Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 21, 1956

              (Jatkoa)
A RVO TAPIOLA ja Kyösti Martola
olivat saapuneet samanaikaisesti
Kaarelaan, tulleet esitellyiksi toisilleen
ja joutuneet vaihtamaan muodollisia
lauseita keskenään. Ja kaikki aivan
sattumalta, etukäteen ilmoittamatta.
Päivä antoi aavistuksen jo todelli­sesta
heinäkuun helteestä, vaikka vasta
oltiin sen ensi päivissä. Inkeri oli, ku­ten
toisetkin tytöt, pukeutunut hyvin
kevyesti, mutta kuitenkin tunsi hän
olonsa niin tuskaisen painostavaksi.
Häntä kiusasi Arvon hämillinen katse
ja Kyöstin uhkaava äänettömyys. Luu­liko
tämä taas ehkä, että hän tahtoi
leikkiä . . . Oh, kuinka Inkeri karsi­kaan.
Elämä oli tullut niin ristiriitai­seksi.
Kyösti ja jälleen Arvo ja taasen
Kyösti ja sitten — Arvo . . . Sellai­seksi
oli elämä muodostunut. Jos Arvo
edes olisi puhunut rakkaudestaan, tai
KIRJ. HILKKA
muuten ollut lähenteleväinen, olisi hä­net
ollut helpompi ajaa tiehensä. Mutta
näin ollen ei voinut. Olivathan he kou-lutovereita
ja olisi ollut niin epäkohte­liastakin
loukata aiheetta toista. Ke-väällinen
Arvo oli ollut vallan toinen.
Hänen kiihkeä asenteensa oli kokonaan
muuttunut. Inkeri oli ymmällä ja kär­si.
Oli niin kamalaa ajatella, jos Kyös­ti
taas luulisi jotain . . .
Oli juotu mehua kuistikolla, juteltu
kevyttä, jonninjoutavaa. Arvolla tun­tui
olevan tänään ehtymätön vitsiva-rasto,
joille kaikki muut nauroivat,
paitsi Martola, joka näytti kokonaan
vaipuneen syvälliseen keskusteluun
vanhan Kaarelan kanssa.
vähän ennättänyt treenaamaan tänä ke­sänä.
— Tyttö, hoi! huohotti hän, — pala­taan
jo takaisin. Mestari näytät olevan
tässäkin lajissa.
Joko väsyttää, ilkkui Inkeri.
— Jo, totta vieköön, väsyttääkin, vas­tasi
Arvo totuudenmukaisesti. — Huu­televat
jo rannaltakin . . .
— Palaa sinä, kehoitti Inkeri. — Pa­laa
todellakin, jos väsyttää. Mipä
käyn luodolla saakka.
•— Se on vaarallisen pitkä lenkki si­nulle,
sinä rasavilli, varoitti Arvo pe­lästyneenä.
— Minä palaan takaisin,
näin väsyneenä en kykene sinua pelas­tamaan,
vaan veneellä^ kyllä. — Hoi,
nen, joka on lihaa ja verta. Tämän päi­vän
täytyi todellakin tulla!
Anna Magnani tapasi Rossellinin
vuonna 1944 ja tämä tapaaminen lah­joitti
maailmalle elokuvan "Rooma —
avoin kaupunki". Anna loi siinä elo­kuvassa
kärsivän työläisnaisen hahmon.
— Hei, mennään uimaan! huudahti tuokaa venettä! huikkasi hän sitten ran-
Mirjam, ponnahtaen veltosta asennos- nalle.
taan laiskanlinnasta.
— Hei, mennääii vaan! Arvo oli heti
valmis.
— Todellakin, mennään, ilostui In­kerikin.
Jotenkinhan täytyi tästä luon-tällöin
syntyi näyttelijätär Anna Mag- nottomuudesta, sillä sitä kaikki oli, teh-nani.
