisa»-
bethia:varten, ja otti esille viiniä-sekä
raa'an munankeltuaisen. "Minulla on
enemmänkint tätä lajia- teitä varten.
Muuta te ette nyt siedä!"
taan' aviorikkojaksi, minä joudlm ka­dulle
köyhänä, halveksittuna,' hylky­nä;
Onko tämä oikein?"
"Ei ole oikeioj ei ollenkaan.. . .
mutta.. . . niin . , ." ja Hulda ei tien­nyt
mitä puhua.
"Niin, niin, sano vain;"
"Miksikä^ menitte nuoren miehen
kanssa^ yöksi hotelliin?"
"Helppo sanoa ja tuomita toista,
mutta ei aina ole niin helppoa olla si­tä
tai tätä tekemättä." Rbuva lä­hestyi
Huldaa ja-katsoi häntä silmiin.
•'Sinä jätit vastaamatta minulle, että
oletko rakastunut tähän nuoreen'mie­heen,
joka äsken* lähti pois luotasi?"
Hulda sävähti punaiseksi. Rbuva
jatkoi:
"Ei tarvitse sinun sanoa, kasvosi
ilmiantoivat sftiut. Miiiä rakastin si­tä
nuorta' miestä enemmän kuin- lois-toelämääni.
Vaikka kadottaisin kaik-
]ii — rikkauteni, yhteiskunnallisen
arvoni, loiston ja kotini^ niin sitten­kään
en tahtoisi kadottaa tämän yh­den
ainoan yön muistba elämäni his­toriasta;
Sen ainoan yön onnelliset
muistot lämmittävät elämäni pol­kua."
"Voi, rouva, olette rohkea nainen!
Juuri näin minäkin ajattelen rak­kautta,
mutta minä olen arka, en ole
koskaan uskaltanut sitä edes itselleni
tunnustaa!" huudahti Hulda haltiois­saan,
*
"Ihminen ei saa tinkiä onnessaan!"
Hulda alkoi nyyhkiä ja peitteli
kasvojaan. Rouva lähestyi häntä ja
hellästi kosketteli hänen hiuksiaan.
Hulda ilmaisi surunsa:
"Alle ei minua rakasta . . . tiedän
sen 5>
'Naiset nojautuivat toistensa kiin*
teään syleilyyn.
Jatkuu.
Elisabeth tyhjensi pikarin. **Nu6
infiottavat^ kalliot^ . . ." sanoi* Kän:
heikolla- äänellä; "miten kauaii tätä
vielä kestää?"
"Kaksi askelta! ^' Paroni htiomasi
härieithämmästyksensä^jalisäsi: "Mie
olemme ikuiseen lumen raijälla. IVItittä
me lepäämme* täällä 'hetken aikaa^j
sillä lakeudella'puhaUaa kylmä tuuli,
jä me olemme hiestyneet!"
"Minä ehdotan, että' ja*kaudumi-me!"
sanoi paroni kääntyen herrar von
• "kahdan puoleen.TölMll öpay kul- •
jettaä'"teitä- köydestä, ja te* uskotta
rouvanne minun ja töisert^ oppaam
huostaan: Kaksi totttimatonta sa­massa
köydessä on arveluttavaa, jos
toinen sattuisi luiskahtamaan tai jos
tapahtuisi jotakin»muutat "
Hferra-vvon; Randai haukotteli. "Te
saattfe määrätä; hyvä- hfcrra..... .i t^
yksin! . . . Jäljestäkää tämä meiv
däni huviretkemme aivan^^ mielenne
mukaani"
Totta, totisesti . . . tuossahan. Iin-miaavik-
ko- lepäsi heidän- edessään' ja
seni kylmä- hnoku- siveli kuumeisia
poskiav Ääretön, loppumaton valkea
tanner, jossa silmä kadotti- kaikki
mittasuhteet ja kiinnekohdat. Vasta
vähitellen saattoi: "huomata, että. tällä
häikäisevällä kentällä oli laaksonsa
ja- kukkulansa.
Jokaisen kukkulan yläpuolella siin­si-
taivas. Näytti siltä> että vuori
päättyi-siihen kohtaan, ettäoli-päästy
sen huipulle. Mutta niin pian kuin
kukkulalle oli noustu^ levisi eteen
uusi kimmeltävä penger, jota- toinen
kallionseinä kauempana' rajoitti, ja
sen takana- taas uusi penger: Oli
mahdotonta käsittää, minne noustiin',
mitä seläji taakse' jäi. Tuo- loputon
vaellus lumen halki oli kuin' kulkua'
rajattomaan-avaruuteen^ jossa ei'aika
eikä paikka merkinnyt mitään.
Kova jäätikkö narisi nauloitettujen
kenkien ja sauvojen rautakärkierialf
la, köySi heilui säännöllisin heilah­duksin-
äänettömästi astuvien ihmis­ten
välillä-ja vähä väliä hengitys kol­hosi
ohuena- savupilvenä- ilmaan; Silf
loin tällöin pysähdys halkeaman koh­dalla,
köyden nykäys, kun joku huo*-
maamatta astui lumiloukkoon .
sitten eteenpäin . . . eteenpäin^ . , •..
yhä-eteenpäin.
Jumalan kiitos . . . ylhäällä lumi-huipulla
säkenöi lämpimästi Ja iloi-'
sesti. Siellä oli vihdoinkin aurinko
. . . kultainen aurinko^ jota Elisabebh
kaiken aikaa oli ikävöinyt.
Hänen molemmat seuralaisensa py­sähtyivät
ja irroittivat hatunlieris­tään
lumilasit. Elisabetli> epäröi;
"Onko se välttämätöntä?" kysyi hän;
"Jos viisi minuuttia katselette au­rinkoista
lumikenttää", sanoi paroni-,
"niin olette puolisokea ja viikon päir
vät teillä on paisuneet silmäluomet
ja vuotavat silmät. Mutta huivinne
ja viittanne voitte nyt antaa oppaal­le,
ylhäällä on kuuma»"
Sen hän oli jo huomannut. Jäätik­kö
ei ime itseensä auringon hohdetta;
Se heittää tunteettomasti sen säteet
luotaan, niin että ne kimpoavat sen
jäistä panssaria^ vasten ja tarrautuvat
kirvelevällä kiihkolla matkailijaan.
Opas pisti päällysvaatteet säkkiin
Elisabethin kiinnittäessä tottumatto­min
käsin lumilasit silmilleen. "Hyi;
miten rumaa!" huudahti hän vaisto­maisesti.
Hänestä tuntui ikäänkuin
aurinko äkkiä olisi laskenut ja aamui-jien
haikea värittömyys taaskin- ym­päröinyt
häntä; Ki mikään värihoh-de,
ei iloinen valokiSailu tunkeutunet