Esiintyessään Nannarellana An- dä loppu. — Tulethan sinäkin, Kyösti,
na oli täysosuma. Hän itse kertoo, mi- virkkoi hän sivumennen, nopeasti,
ten Rossellini sai aikaan nuo hämmäs- — Tuskinpa . . . — Martola katsahti
tyttävän aidot kohtaukset. — Minulle välinpitämättömästi ylös ja jatkoi jäl-ei
kerrottu mitään, sanottiin, että täy- leen puhettaan talon isännän kanssa,
tyy mennä ulos pihalle ja toimia sen — Niin, lisäsi hän vielä sivumennen,
mukaan, mitä siellä tapahtuu. Häm- — juttelemme vain tässä eräästä pa- Arvo tunsi ääretöntä vihaa ja katke-mästyin
ja järkytyin, kun näin pihalla tentin saaneesta koneesta . . . ruutta tuota toista kohtaan, jolla näyt-todellisia
saksalaisia ja pelästynyttä — Todellakin mielenkiintoista, pisti ti olevan karhun voimat ja tahto,
kansaa . . i. Saksalaisen miehityksen Arvo väliin. — Tule, Inkeri, me me-aikakausi
kuuluu Annan katkerimpiin nemme ainakin. Anna insinöörin olla
rauhassa patentteineen. — Arvo pyörä­hytti
Inkeriä hartioista ja virkkoi vielä
naurahtaen: — Olemmehan
— Ei mitään venettä, vastasi eräs ää­ni
vastaukseksi ja Arvo huomasi, kuin­ka
Martola oli rannalta lähtenyt liik­keelle
voimakkain vedoin. He kohtasi­vat
toisensa. Arvo oli ylimielisen nä­köinen
ja hieman kalpea väsymyksestä,
Martola kipenöivän kiukkuinen.
— A'ntaisin teille hyvän löylyytyk-sen
ellei nenänpäänne olisi niin valkoi­nen,
virkkoi hän ensitöikseen. — On
todellakin miehekästä houkutella hänet
noin kaus. — Äänessä oli purevaa ivaa.
ja järkyttävimpiin muistoihin. Muuta­ma
kuukausi sitten, kun erään aikakau-silehden
toimittaja kysyi häneltä, mil- ennenkin
— Päinvastoin houkuttelin häntä ta­kaisin,
vastasi hän silmät kipinöiden.
- T - Mutta hän ei palannut. . .Kyös­ti
Martola purskahti köva-ääniseen nau^
iruiin. — Näette siis itsekin, että tyttö
in bän katsoo saavuttaneensa kypsyyj;^_uineetj[Jjde§§ä; sinä ja minä. Muistat- pakenee teitä. Jättäkää hänet herran
P.sä. ya-stasi Anr.är—•"HlvanaTjoiloin
näin saksalaisten tulevan Rooman isän­niksi.
Tämä oli todellakin aikaa, jol­loin
Anna osoitti kypsyytensä äsken
mainitussa maailmankuulussa elokuvas­sa.
Lucino Visconti kirjoittaa hänestä:
— Anna on kuin ratsuhevonen, joka
pys\y tallissa viime hetkeen asti. Sillä
aikaa hänelle täytyy valmistaa kunnon
kilpa-ajorata. Kilpailun hetkellä hä­nen
täytyy antaa mennä löysin suitsin
ja hän voittaa varmasti.
Kaikesta tästä huolimatta Nannarel-lan
täytyi jäädä vuosikausiksi toimetto­maksi.
Tuottajat, jotka löysivät joka
•päivä uusia "atomipommeja'', kuvasi­vat
sen ja sen muotoja, eivät tienneet
mitä olisivat tehneet tuon lihaa ja verta
olevan naisen kasvoilla. Anna Magna-nista
tuli yhtä toimeton kuin valkoisten
puhelimien aikakaudella. Vasta Pa-ramountin
erään johtajan nähtyä
''Rooma — avoin kaupunki"', hän muis­ti
A^nnan ja tarjosi tälle osaa "Tatuoi­dussa
ruusussa". Siitä muodostui An­nan
riemuvoitto. Hän odotti Oskarin
jakoa suuresti liikuttuneena, osaamatta
arvata lopputulosta. Hän kieltäytyi
menemästä Hollywoodiin valintataiste-lun
ollessa kuumimmillaan. Sitten tuli
yllättävä tieto. Nannarella oli voitta­nut.
Sähkösanomat täyttivät hänen a-suntonsa.
"Oskari" oli osunut oikeaan
osotteeseen, pinupit saivat jäädä nuo­lemaan
näppejään. He muuten pitävät
Anna Magnania "\^ikeana luonteena".
Tämä johtunee Annan elämänasentees­ta
ja suhtautumisesta uraansa. Eräässä
tilaisuudessa sanoi Anna hiljattain: —
En hyväksy sitä. että ihmiset tunkeutu­vat
filmiin ja näyttämöille kaikenlais­ten
muiden vaikutteiden kuin näytteli-jänkutsumuksensa
vuoksi. Minä olen
ammattini takia hikoillut ja kärsinyt.
Olen tehnyt ankarasti työtä voidakseni
olla- ^Magnani ja hikoilen ja teen työtä
edelleenkin pysyäkseni sellaisena.
H. G.
han silloin kerrankin, etkö todellakaan
muista?
Kaikki oli tarkoitettu Martolan kuul­tavaksi.
Inkeri punastui vasten tah­toaan.
Miksi Arvo nyt tahtoi vetää
esille kaikkia pikkuseikkoja, joilla hä­nen
silmissään ei ollut mitään merki­tystä.
— Tulkaa jo, huusi Helena. — Tässä
on uimapukusi, Inkku.
Inkeri seisoi vielä hetkisen kiusaan­tuneena.
Mutta Martola ei edes ku­martunut
poimimaan ylös nenäliinaa,^
jonka hän oli tahallaan pudottanut hä­nen
jalkojensa juureen. Hän sai sen
tehdä itse. Inkerin pää heilahti yli­mielisesti.
— Xo, mennään sitten . . .
— Ei ole helppoa heinäkuun heltees­sä
kulkea. kaksi mustasukkaista . . .
aloitti iMirjam puoliääneen, mutta kui-.
tenkin njin, että kaikki sen kuulivat.
Helenan nopea katse sai hänet kuiten­kin
vaikenemaan. Mirjam oli vielä niin
lapsellinen lörppö ja tahditon.
Rannalla kävi pian iloinen metakka.
— Nokkonen ruusujen keskellä, nau­roivat
tytöt Arvolle. Tämä piteH kor­viaan.
— Älkää hukuttako minua, armoa,
kaikki olette mielestäni yhtä suloisia.
Mirjamilla näytti taas olevan jotain
lisättävää tähän, mutta sai nauravalta
Helenalta sellaisen vesiryöpyn, että
kääntyi julmistuneena kostamaan.
— Inkeri, uskallatko vielä kilpasille?
— Arvo ryöpytteli vallattomana vettä
tytön edessä.
— Miksi ei. — Inkeri oli heti valmis.
Oli niin yhdentekevää, mitä nyt teki, tai
jätti tekemättä. Kyösti oli saapunut
rannalle. Inkeri huomasi sen ensin ja
värähti. Mutta sitten hän nauraen
heittäytyi uimasille.
— Seuraa, jos uskallatI
He olivat uineet puoliselkään. —
Hitto, millainen tyttö, ajatteli Arvo.
Häntä itSjeään jo väsytti. Hän oli niin
nimessä rauhaan.
— Antaakseiiiko hänet teille? Ei
koskaan . . . Martola kohautti olkapäi­tään
ja lähti jälleen uimaan. Arvon
täytyi ihailla pakostakin hänen hyvää
tyyliään.
Inkeri oli perinpohjin uupuneena saa­punut
luodolle. Hän heittäytyi kuu­malle
kalliolle ja sulki silmänsä. Tul­koon
Kyösti, olkoon niin vihainen kuin
tahtoo, hän ei kuitenkaan enää jaksa
. . . Kuitenkin hän, kuin iskua peläten,
vetäytyi niin pieneksi kuin mahdollista'
kuullessaan toisen kahlaavan maihin.
Mitään vihaista sanaryöppyä ei kuiten-kaan
tullut. Kädet, oh, niin hellät kä­det
kohottivat hänen päänsä vaiti ylös
kovalta kalliolta.
— Inkeri, kuinka on laitasi?
— En jaksa tätä enää, vastasi hän
silloin kuin vaikeroiden.
— En minäkään, virkkoi mies toti-sena.
— Menkäämme kihloihin ja pian,
pian naimisiin.
Silloin Inkeri kuitenkin kavahti istu­maan
pelästyneenä.
— Et kai tarkoita, että jo nyt, tänä
kesänä?
— Tarkoitan mitä sanoin, vastasi
Kyösti naurahtaen hellästi. — Niin
pian kuin mahdollista.
Inkeri tuli surulliseksi. Hän kyyris­tyi
pienenä, sinisessä uimapuvussaan,
jota valkoinen vyö sitoi, Kyöstin puo­leen.
Olisihan se niin ihanaa, mutta
sääli olisi Arvoakin, poika parkaa. Tä­nään
Arvon katse oli ollut jotain riemu­kasta
onnea täynnä.
— Kyösti, virkkoi hän hyväilevästi.
—^ Etkö kuitenkin tahtoisi odottaa vielä
vuoden?
— Miksi? kysyi tämä kalveten.
-— Katsos, tämä on todellakin niin
uutta minulle ja sitten, eihän sitä niin
kädenkäänteessä voi olla valmiina . . ,
Ole minulle nyt se ystävä, josta kerran
puhuit, joka lupasi erään tyttöhupakon
onnen asettaa omansa edelle. Muistat­han?
— Mutta'miksi? tiukkasi mies.
; —Arvo TajjiÖlari tähden. —^ Inkeri
kyyristyi^jälleen. ^ Älä silti hiule, että
rakastan häntä^ virkkoi häh sitten kiih-keänä.
— Mutta Arvo on sellainen uh-mapää,
hän voi hdttäytyä juomaan, tai
tehdä muuta hullua. Ja hän oh van­hempiensa
ylpeys. Tunnen.hänet niin
hyvin kouluvuosilta, siksi sanon.
— Mitä tahdot minun siis tekevän?
virkkoi mies synkästi. — Mennäkö hä-
Viimc inwfwa "Miss Universe*'-tittelin voittanut Hillevi Rom-bin
Ruotsista, tervehtii Yoskie Babaa, "Miss Japania" Long
Beachissa. Kaikki tämän vuoden kilpailuun osallistuvat kau­nottaret
asuvat samassa hotellissa.
nen luoks
on sinun
- Ä l ä
Olisinime
Iden. Kui
Iä}tää uu
! minäkään
! ^Olen
ni edelle,
puristi ty
aavistaa,
vain yksi j
helle.
Arvo sc
Inkerille V
lähettäneei
— Önn
Isuunsa jui
hän. kuink
tenkaan U;
lempimään
^'jaksaisi ui(
Hän k'ä\
Inkeri veti
pukunsa p
lieeseen.
1 Kyösti :
pm ei iki;
)alannut U
uonteetton
p ä miehek
ui tällä' k
^rvon vuor
l lotunteisen
i länen jalko
stui Inkeri
Tuli kih
:annattanui
läätettiin k
Ien kuluttu
äisiksi viri
—Toiser
m riemu tc
lie. huolissa
ähtesi py^
uule, että s
Helena Ic
irpaheiniä k
la. Tulisik<
luodostuisi
ulisi. Jos n
i. Hän a
lansa heinä
uneet, muti
likaksi. H
)mana heini
e sitten äkk
[maan, huuc
— Häji tu
oi olla tulen
Arpaheinät
uinka hän,
•Helena, u«
in hän ollu
ttöhupakko
iloista usko;
en — joski
let olivat o]
eiena, hän <
it odottaa I
mmintä. J
ävän ja epä
Eräänä ilta:
't sisarilleen
— Arvasin
n lämmöllä
— Ah. sinä
tn puoliavoii
^ on tuolh
f no mylord,
alta. lohivap
^1 sinun syc
•a' Pakah(
^^'rjam nä
Ita. Hän a
2- jolioin hä
^ ja pääsisi
Olihan 1:
"a seikkailu
''tä täytyi v;
^ssa niistä A
Ei hän
*'Iinen eikä
Inkerin K
Sivu 4-